Nuorempana haaveilin kaikesta suuresta ja ylellisestä. Säästin kalliiden ostosten laatikoita ja paperikasseja, jotta sain pidettyä niitä esillä kodissani. ”Et ne näkis, et on Hermes ja Louis Vuitton..” luulen alitajuntani ajatelleen. Nykyään säästän ostosteni paperikasseja siksi, että harrastan paljon second handina ostamista ja etenkin myymistä – ostajat haluavat yllättävän usein full setin.

Ja ainakin sen paperikassin ja laatikon.

 

Vähitellen materia alkoi menettää merkitystään. Rakastan kyllä edelleen laadukkaita vaatteita, silkkimekkoja, vähän liian paljon kenkiä ja tiettyjä kauniita käsilaukkuja, mutta niiden merkitys minulle on niin erilainen kuin vielä jonkin aikaa sitten. Ne ovat mukavaa ekstraa, mutta eivät millään lailla tavoiteltavia asioita.

Halusin nostaa tämän esiin, sillä olen järkyttyneenä seurannut, kuinka yhä useampi velkaantuu tavoitellessaan järjettömän kallista materiaa. Kuinka yhä useampi lapsi kysyy youtube-videoiden inspiroimana toiselta, paljon sut outfit maksaa?

 

”Maksaa mitä maksaa, sillä ei oo mitään väliä!” vastasin pojalleni ja pidin niin pitkän saarnan aiheesta, että seitsemänvuotias peitti korvansa ja pyysi, että olisin jo hiljaa. Kun yritin kertoa, että lapsi rakas, meillä on jo kaikki, tajusin jotenkin kirkkaammin kuin koskaan aikaisemmin, että meillä totta vie on jo ihan kaikki.

 

Etuoikeutettuina länsimaalaisina, saati suomalaisina, meillä on asiat paremmin kuin keskimäärin missä tahansa muualla maailmassa. Suomen passi on lottovoitto, joka tässä maailmassa on jaettu harvoille ja valituille. Meille. Uskon, että valitamme näin paljon ja tuomme pienempiäkin epäkohtia esiin juuri sen takia, että meillä ihan totta on jo maailman mittapuulla ihan kaikki.

Olemme kuitenkin myös ihmisiä. Tottuneita tähän kaikkeen, yltäkylläisyyteen kyllästyneitä.

Aina välillä mietin, mistä se johtuu, ja aina silloin tulen samaan johtopäätökseen. Olemme niin irtautuneita luonnosta, ettemme toimi enää normaalisti.

 

 

 

Ajatukseni eivät ole ihan tuulesta temmattuja. Samaan johtopäätökseen ovat päätyneet useat tutkijatkin. Luonnosta irtautumisesta kärsii niin fyysinen kuin psyykkinenkin kunto. Ihminen kuuluu luontoon, mutta moderni maailma tuhoaa sitä. Se vie meidät irti luonnosta silloinkin, kun fyysisesti olemme siellä.

The most instagrammable places in forest. Löytyy Pinterestistä.

Haluan asua kaupungissa, sydämeni koti on keskustassa, mutta luonnossa voin paremmin kuin missään muualla.

 

Sanoin ääneen, et mökki ois muuten kiva. Paljon sanoja kaupunkilaiselle, joka juoksee punkkeja karkuun Kulosaaressakin.

En luultavasti pääse yli ajatuksesta, että minulla ei ole vielä kaikkea, kunnes minulla on oma pala suomalaista luontoa etelässäkin. En koe missään sellaista rauhaa, kuin Lapissa talvella. Kesällä saaristossa, mutta siellä taas ahdistaa se vaihtuvuus ja juurettomuus. Veneellä on seuraavassa satamassa hetkessä.

Sieluni kaipaa lapsuuden maisemiin, mutta samalla se haluaa maalata ne uudelleen.

Vielä jonain päivänä laitan kädet multaan ja kävelen aamulenkit landella.

 

 

 

Kun elämäni läheisin ihminen on muuttamassa elämäänsä ulkomaille, olen pohtinut Suomea hieman eri kanteilta. En voisi itse koskaan lähteä täältä kokonaan. Yksi suurimmista syistä on luonto.

