Jos pojaltani kysytään, hän luultavasti vastaa kysymykseen äidin suosikkilaulusta että no tietty se kultaa hiuksissa, joka jostain syystä on aina ollut yksi suomipopin ikuisuuslemppareitani. En ole mielestäni kuunnellut sitä kotona tai autossa mitenkään erityisen paljon muita biisejä enempää, mutta ainakin se on pysynyt vuosia sellaisena kappaleena, johon en vain kyllästy. Mikä ihana, ehkä vähän katkeransuloinen narratiivi ajan kultaamista kesämuistoista.

 

Vaaleissa hiuksissa sitä kultaa on usein vähän liikaakin, ne kun taittavat aina niin viheliäisen nopeasti keltaiseen. Toistaiseksi paras ratkaisu ikuisuusongelmaan on ollut riittävän kylmä taittosävy aina toisinaan koko tukkaan, mieluummin värjään (värjäytän) sitten kerran kunnolla kuin käytän jatkuvasti kuivattavia hopeashampoita ja -hoitoaineita. Aluksi voi olla jonkun mielestä liiankin harmaa, mutta se on yleensä merkki juuri oikeasta valinnasta. Vähän kuin juoksulenkille tietää pukeneensa oikein juuri silloin, kun ensimmäisillä askeleilla vielä vähän palelee.

 

 

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on kuitenkin vinkata sinulle, että olen löytänyt todellista kultaa hiuksille. Hyvältä tuoksuva tukka on aika ihana juttu, tosin nykyään kun ei enää halaa ihmisiä samalla tavalla ei ole päässyt tuoksuttelemaan hiuksiakaan. Kuivashampoolla voi raikastaa tunkkaisen hiuspohjan tuoksun jos ei jaksa pestä hiuksia kovin usein, mutta pituuksiin olen löytänyt käytettäväksi kerrassaan loistavan tuotteen. Se tekee toki muutakin kuin vain tuoksuu hyvältä. Se nimittäin freesaa kiharat, erottelee latvat, pehmentää karheita pituuksia ja poistaa sähköisyyttä. Ja tuoksuu. Ihan järjettömän hyvältä.

Se on Sebastian Dark Oil Hair Silkening Fragrant Mist. Annetaan pitkä ja hankala nimi anteeksi, nimittäin tuote itsessään on kaikin puolin mahtava.

 

Jos innostut käyttämään tätä, muista kuitenkin että sen kosteutusteho perustuu nimenomaan sen sisältämiin öljyihin. Siksi sitä ei kannata suihkia myöskään liikaa ettei kaunis kampauksesi lässähdä ja tuote jää sen takia kaappiin. Olen huomannut suihkeen olevan mainio pari erityisesti tummien, oud-pohjaisten tuoksujen kanssa. Ja ei kun luomaan uusia tuoksumuistoja tulevana kesänä.

 

”Tällaisena mä haluan muistaa sut, juostiin kultaa hiuksissa. Kesäyössä ikkunat huurussa, sul on kultaa hiuksissa..”

 


Eiran kukkia eräänä kauniina keväänä

 

 

Käveltiin eskaripäivän jälkeen Kukkapuiston läpi. ”Muistatko äiti kun mä tästä salaa aina poimin sulle kukan? Kohta niitä kukkia on taas!” Muistan. Halusin kävellä vielä mäkeä ylös, kohti suosikkikiipeilypuuta ja siitä alas Juhani Ahon puistoon. Tullut meillä tunnetuksi ”Pikkupuiston” viereisenä ”Koirien puistona”. Sieltäkin on poimittu monet kukat. Kuinka voi suuttua pienelle pojalle, joka pyytää katsomaan taivaalle ja sillä välin napsauttaa kukan varren poikki tuodakseen sen äidilleen? Olen kävellyt Eiran puistot lapsen ja koirien kanssa läpi lukemattomat kerrat. Muistan jokaisen pihaportin, talojen kulmat ja kaduille kaareutuvat pensaat varmaan unissanikin. Ja tietysti kukat. Kohta ne puhkeavat taas upeimpaan loistoonsa, lapsikin sen tietää.

 

Syksyllä ne valmistautuvat lepäämään. Riisuvat kaiken nähneen korean ulkomuotonsa ja piiloutuvat. Sen sijaan, että unohtaisimme nuo komeat kukat sillä aikaa kun ne eivät ole esillä, muistamme niiden aikaansaaman ilon keskellä synkintä pimeyttäkin. On olemassa asioita, jotka tuovat huomaamattaan iloa ja turvaa jatkuvalla läsnäolollaan, mutta sitä kukat eivät ole.

Joka syksy ne lakastuvat, kuin muistuttaen että mitäs pidit meitä itsestäänselvyytenä, sinä itsekäs kiireinen. Ja silti muistamme ne upeina silloinkin, kun lumen alta ei näy varttakaan.

 

 

Kun ne nousevat uudelleen pitkän lepovaiheensa jälkeen ja vähitellen avaavat terälehtensä paljastaakseen piilossa olleen kauneutensa, kirkastavat ne vähän synkempääkin päivää ja mieltä. Se on täällä taas, kevät.

 

Ehkä me suomalaisetkin olemme vähän kuin kukat. Piileskelemme talven paksujen toppatakkiemme suojassa, unohdamme sheivata kalpeat sääremme ja lepäämme keräten voimia valon aikaan. Ja toukokuun tullen, vähitellen nousemme piilosta ja annamme auringon tuoda parhaat puolemme esille. Kesä voi hieman koetella uudistunutta ulkomuotoa, mutta muistot jäävät vaikka lehdet jonain päivänä lähtevätkin.

 

Mikä kukka sä olisit, pakko valita joku?” kysyi eskarilainen. ”No mä olisin vaaleanpunainen kirsikkapuun kukka, mikä sä?” ”Et sä voi olla kirsikkapuun kukka se kestää ihan liian vähän aikaa. Sä oot ruohosipuli se kestää kaiken.”

 

Ihanaa toukokuuta. Muista elää ♥


 

Pienelle vappubrunssille, dagen efterin kaveriksi tai ihan vaan energisen päivän välipalaksi. Tämä tuna-avokadoleipä taipuu moneen, mutta etenkin silloin kun tekee mieli kaikkea suolaista ja täyttävää, se on parhaimmillaan. Rakastan noita Ekbergin sisusämpylöitä, ovat loistava pari tälle tonnikalatahna-avokadoyhdistelmälle. Helppo resepti syntyy seuraavalla tavalla..

 

TUNA-AVOKADOLEIPÄ

 

Tonnikalatahna:

Purkki tonnikalaa

Purkki creme fraichea (vegeversioita on nykyään myös hyvin saatavilla)

Sitruunan mehu

Suolaa & Pippuria

Sekoita kulhossa ja anna tahnan tekeytyä jääkaapissa jonkin aikaa. Voit valmistaa sen vaikka jo edellisenä iltana, mutta tarvittaessa varttikin riittää.

 

 

Kaveriksi:

Suosikkileipääsi 

Avokadoa

Silmusalaattia & Korianteria

Suolaa & Pippuria 

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