Aamulla viedessäni Micaelia päiväkotiin, törmäsin taas tuttuun äitiin joka pienen vauvansa kanssa on usein kävellyt meitä vastaan. En tosin meinannut edes tunnistaa häntä aluksi. Olen tottunut näkemään hänet ja hänen suloisen vauvansa aina viimeisen päälle laittautuneina. He voisivat olla suoraan Balmuirin kuvaston sivuilta tasaisen harmonisen beigen kokonaisuuden ja kashmirviitan kanssa, hiukset kauniisti sidottuina ja huoliteltuina. Tänä aamuna tämä äiti oli pukeutunut kuitenkin revittyihin farkkuihin ja bomber-takkiin ja kietaissut hiuksensa sotkunutturalle. Wau!

Itse siihen aikaan päivästä olen yleensä venyneissä juoksutrikoissa, tukka sotkuistakin sotkuisemmalla sotkunutturalla ja upeasti viimeistellystä meikistä ei ole tietoakaan..

Olin kovin hämmästynyt, sillä olin tottunut näkemään tämän naisen aina saman tyylisenä. Aikuismaisen hillittyä, paljon beigeä ja harmaata, tasaisen sinisiä farkkuja ja juuri silitetyn näköisiä vaatekappaleita. Tämänaamuinen tyyli oli aivan erilainen. Silti hän näytti upealta. Molemmat tyylit olivat juuri hänen näköisiään.

Kävin pohtimaan tuota tyyliasiaa. Meillä jokaisella on varmasti tietynlainen oma tyyli. Toisaalta se tyyli voi olla vielä vähän hukassa. Itselläni ainakin meni jonkin aikaa siihen, että löysin oman tyylini. En edelleenkään kuvailisi omaa tyyliäni mitenkään erikoiseksi tai edes kovin tunnistettavaksi, mutta tiedän löytäneeni tyylini siitä, että pystyn yhdistelemään lähes kaikkia vaatekaapistani löytyviä vaatteita keskenään. Ne ovat kaikki näköisiäni ja jos löydän kaapistani sellaista mikä ei tunnu omalta, laitan sen kiertoon.

Vaikka viihdynkin hyvin erilaisissa vaatteissa, tyylini on ainakin ystäväni mukaan melko yhtenäinen ja tunnistettava. Minun näköiseni. Se koostuu klassisista vaatekappaleista ja on aina kovin selkeä. Vaatteiden mallilla ja istuvuudella on itselleni paljon merkitystä. Omasta mielestäni pukeudun ainakin toisinaan hyvinkin tylsästi, mutta itse viihdyn näin. Koruja käytän hyvin vähän ja silloin kun käytän, ne ovat aina samoja. Minulla onkin melkein identtiset kulta-, ja hopeakorut. Toisinaan jos innostun jostain sesongin vaatekappaleesta, ostan sen yleensä edullisena versiona ja klassikoissa saatan panostaa sitten designer-tuotteisiin.

Omaankin tyyliin voi joskus kyllästyä. Tulee vaiheita, jolloin itsekin kasvaa ihmisenä ja muuttuu, silloin on luonnollista että myös tyyli muuttuu sen kasvun mukana. Aiemmin aikuismaisen tyylikkäissä, jopa tätimäisissä vaatteissa viihtynyt voi alkaa kaivata tyyliinsä trendikkäämpää vivahdetta, pehmeyttä tai sporttisuutta. Tässäkin pitää vaan mennä fiiliksen mukaan. Jos tuntuu, että haluaa vaihtaa bleiserin bomberiin, antaa vain mennä ja katsoa sitten, tuntuiko se omalta. Liian tunnistettavissa tyyleissä on myös se, että uudet aivan erilaiset vaatekappaleet voivat vaikuttaa omaankin silmään aluksi oudolta.

