Kerroin lapselleni vaaleanpunaisista taikapuista, jotka kukkivat vain viikon. ”Vaan viikon?! Milloin ne kukkii mennään kattoo heti!” Ja niin me mentiin. Heti. Jos olisin pyytänyt katsomaan kirsikkapuita, ei olisi kiinnostanut. Ekaluokkalainen ihmetteli, miksei niissä ole kirsikoita, mutta hämmästys lakkasi pian kun tuijottelimme tuulessa väriseviä vaaleanpunaisia taikakukkia. Niitä, jota ei enää viikon päästä ole.

 

 

Kirsikankukat ovat aina inspiroineet ihmisiä ympäri maailmaa. Enkä tarkoita nyt somevaikuttajien inspiroitumista ja säntäämistä puistoihin kuvaamaan identtistä instagramsisältöä, vaan kirjailijoita, filosofeja ja taiteilijoita. Niissä on jotain uskomatonta. Yhtäkkiä kylmän ja harmaan kevään jälkeen maailman kauneimmat vaaleanpunaiset kukat puhkeavat ihan tavallisen näköisistä puista. Ja yhtäkkiä ne ovat poissa. Jäljellä on ihan tavallisen näköisiä puita, maassa lakastuneita vaaleanpunaisia terälehtiä.

 

Viikossa ehtii olla kaunis ja upea, lakastua ja pudota, ja lopulta olla poissa. Kuin muistutus siitä, että nauti nyt, mene katsomaan heti. Muuten voi käydä kuin sille somevaikuttajalle joka ajattelee, että lähden kirsikkapuistoon kuvaamaan kun on täydellinen tukka, ja meikki, ja sää, ja olosuhteet viiskauttaviis.

Silloin kirsikankukkiakin luultavasti löytyy enää maasta.

 

Jos kaipaat kauneutta kylmään kevääseen, hanamia juhlitaan tänään sunnuntaina Roihuvuoren kirsikkapuistossa.

INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Voisi melkein sanoa, että kasvoin itsekin puutarhassa. Äidin luona oli niistä kauneimpia. Omenapuutarha, angervojen reunustama polku vanhalle kaivolle, loputtomasti kukkapenkkejä sekä valtava, alkavalta kesälomalta tuoksuva tuomi. Isän luona taas mansikkamaa, kirsikkapuut, valtavat nurmikot ja loputtomat pihatyöt. Olenkin ollut haravan varressa kädet rakkuloilla niin nuoresta kuin jaksan muistaa. Pilkkonut alakouluikäisenä halkoja puuvajassa, leikannut nurmikkoa tuntitolkulla, vaihtanut kukkapenkkien paikkaa ja juossut kiljuen kivien alta heräileviä kyynpoikasia karkuun.

 

Isoäitini oli puutarhuri. Mamman pihalla menestyi joka ikinen sinne istutettu siemen.

 

 

Elämästäni meni kuitenkin noin viisitoista vuotta siihen, että jaksoin korkeintaan ostaa ruokakaupasta tulppaaneja ja vaihtaa viherkasvien mullat ehkä kerran viidessä vuodessa. Oli muka kaikkea muuta.

Aivan kuten kiire ja stressi tappavat luovuuden, kaikenlainen hälinä, ahdistus ja tuska estävät meitä olemasta sellaisia, kuin oikeasti olemme.

Tiedät varmasti, lomalla ja onnellisena on hirveän paljon helpompaa olla oma itsensä. Ei ole ihan tuulesta temmattua, että joku hukkaa itsensä kiireeseen.

En ole oikeasti ihminen joka haluaisi pihalleen asfalttia.

 

Olen ollut viime aikoina paljon enemmän oma itseni. Viime vuosien aikana olen löytänyt rakkauden luontoon ja kun vihdoin pääsin taas pihahommiin, olen tehnyt niitä taukoamatta. Hyvin kaupunkilainen ystäväni kysyi minulta, kuin sä osaat, kun kerroin muutamasta pienestä puutarhanhoitoprojektistani.

Mutta minkä nuorena oppii..