Se on tuonut elämään niin vahvoja kokemuksia, vapauden tunteen ja ennen kaikkea sellaisen rauhan, mitä ei mistään muualta saa.

 

Luonnossa tajuaa paljon konkreettisemmin, että meillä todella on jo kaikki.

Voisin vaihtaa materiaalisen omaisuuteni mökkiin. Ei taida tosin tällä hetkellä riittää edes käsirahaan.

 

Kolmekymppisyyttä vai ei, mutta tasapainoinen minä uskaltaa jo sanoa, että onni alkaa, kun saa kädet multaan. Lapsesta asti niitä puita pilkkoneena, alan ymmärtää kuinka paljon tarvitsen pakopaikan luonnosta ja mikä merkitys kallioilla ja rantasaunalla voi elämässä olla.

Uskon, että arvostan tätä nyt paljon enemmän, kun minulla on mahdollisuus päästä usein pois Suomesta ja etenkin sen huonoista puolista kuten valitettavasta säästä.

 

Tämä teksti oli huomattavasti helpompi kirjoittaa aurinkoisena päivänä, kun on juuri palannut Ranskasta.

 

 

 

Tätä rakastan matkustamisessakin. Kun näkee maailmaa, näkee taas kotimaansa uusin silmin. Joku haluaa täältä kokonaan pois, joku ei tohdi lähteä edes reissuun.

Löydän itseni jostain sieltä väliltä. Ikuinen kaukokaipuu ja seikkailun jano, samalla ylpeä ja kiitollinen kaikesta, mitä kotona on.

Kiitollisuutta kokee nykyään aivan eri tavalla, kun kiitollisuuden aiheet eivät liity millään lailla materiaan. En ole koskaan ollut kiitollinen siitä, että minulla on esimerkiksi uusi designerlaukku. Sen sijaan kaikkein eniten kiitollisuutta olen kokenut juuri hiihtoladulla ja niillä rantakallioilla.

 

Lapselle haluan mahdollisimman paljon kokemuksia maailmalta, mutta samalla juuret tiukasti Suomeen. Meillä on täällä paljon hyvää. Monta syytä lähteä, mutta vähintään yhtä monta jäädä.

Kuulisin enemmän kuin mielelläni tarinoita teiltä, jotka olette asuneet ulkomailla tai edes osittain ulkomailla? Mikä sai lähtemään, mikä ehkä palaamaan?

 

Ja tarinoita ihan teiltä jokaiselta aiheesta, milloin koet, että sulla on kaikki?

 

 


 

Minun pitäisi olla nyt helteisessä Kaliforniassa. Odotin Los Angelesin kevättä ja yleensäkin koko Amerikan avautumista eurooppalaisille niin paljon. Matkaan tuli kuitenkin muutoksia ja helteisen kevään sijaan Kalifornian syksy saa tänä vuonna tulla tutuksi.

Tällä hetkellä odotan lähtöä päivän ensimmäiselle asuntonäytölle. Etelä-Ranskassa.

 

Askeleen lähempänä unelmaa täällä. Yritän hillitä itseäni innostumasta liikaa, sisäänrakennettu pessimisti muistuttaa silloin tällöin kaikista niistä toteutumattomista unelmista.

Lapsena haaveilin hienoista asioista, kuten lapset yleensä haaveilevat. Isä yllätti kerta toisensa jälkeen suunnitelmillaan. Sellaisillakin, joista en olisi osannut edes uneksia. Piti saada ja nähdä paljon, mutta suunnitelma toisensa jälkeen kariutui. Pettymys pettymyksen perään, ja lopulta jäi jäljelle edes toivonkipinä siitä, että pääsisin edes joskus viettämään normaalin viikonlopun isäni perheen kanssa.

Silloin en ymmärtänyt, mutta kaksikymmentä vuotta myöhemmin ymmärrän, että pessimistisyyteni ja pelko sanoa omia haaveitaan ääneen kumpuaa juuri sieltä, jossa unelmani ja haaveeni hautautuivat lopulta riippuvuussairauksien alle.