Omaa tyyliä etsiessä kannattaa aluksi panostaa niihin perusvaatteisiin. Kun pohja on kunnossa, siihen voi alkaa rakentaa päälle jo pelkillä asusteilla ihan omannäköistä tyyliä. Vaatteiden malli vaikuttaa myös paljon siihen, viihdytkö tyylissäsi. Esimerkiksi tavalliset kauluspaidat eivät pue itseäni ollenkaan. Silloin bleisereiden, vaaleansinisten kauluspaitojen ja Mulberryn huivien kulta-aikana en viihtynyt siinä tyylissä ollenkaan. Heti, kun löysin kauluspaidan oikeanlaisella kaula-aukolla ja mallilla, tyyli alkoikin tuntua omalta. Se voi joskus olla niin pienestä kiinni.

Tyyli voi olla myös kokeilevaa. Kuten varmasti tässä postauksen alussa mainitsemallani naisellakin. Tärkeää olisikin rohkeasti vaan kokeilla, mikä tuntuu hyvältä. Ja miksei sitä voisi käyttää mitä erikoisempiakin yhdistelmiä? Omalta mukavuusalueelta poistuminen voi tehdä hyvää tyyliasioissakin.

Oletteko itse löytäneet tyylinne ja millainen se on?

Tärkeintähän on, että tuntee olonsa hyväksi. Niin vaatteissa kuin ilmankin. Itsevarmuus on tyylikkäintä ja kauneinta, mitä tiedän. Se ei ole aina sitä viimeisimpien trendien seuraamista ja niihin pukeutumista.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

Lomat on lomailtu, ilma alkaa näyttää ja tuoksua syksyltä. Töitä on tehty ehkä jo pitkäänkin ja arkirytmiin päästy kiinni. Huolettomat kesäpäivät tuntuvat kaukaiselta ajatukselta. Arjen aloittamisen myötä stressi on varmasti hiipinyt osaksi jokaista päivää?

Pieni stressi on aina hyvästä ja parantaa suorituskykyä, mutta pitkään jatkuneena stressissä ei ole tietenkään mitään hyvää. Pitkällä tähtäimellä tulisikin panostaa pitkän ajan stressittömyyteen, miettiä niitä tekijöitä, jotka stressiä aiheuttavat ja tehdä jotain niiden poistamiseksi. Kuitenkin lyhytaikaista stressiä voi helpottaa ihan pienillä keinoilla jokapäiväisessä arjessa. Kokeile ja huomaa, että tämä ihan oikeasti toimii..

Hetki hiljaisuutta jokaiseen päivään. Itse ainakin stressaantuneena ahdistun entistä enemmän kaikista ärsykkeistä ympärilläni. Erityisesti äänistä. Kun joka päivä ottaa hetken hiljaisuutta itselleen ja kuuntelee omia ajatuksia ja kroppaa, voi heti paljon paremmin. Tee joskus lenkki ilman musiikkia tai istu vain hiljaisessa kodissa vaikka aamun ensimmäiset minuutit tekemättä yhtään mitään. Hiljaisuus inspiroi ja parantaa keskittymiskykyä.

Joogaa. Oli se sitten puolentoistatunnin hotjooga studiolla tai vaikka viisi pikaista aurinkotervehdystä heti herätessä. Jooga sopii aivan kaikille ja rentouttaa kehoa ja mieltä hetkessä. Joogaan täytyy vain asennoitua oikein. älä ajattele liikkeiden vaativuutta, vaan arvosta omaa aikaasi. Kuuntele hengitystä ja nauti mahdollisuudesta hengittelyyn ja rentoutumiseen.

Ravintolisät luonnosta. Puhdas ruokavalio tukee stressittömyyttä, mutta on olemassa myös stressiä lievittäviä ravintolisiä. Kokeile ruusunjuurta, reishiä tai ashwagandhaa. Näitä saa uutteina ja jauheina ainakin Puhdistamolta. Ne rauhoittavat ja parantavat vastustuskykyä, joka sekin stressin takia heikkenee.