Katson silti edelleen ylöspäin ja ihaillen alan ammattilaisia. Mä vaan ilokseni harrastan.

 

 

On ehkä vähän huvittavaa kirjoittaa puutarhanhoidosta, kun kotipihalla on tekonurmea. Hih. Koska emme kuitenkaan vietä kesiä Helsingissä ja lisäksi asumme saarella joka tunnetaan nykyään kuulemma yhtenä Suomen pahimmista punkkialueista, oli tekonurmi paahteiselle pihalle suorastaan nerokas ratkaisu. Vaikka rakastan puutarhanhoitoa, en pidä ajatuksesta että joutuisin miettiä koko kesän, millainen puolikuollut ja aivan vääriä kasveja elättävä viidakko kotona odottaa. Nautin nyt täysillä näistä kevään istutustöistä ja omasta pienestä ruukkupuutarhastani.

 

Olen saanut elämässäni kaiken ja enemmänkin, mutta sen kunnon puutarhan vielä haluan.

 

 

Aiemmin ajattelin kovin mustavalkoisesti. Että jos haluaa pihan, on asuttava kaukana kaupungista. Ja sehän ei cityneidin pirtaan sopinut. Vähän jopa unohdin koko puutarhan mustavalkoisuuteni takia. Eirassa meillä oli pienellä pihalla omenapuu ja toisinaan muutama kesäkukka, mutta siellä oli myös sitä kaikkea muuta.

Kaikki tai ei mitään ajatteluni on kuitenkin muuttanut muotoaan. Koenkin nykyään itseni puoliksi kaupunkilaiseksi, sellaiseksi, joka ei todellakaan halua tarttua lumikolaan ja joka unelmoi kävelymatkasta Stockalle. Toinen puoli on ihan muuta.

Se leikkaa alkukeväästä omenapuun oksia. Istuttaa, kastelee, haravoi. Jättää välillä kesken, sillä pihahommissa ei koskaan tule olemaan valmista.

Se haluaa kadota puutarhaan, laittaa kädet multaan, poimia oman maan satoa. Hyöriä kumppareissa ja puutarhakäsineissä kestohymy naamalla yhdestä hommasta toiseen.

Ja palata sitten takaisin kaupunkiin, kun siltä tuntuu.

 

Uskon, että kun aika ja elämäntilanne on oikea, löydän unelmieni puutarhan. Siihen asti minulla on osa-aikapuutarhani kotona, jossa on juuri sopivasti hommaa tähän hetkeen. Ruukkujen määrä kasvaa viikko viikolta ja siinä missä aiemmin raahasin istutukseni kesäksi mukaan Hankoon, nyt voin vain joko rukoilla sadetta tai lenkkeileviä ystäviä kastelemaan näitä vaivalla kasvatettuja aarteitani.

Mietin tällä viikolla ensimmäistä kertaa ikinä, et kasvihuone ois kiva.


 

Ajoin isoäidin luota kotiin, kun Spotifyn radiotoiminto sai Anna Puun ihanan biisin soimaan.

Tähän pirun ikävään, mä jään kiinni. Tähän pirun ikävään, mä näännyn..

 

 

En ollut kuullut kappaletta vuosiin, mutta se herätti yhtä voimakkaita tunteita kuin aina ennenkin.

 

Ennen tosin oikeasti ikävöin henkilöitä, nyt meinasin siinä sateisella tiellä lähinnä lamaantua sen ylitseni vyöryvän kiitollisuuden aallon alle.

 

Näihin vuosiin, kun en ole pirun ikävää kuullut, on tapahtunut pirun ikäviä, mutta pirun hienojakin asioita.

 

 

Opin terapiassa (paitsi vaatimattomasti sanottuna ajattelemaan ja rakentamaan itseni uudelleen) sen, että sen sijaan, että ikävöisimmekin tiettyjä ihmisiä, kuten usein valheellisesti luulemme, saatammekin ikävöidä tiettyjä tunteita.

 

Että ehkä ei olekaan ikävä eksää, ehkä on ikävä turvallisuuden tunnetta, tasaista arkea tai yksinkertaisesti sitä tunnetta, että vieressä on joku. Joka on edes etäisesti ollut jossain elämänvaiheessa ihan ok tyyppi.