 

Tukka nutturalle, lämmintä päälle ja tapaamaan välittäjää. Kylmä huhtikuu piinaa Rivieraakin ja täällä taitaa olla jopa kylmempi kuin Suomessa. Kolea sää ei kuitenkaan vie pois turkoosia vettä, tuoksuvia jasmiineja, sitruunapuiden painavia oksia ja rauhallisen kylän tunnelmaa.

 

Ehkä jonain päivänä sieltä kylästä löytyy koti.

INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Juuri kun ajattelin kirjoittaa tänne blogiin paljon enemmän hyödyllisiä ja informatiivisia tekstejä, päässä pyörii miljoona ajatusta elämästä. Joka aamu taluttaessani koiria ikivanha harmaaksi muuttunut kylpytakki ja edelleen ruskea Makian nilkkapituinen toppatakki päällä milloin pakkasessa, loskassa tai räntäsateessa, mietin silti alkavaa kevättä ja inspiroidun pienen pienistä vihreistä taimista, jotka yrittävät varovasti tulla esiin hyisen maanpinnan läpi.

Kevät ei tänä vuonna tule helpolla, mutta sen odotus tuntuu jotenkin hyvällä tavalla kuplivan ihanalta.

 

Niinhän viisaammat sanovat, onnea voi kokea vasta, kun osaa iloita haaveilemistaan asioista etukäteen. Iloita siitä, että on haaveita. Että on jotain, mitä ehkä odottaa. Parasta, kun on jotain mitä odottaa, muttei tiedä vielä itsekään mistä on kyse. Kesä, poikkeuksellisten vuosien jälkeen loputtomat mahdollisuudet, kaikki ne odottamattoman hauskat illat, uudet ja vanhat ihmiset ja näistä tulevat muistot.

En tiedä mitä mielessäni on tapahtunut, mutta  jatkuvien suorituspaineiden sijaan nämä tuntuvat aika ihanilta ajatuksilta.

 

Elämä viime aikoina. Vähän sinnepäin pedattuja sänkyjä, mutta niin hyvää, elämältä maistuvaa elämää.

 

Elämässä ei ole muuttunut juuri mikään. Rutiinit toistavat itseään ja elämä menee eteenpäin koiranpentuarjessa omalla painollaan, tekemättä mitään sen kummempaa. Mutta ehkä juuri tämä, mitään (kummempaa) tekemättömyys, on se taika, joka on palauttanut voimat ja uskon elämään. Ja uskaltaako sanoa, vähän jopa ihmisiinkin. Kun ei ole jatkuvasti odetettavissa lukemattomia kissanristiäisiä ja reissuja, alkaa niitäkin taas odottaa sillä pinnan alla kuplivalla innolla.

 

Taas se, että on mitä odottaa tuntuukin tekevän onnelliseksi. Näin tasaisen harmaana ja sateisena perjantainakin. Elämänmakuista elämää, silloinkin kun ei oikein tapahdu mitään. Miksi piti elää kolmekymppiseksi että oppi tuntemaan näin?

 

Kotikaupungin ihan tavallisia katuja. Kaikesta huolimatta niin kaunista.

 

En edes muista, milloin olisin tehnyt jotain ihmeellistä viikonloppuna. Menemme ajoissa nukkumaan, jotta pääsee ajoissa lukemaan rauhassa päivän lehdet. Kahvikuppi ja sanomalehti tuntuvat ylellisyydeltä. Valo paljastaa pölyt ja saa siivoamaan. Putsaamaan nurkat turhasta. Tämä kevät, joka ei vielä ole säiden puolesta edes alkanut, on ollut todellista itsestään huolehtimisen aikaa.

Ja se on vähän hullua, sen sijaan että kävisin hieronnoissa, kauneushoidoissa tai hemmottelisin itseäni uusilla tavaroilla, on ollut parasta olla tekemättä mitään kummempaa. Kolmekymppinen minäni osaa kai tiedostamattaan jo hidastaa ennen mahdollista törmäystä.

 

Kun stressaa, ei tarvita lomia, mökkireissuja, illanistujaisia ja viikottaisia ravintolaillallisia. Silloin tarvitaan rutiineja, toinen toistaan toistavia päiviä jolloin ei tehdä mitään sen kummempaa. Stressi tekee tilaa elämänilolle ja elämänilo tekee meistä kauniita sieluja.

Kirjoitan huomenna jotain hyödyllistä.

INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Ajattelin viime viikolla, että elämä tuntuu jotenkin kummallisen hyvältä. Vaikka ennenkuulumaton huhtikuun pakkanen saa kädet verille, lapsi ja koirat toisinaan verenpainemittarin lukemat tappiin asti ja vaikka yliopiston ja työelämän yhdistäminen tuntuu palapeliltä, jossa on aivan liikaa samanlaisia paloja ja jota kootessa miettii, että tässä kappaleessa on ihan oikeasti oltava valmistusvirhe, elämä tuntuu yllättävän hyvältä.

 

Ja aivan kuten kuuluisan psykologin Gay Hendricksin teos The Big Leap (ja syvälle juurtunut pohjolan pessimismi) esittää, ei meinaa uskoa että elämä voisi olla myös hyvää. Avaan tätä vähän..

Psykologi Hendricksin mukaan asetamme itse ylärajan kokemallemme onnelle ja ilolle, jonka jälkeen ego, universumi tai tilanteeseen mukautuvat aivomme päättävät, että nyt menee hyvä olo liian lujaa, heitetääs vähän kapuloita rattaisiin. Suomalaiset taisivat tietää tämän jo ennen psykologin menestyskirjaa. ”No eiköhän kohta taas jotain pahaa tapahdu..” lausahduksillaan aina, kun oli hyvä vaihe päällä. Itku pitkästä ilosta, ja silleen. Hellepäivän jälkeenhän täällä aina ukkostaa.

Vaikka meihin kaikkiin on iskostunut perisuomalaista pohjolan viisautta, suosittelen silti lukemaan The Big Leapin. Se ei ole lähellekään niin self help kuin kuvittelin sen olevan. Yllättävän toiveikas, suomalaisellekin.

 

 

Ajattelin hiljattain ihan aidosti ensimmäistä kertaa ikinä, että onpa ihanaa kun tulee kevät ja kesä, enkä ole kokenut lainkaan tyypillistä kevätmasennusta tänä vuonna. Krhm, voiko puhua kevätmasen

Vaikka tiedän, että tulee hyviä päiviä ja huonoja päiviä, viikkoja ja kuukausia, on ollut aivan erikoisen tasainen ja sen takia luultavasti myös onnellinen olo. Tasaisuus on yllättävän usein yhtä kuin onnellisuus.

 

Luonnollisesti utelias luonteeni alkoi heti analysoida tätä tilannetta. Miksi tunnen yhtäkkiä tasapainoa ja rauhaa, vaikka elämässä ei oikein mikään ole erityisemmin muuttunut? Milloin tulee taas se päivä, kun ajattelen ansaitsevani jotain paljon parempaa kuin tämä surkea elämäni täynnä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä?

Ja aivan kuten Hendricks teoriassaan esittää, tuli oma hyvän olon rajani vastaan. Varasin viime viikolla hammaslääkärin tarkastuksen, vuosittaiset labrakokeet ja kaiken mahdollisen, mistä voisin saada jonkinlaisen tiedon, että olenko nyt varmasti ihan ookoo. Että jos nyt sitten onkin veriarvot vinksallaan, tai ainakin jotain solumuutoksia ja vähintään niitä reikiä hampaissa. Just kun elämä oli ihan hyvää. Kun sitten sain näitä tuloksia ja lääkäriltäni melko kattavan analyysin nykyisestä, oikein hyvästä, terveydentilastani, sain loppuviikosta kunnon flunssan.

 

Onneksi olen lukenut Hendricksin kirjan ja tiedän, mistä on kyse. Jos olet pohtinut näitä samoja asioita, kannattaa etsiä teos käsiisi. Tähän väliin täytyy mainita, etten koskaan voisi suositella sinulle self helppiä, joka lupaa tehdä sinut sadassa päivässä onnelliseksi. Sellaista kirjaa ei olekaan ja yksi syy olla vähän onnettomampi, on lukea aika paskoja kirjoja.

Hendricksin kirja on kuitenkin hyvä ja se opettaa tarkastelemaan niitä uskomuksia, miksi aina ajattelen, että nyt on tapahduttava jotain pahaa. Siihen vaikuttavat yksilöllisesti monet eri tekijät ja näiden tiedostaminen rauhoittaa näitä ajattelutapoja ja sitä kautta koko kehoa ja mieltä. Kirja myös opettaa uskomaan, että on ihan mahdollista, että kokoajan on ihan mahtavaa.

Hyvin menee, mutta menkööt!

INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Hei yhteiskunta. Voitaisko muuttaa tätä menoa? Alan olla kyllästynyt siihen, että yliopistolla opetetaan kirjoittamaan täydellistä CV:ta, mutta että rekrytointi on epätasa-arvoista ja joskus tosi ammattitaidotonta. Mut kun kaikki haluu tehdä hooärrää.

Alan olla kyllästynyt siihen, että yrittäjäkasvatusta tungetaan historian ja yhteiskuntaopin tilalle. Työttömyysongelmia ratkaistaan perustamalla firmoja, eiks niin?

 

Vähän kyllästynyt siihen, et kaikki kopioi toisiaan. Kaikki arvostelee toisiaan. Loput menee suhteilla eteenpäin. Hyväveliverkostoja on aika paljon muuallakin kuin kunnissa ja olympiakomiteoissa.

Oottekste koskaan miettiny, ettei tässä oo mitään järkee? Ihmiset unohtaa itsensä ja jo pitkään kauniit muistot on voitettu hyvällä kuvalla.

 

Kun somevaikuttajan päälle ilmestyy uusi kokobeige asukokonaisuus, lentää rakkaat mustat leggarit kaapin perälle ja nyt pukeudutaan suoriin housuihin. Housuihin, jotka eivät edes istu. Housuihin, joista ei edes pidä ja jotka lopulta päätyvät somevaikuttajien suosimalle nettikirpputorille, josta ne seuraava uhri ostaa hyvän löydön ja hyväksynnän toivossa.

Joskus minäkin ”inspiroiduin” muiden pukeutumisesta. Muutin tyyliäni, ajatusmaailmaani ja arvojani kaikkien niiden upeiden ihailemieni ihmisten mukaan. Sit kun, sit kun, sit kun..

 

En silloin ollut minä. Ja silloin väsytti kummallisen paljon. 

 

 

Hei yhteiskunta. Miks edelleen on pakko mennä naimisiin? Miks tasa-arvoa ajava nainen on vihainen feministi ja mies auttamatta nössö? Miks unelmalomalla susta kirjoitetaan paskaa netissä?

On oltava seuraajia ja tykkäyksiä. Täydellinen CV voi sisältää linkin somekanaviin, ja siinä voi mainita kuinka monta seuraajaa on. Hei universumi, voidaanko me luopua seuraajista ja tykkäyksistä, voidaanko?

 

On tehtävä rahaa, rakastettava ja oltava läsnäoleva vanhempi. Rahallekin on hinta. Sen hinta on liian monelle terveys, mutta sitähän ei rahalla saa. Kaikki tietää, mihin Steve Jobs kuoli.

On vastattava uteluihin, miksei oo jo vanhempi. On vastattava illalliskutsuihin tiistai-iltaisin.

 

Vuonna 2022 ei kuulu joukkoon, jos ei sijoita tai tiedä sijoittamisesta. Tai pelaa padelia.

Nekin jotka väittää, ettei halua rahaa, yleensä valehtelee. Kehenkään ei voi luottaa. Ennen sanoin, ettei kehenkäänpaitsi itseensä. Eikä voinut lopulta luottaa siihenkään.

 

On naurettava kuvissa, juostava karkuun läskejä, itkuja ja ahdistuksia. On löydettävä sisäinen rauha, samalla kun käteen saa diagnoosin adhd.

Sielut on myyty, taivaspaikat ostettu ja viherpesuohjelma pesty.

Mikä olisikaan tehokkaampi illuusio suuren mittakaavan hyväksynnästä kuin tuhat uutta seuraajaa tai uusi titteli?

Miks kaikki valittaa, et väsyttää kummallisen paljon?

INSTAGRAM @mirvaannamarian