Liiku. Liikunnan on todettu lukemattomissa tutkimuksissakin lievittävän stressiä. Valitse vain laji, josta pidät. Joogan lisäksi myös reippaampi, kunnolla sykettä nostattava liikunta auttaa stressistä kärsijää. Voisitko kokeilla jotain uutta? Esimerkiksi uinti voi olla todella rauhoittavaa. Se on raskasta, mutta hiljaisuus veden alla voi olla äärimmäisen rauhoittavaa. Lisäksi saat loistavan syyn olla hetken ihan yksin ajatustesi kanssa. Puhelinta ei saa sinne altaaseen, mutta juoksulenkkiä se saattaa häiritä taskussakin!

Hetki ilman elektroniikkaa. Unohda puhelin hetkeksi päivittäin. Samoin televisio, musiikki ja tietokone. Kun sulkeudut edes puoleksi tunniksi kaikelta sometulvalta ja puheluilta, stressi helpottaa välittömästi. Tämä saattaa tuntua tuntuu epämukavalta, mutta se auttaa. Päätä, ettet avaa puhelimesi sovelluksia herätyskellon sulkemista lukuunottamatta puoleen tuntiin heräämisen jälkeen. Päivä alkaa paljon paremmin, kun rauhassa peset kasvot ja hampaat, teet muutaman venyttävän ja kroppaa avaavan joogaliikkeen ja aloitat päiväsi vain omien ajatustesi kanssa.

Lisää aiheesta..

Miksi ihastuin sittenkin joogaan?

Nukuitko hyvin?

Kokonaisvaltainen hyvinvointi, mitä se oikeastaan on?

Kun luulin voivani hyvin..

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

Imetys. En voi edes käsittää kuinka paljon se jakaa mielipiteitä ja kuinka fanaattisesti siihen voi joku suhtautua. On ihmeellistä, että yksi maailman luonnollisimmista asioista on muodostunut niin tulenaraksi aiheeksi. Aiheeksi, joka aiheuttaa järjetöntä pahennusta. Aiheeksi, joka aiheuttaa suunnattomia paineita ja epäonnistumisen tunteita. Aiheeksi, joka on myös yksi kauneimmista asioista maailmassa. Johon liittyy valtava määrä rakkautta ja elämän ihmeellisyyttä.

Tuntuu, että imetystä joko kannatetaan tai vastustetaan. Mikä on todella typerää. Miksei imetys voi olla vain täysin neutraalia? Miksi sen täytyy herättää niin valtavasti mielipiteitä ja arvostelua?

Minä en imettänyt lastani. Kyllä, en imettänyt.

Rintamaito on lapselle parasta mahdollista ravintoa. Kun kuulen äidistä, joka ei ole ajatellut ollenkaan imettää lastaan, yleensä pyörittelen silmiäni ja mietin, miksi. Se on typerää, tiedän. Kenenkään ratkaisuja ei tulisi arvostella. Mutta en voi ymmärtää, kuka haluaa jättää lapsensa ruokkimatta rintamaidolla, jos siihen on mahdollisuus? En tule tässä postauksessa käsittelemään imetyksen hyötyjä. Niistä ei edelleenkään tiedetä tarpeeksi, mutta tietoa varmasti saa jos haluaa oikein etsiä.

Kyllä minä ajattelin imettää. Tottakai halusin tarjota lapselleni ensiarvoisen tärkeää rintamaitoa eikä ajatus imetyksestä tuntunut lopulta ollenkaan ahdistavalta kun olin muutenkin hyväksynyt sen äidiksi tulemisen.