 

Että ehkä ei ikävöikään villejä sinkkukesiä ja niiden mukanaan tuomia heiloja, vaan yksinkertaisesti vapautta ja stressittömämpää aikaa, jolloin oli helpompaa tuntea itsensä onnelliseksi.

 

 

Pirun ikävähan kertoo siitä, että on ollut jotain, mitä ei enää ole, mutta jotain, minkä haluaisi takaisin.

Kun on tottunut elämässään ikävöimään noin suurin piirtein kolmenkymmenen vuoden ajan, ei ole kai ihme, että tuntuu hukkuvan kiitollisuuteen tajutessaan, ettei juuri nyt ole juuri muuta ikävöitävää, kuin ehkä sellainen kunnon helteinen kesä.

 

Mitä, vai kysynkö silti ketä, sulla on pirun ikävä?

Ja vähän ärsyttävä, mutta silti niin osuva ja pakollinen jatkokysymys, mitä sille asialle vois tehdä?

 


Toukokuu!

 

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, kaikkien niiden jäisten katujen, pakkasöissä koiranpennun kanssa ulkoiltujen öiden ja loskan täyttämien päivien jälkeen, on ihan oikeasti toukokuu. Toukokuussa kaikki muuttuu vihreäksi ja vuosi toisensa jälkeen totean, että toukokuu on vaan vuoden kauneinta aikaa. Kaikki kukkii, kesä on vasta edessä, yöt ja sielut täynnä valoa ja iloa päättyneestä pimeästä.

Talvi oli loputtoman pitkä. Vaihdoin suoraan untuvatakin tennareihin ja farkkutakkiin. Lapset jättivät ulkohousukauden lähes väliin, siirryttiin suoraan toppiksista kollareihin. Silti tuntuu, kuin olisimme vasta maaliskuussa. Ehkä aprillipäivässä. Mutta että toukokuussa.

Voi taivas ja universumi ja kaikki siellä jossain, kiitos että se pimeä päättyi. Olipahan nimittäin pimeää.

On ihan hullua ajatella, että nyt ostetaan kesävaatteita. Että kohta ne syreenit ja omenapuut taas kukkivat, lähdetään Hankoon ja pyöräillään ilman pitkiä lahkeita.

 

Älä tule paha kesä, tule hyvä kesä. 

 

 

 

 

 

 

 

Viime elokuusta lähtien olen odottanut taas jotain kevyempää aikaa. Nyt se on täällä. Melkein itkin onnesta kun sain laittaa kädet multaan ja istuttaa ulos kukkia. Valoisat illat vaikeuttavat nukahtamista, mutta aamulla kun juo kahvia mansikkamukista, ei jaksa niin välittää. Suihkaisee kesätuoksua iholle, pukee varrettomat sukat ja hymyilee ruukussa kasvavalle laventelille. Aamulenkillä bongatuille sinivuokoille ja tulppaaneille. Kukat, te teette tästä ajasta ainakin puolet.

 

Pysähtyy tarkkailemaan lisääntyneitä hymyjä, päivä päivältä suurempia nuppuja syreenin oksilla ja katukuvassa lisääntyviä hameenhelmoja. Juomaan kahvit ulkona, elämään vähän enemmän taas niissä kuuluisissa hetkissä.

 

Kasvoja koristaa vapun jälkeisestä väsymyksestäkin huolimatta sellainen ärsyttävä kestohymy. Rakastan kesää, mutta rakastan aivan erityisesti toukokuuta varmaan juuri sen takia. Että kesä on niin ihana ja nyt se on vasta edessä. Rakastan sitä, että voin vihdoin nauttia elämäni kesistä, kun en sitä aiemmin osannut tehdä. Suoritin, odotin, stressasin ja sitten se olikin jo ohi.

Nyt on vaan go with the flow, tulee mitä tulee. Kepeämpiä kevätpäiviä!

INSTAGRAM @mirvaannamarian


Tapahtui ylioppilasjuhliani edeltäneellä viikolla..