Mutta se oli. Ahdistavaa. Lapseni sai ensimmäisen vuorokauden ajan maitonsa pullosta. Siitä huolimatta imetys lähti sujumaan hyvin. Fyysisesti. Henkisesti se olikin kaikkea muuta. Oikeastaan koko ensimmäisen yön sairaalassa itkin. Ajatus siitä, että vauvani heräisi kohta rinnalle syömään ällötti. En keksinyt mitään niin ahdistavaa ajatusta kuin imetys. Ajattelin tunteen häviävän hormonimyrskyn tasoittumisen myötä, mutta sille ei koskaan tullut edes mahdollisuutta. Heti kotiin päästyämme annoin lapselleni maitoa pullosta. Muistan imettäneeni häntä ehkä maksimissaan kymmenen kertaa, loput maidosta pumppasin pulloon. Iltaisin hän sai korvikemaitoa. En lähtenyt vaihtamaan. Maidontulo loppui reilun kuukauden kuluttua synnytyksestä.

Joku voi kuvitella, että luovutin aivan liian helposti. Tiedän, että fyysisesti imetys olisi sujunut helposti vaikka vuoden ikäiseksi. Psyykkiset esteet olivat kuitenkin niin vahvat, että luovutin. Kyllä minä halusin, mutta se haluaminen ei nyt riittänyt. Kun pääsi sisällä hyppäät ennemmin vaikka kaivoon, kuin rintaruokit lasta, on ehkä parempi tarttua siihen pulloon. Minusta on ihanaa, että tiedän lapseni saaneen kuitenkin rintamaitoa. Juuri silloin, kun se oli kaikkein tärkeintä. Ensimmäiset päivät hän saikin pelkkää äidinmaitoa. Korvikkeeseen vaihto meni todella hyvin. Vaikka olenkin tavallaan korvikemaitoa vastaan, äidin hyvinvointi meni meidän tapauksessamme sen edelle. Koska äidin henkinen hyvinvointi heijastuu suoraan sen lapsen henkiseen hyvinvointiin. Vaikka lapselle olisi ensisijaisesti ollut varmasti parempi saada rintamaitoa, en usko että kokonaisvaltaisesti hän(kään) ei olisi voinut niin hyvin, jos olisin väkisin imettänyt häntä.

Meillä on ollut alusta asti paljon rakkautta ja läheisyyttä. Minusta oli ihanaa syöttää vauvaa pullosta. Katselimme toisiamme silmiin pimeinä iltoina ja aikaisina aamuina. Suukottelin samalla otsalle. En ikinä inhonnut pientä rakasta vauvaani. Inhosin imetystä. En ole löytänyt sille koskaan syytä. Se on vain ajatuksena todella, todella ahdistava. En koskaan suosittele kenellekään korvikemaitoa, mutta valitsin sen tien itse. En ole kokenut, että lapseni olisi kärsinyt siitä mitenkään. Päinvastoin. Nukkui tyytyväisenä pitkiä yöunia, sai tarpeeksi ruokaa. Ilmoitti kyllä, kun riitti. Kaikki meni niin kovin hyvin siitä huolimatta, että rintamaitoa meillä syötiin niin vähän aikaa.

Imetyksestä kohistaan paljon. Toisaalta tietysti ihan syystä. Mutta kunnioitetaanhan jokaisen omia valintoja? Kuitenkin uskon, että lähes jokainen äiti ajattelee vain lapsensa parasta. Imetyksen lopettaminen ja siitä kieltäytyminen eivät tee kenestäkään huonoa äitiä. Sitäpaitsi, miten joku puolen vuoden jakso voi määritellä sen, oletko lapsesi elämässä hyvä vai huono ihminen kun sitä katsotaan vaikka sitten täysi-ikään tultua uudestaan? Aihe on kasvanut aivan järjettömiin mittasuhteisiin.

Ainiin, toivottavasti kenelläkään ei mene nyt aamukahvit väärään kurkkuun kun kerron, että minulla on WHO:n imetysohjaajan koulutus.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

Aikuisiästäni olen ollut enemmän parisuhteessa kuin sinkkuna. Aika (ihmeen) monta vuotta. Siihen nähden, etten tunne itseäni kuitenkaan loppujen lopuksi tietyllä tavalla parisuhdeihmiseksi. Aika monta joulua, aika monta syntymäpäivää, aika monta ystävänpäivää. En ole ikinä viettänyt vuosipäivää. Tai siis, minulla ei ikinä ole ollut vuosipäivää.

Kertokaa nyt joku, miten te laskette vuosipäivän? Päätetäänkö se? Onko se päivä ensimmäisistä treffeistä, Tinderin poistamisesta, ensitapaamisesta vai ekasta yökylästä (nämä kaikki voivat tietysti tapahtua samana päivänä) tai joku yhdessä sovittu juttu? Joku poikaystävän tapainen yritti joskus ehdottaa, että meidän pitäisi sopia joku päivä – ei, ei, ei! Ehkä en ollut valmis suhteeseen, tai kyseiseen mieheen. Ahdisti.

Jo yläasteella kaverit viettivät vuosipäivää. Ostivat pienet lahjat. Nyt seuraan sosiaalisesta mediasta, kuinka vietetään jopa vuosipäivän aattoa. Vuosipäivänä saatetaan kosia, vähintään mennään ravintolaan syömään jonka loppulasku on toisen kuukausipalkan verran. Hyvää vuosipäivää rakas! Aivan vieras maailma. Ehkä minustakin olisi mukavaa mennä syömään kivaan ravintolaan. Ja lahjoja nyt on aina ihana saada. Ja antaa. Keksisin monta hyvää vuosipäivälahjaa. Voisin juoda lasin viiniä, kerrankin yhdessä. Pöydälä olisi yhden sijaan kaksi lasia. Mutta.. En todellakaan tiedä, milloin minulla edes olisi vuosipäivä.

Muistan tarkasti monta päivämäärää ja tapahtumaa monen vuoden takaa. Eli voisin muistaa vuosipäivänkin. Ehkä vuosipäivän puuttuminen johtuukin siitä, etten tiedä milloin olen alkanut edes seurustella. Siitä ei ole koskaan täytynyt sopia. Ajatuksenakin on kamalaa, jos täytyy sopia että nyt ei sitten saa olla kenenkään muun kanssa. Jos on oikeasti rakastunut, ei edes halua olla. Tinderin poistamisen tekee varmasti ihan sopimattakin, koska muut eivät tosiaan kiinnosta. Vain silloin voidaan mielestäni puhua oikeasti hyvästä seurustelusuhteesta. Avoimet suhteet tietysti erikseen. Mutta takaisin asiaan, en voi sanoa tarkalleen milloin olen alkanut seurustella. Suhteet ovat vain aina menneet siihen pisteeseen. Tiedän mä nyt suurinpiirtein vuodenajan.

Mitä mieltä te olette tästä vuosipäiväasiasta?

Itseasiassa, olenhan minä juhlinut kerran vuosipäivää. Dubaissa mainitsimme hotelliin kirjautuessa viettävämme sellaista. Siinä ja siinä, että edes seurustelimme. Sairaan helppo keino saada ilmaista kakkua.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

Lensin eilen lapseni kanssa Espanjasta Suomeen. Jälleen kerran lentoyhtiö oli bookannut meille paikat eri riveiltä. On käsittämätöntä, että lapsi laitetaan käytävän toiselle puolelle ja vanhemmat toiselle. Paikat ovat vierekkäiset kyllä, mutta eihän tuossa ole mitään järkeä. Tämän vielä ymmärrän, lentoyhtiöillä järjestelmä on varmasti automatisoitu jolloin tämänkaltainen ”virhe” on mahdollista. Vaikka tämä olikin jo toinen kerta.