 

Muistan edelleen tuon helteisen toukokuun viimeisen viikon. Tarkennetaan nyt, että tästä on siis neljätoista vuotta. Neljätoista vuotta.

 

Elämä oli yhtä juhlaa. Sain koko viikon valmistautua äidin luona lakkiaisiini, lähinnä makasin takapihalla aurinkotuolissa ja luin vanhat cosmopolitanit kannesta kanteen. Se oli sitä kuuluisaa aikaa, kun iho ei voinut koskaan olla liian tumma ja iloitsin, kuinka tulen saamaan rusketuksen vihreän silkkimekkoni kaveriksi.

Olin yhdeksäntoistavuotias ja erään auringossa vietetyn päivän jälkeen katsoin itseäni äidin kodinhoitohuoneen pyöreästä peilistä.

Ryppyjä. Silmäkulmiin ja nenänpieliin oli ilmestynyt selkeät juonteet.

 

Yhdeksäntoistavuotiaana.

 

 

Auringon vaaroista on varoiteltu jopa kyllästymiseen asti, mutta ei lainkaan syyttä. Iho on suojattava auringolta ja kasvojen iho mielellään kokonaan. Aurinko on vaarallista ihosyöpäriskin kohoamisen takia, mutta se myös kuivattaa ihoa, josta nuo yhdeksäntoistavuotiaan juonteetkin johtuivat. Minulla on aina ollut kovin pintakuiva iho ja auringon vaikutukset näkyvät siinä heti. Auringossa oleilijan parhaat kaverit ovat siis aurinkosuoja ja kunnon kosteusvoide.

 

Yhdeksäntoistavuotiaan juonteet katosivat heti, kun iho sai kosteutta. Ymmärsin alkaa suojata ihoa auringolta, mutta pian löysin vielä pahemman vihollisen taistelussa ikääntymisen merkkejä vastaan.

 

Toiset eivät jaksa taistella, toiset eivät edes halua. Se on ihanaa, mutta on ihan yhtä okei kuulua myös siihen toiseen joukkoon, joka rypyistä ja sameasta ihosta ei pidä.

 

 

Jokaisen juhlitun yön jälkeen kasvot näyttävät karmeilta. Sen tietävät enemmän ja vähemmän juhlineetkin.

 

Monella on mielikuva, että pienten lasten äidit alkavat yhtäkkiä näyttää kirjaimellisesti vanhemmilta. Ei ihan tuulesta temmattu väite, sillä pienten lasten kanssa elämiseen liittyy usein vahvasti unen puute.

 

Ja se, jos mikä, näkyy ihossa.

 

 

En tarvitse kuin yhdet huonot yöunet ja iho on samea, kuiva ja juonteinen. Univelan kasvaessa ongelma kasvaa ja siinä missä yksi yö hyvä yö korjaa yhden huonon yön, vaaditaan palautumiseen enemmän. Onko ihme, että vuosien katkonaiset yöt näkyvät äidin kasvoilla? Isät, mitäs jos te heräisitte muutamana yönä?

 

Oma ihoni voi tällä hetkellä hämmästyttävän hyvin, ja se on terveellisten elämäntapojeni ansiota. Yksikään ylimääräinen vesilasi tai ulkona kävelty lenkki ei kuitenkaan sen kuntoa muuta. Säännöllinen, riittävä yöuni sen sijaan on tehnyt dramaattisia ihmeitä iholle. Ei vaadita kalliita voiteita, hoitoja eikä vihreitä mehuja. Pitää vaan nukkua hyvin.

Stressin sanotaan myös vanhentavan ja juonteista huomaakin usein, mistä ne johtuvat. Huolirypyt ja naururypyt todella eroavat toisistaan. Stressi kuitenkin aiheuttaa usein myös unen puutetta tai ainakin heikentää sen laatua, joten negatiivinen vaikutus ihoon onkin vähintään tuplat.

 

Ehkä ennen seuraavaa kallista seerumiostosta panostat muutamaan hyvään yöuneen. Saatat siinä vähän säästääkin.

INSTAGRAM @mirvaannamarian