Mutta sitä en ymmärrä, että kahden aikuisen vieressä istuva kolmas täysin ulkopuolinen aikuinen ei suostu vaihtamaan paikkaansa, että pikkulapsen kanssa matkustava perhe pääsisi samalle riville. ”Kun on niin paljon tavaraa mukana.. Kun on tämä ikkunapaikka (vaikka hänelle tarjottiin ikkunapaikkaa exit-riviltä)… Kun olen nyt jo ehtinyt istua tähän..” Ihan oikeesti, haista vittu.

Tilanne ratkesi onneksi, kun lentokoneessa oli tyhjiä paikkoja ja todella ystävällinen lentoemäntä järjesti meille oman rivin. Tämä itsekäs rouva sai istua ikkunapaikallaan tavaramääränsä kanssa ihan yksin. Uskon karmaan, se vielä kostaa kylmät teot kylmille ihmisille. Tapaus sai ajattelemaan ihmisten itsekkyyttä. Tämähän ei ole ensimmäinen kerta, kun joku kynsin hampain haluaa pitää kiinni lentokoneen istumapaikastaan. Hei ihan totta, yksin matkustava aikuinen voi varmaan ihan hyvin siirtyä? Ainakin itse siirtyisin aina. Maksetut paikat ovat asia erikseen, mutta vastaavassa tilanteessa siirtyisin silloinkin itse.

Ihminen osaa olla käsittämättömän itsekäs. Tämä oli vain yksi esimerkki, mutta päivittäin törmää mitä hullumpiin tekoihin. Etuillaan jonossa, aliarvioidaan muita ja muiden osaamista, pahimmillaan alistetaan henkisesti toinen ihminen aivan alas. Tietty määrä itsekkyyttä on vain hyvästä. Puolensa täytyy aina pitää ja kaikkeen ei tarvitse suostua. Mutta jokaisen meistä tulisi olla hieman epäitsekäs. Tajuta ne tilanteet, kun joku muu tarvitsee jotain enemmän kuin sinä itse.

Epäitsekkyys kaunistaa. Se kertoo lämpimästä, empaattisesta ja ajattelevasta henkilöstä. Epäitsekkäillä teoilla saa itselleen hyvän mielen. Annan usein paikkani jonossa hänelle, joka näyttää kiireisemmältä kuin minä. Saan siitä paljon paremman mielen, kuin siitä että olisin itse ulkona kaupasta viisi minuuttia aiemmin. Ja todennäköisesti kyse on vain noin kolmestakymmenestä sekunnista.

Epäitsekkäitä ihmisiä käytetään kuitenkin paljon hyväksi. Etenkin kulujen jakamisessa porukassa. En voi sietää sitä, että kun kerran maksan koko laskun ystävällisyyttäni kun muilla ei ollut käteistä mukana, jatkossa oletetaan minun tekevän aina niin. En pidä lainkaan ajatuksesta, että jään jollekin velkaa. Haluan maksaa velkani pois aina heti ja kiitän ystävällisyydestä häntä, joka on lainannut tai maksanut vaikka sen laskun. Epäitsekäs kun ei tarkoita mitään äititeresaa, joka antaa kaikkensa muille. Itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä ei myöskään pidä sekoittaa toisiinsa. Itsekeskeinen ihminen voi olla myös epäitsekäs. Hänen maailmansa vain pyörii hänen itsensä ympärillä ja hän tekee epäitsekkäitä tekoja jos pitää niitä itse tärkeinä. Mutta itsekäs, hän välittää vain omasta parhaastaan.

Pienet teot kertovat itsekkyydestä. Ja epäitsekkyydestä. Toivon, että sinä joka luet tätä kuulut jälkimmäiseen joukkoon. Jos koet itsesi itsekkääksi, siitä voi opetella eroon. Olin itsekin aiemmin paljon itsekkäämpi, mutta sillä saralla olen kehittänyt itseäni. Muutos on siinäkin suhteessa mahdollista ja sen vaikutukset elämänlaatuun ovat huomattavat. Elämä on paljon helpompaa, kun saa iloa siitä, että tuottaa sitä muille.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian