Jos katson blogikirjoituksiani taaksepäin, taidan olla jokaisena vuonna tähän aikaan kirjoittanut siitä, kuinka lopussa olen ollut. Nyt tekisi lähinnä mieli napata noiden tekstien kirjoittajaa olkapäistä kiinni, ravistella vähän ja sanoa että et kyllä tiennyt mistä puhuit.

Ja taas toisaalta, vaikka elämä on kuormittanut tänä vuonna paljon enemmän kuin aikoihin, olen myös ottanut enemmän vastuuta siitä, että karsin kaiken ylimääräisen p*skan pois. 2020 kasvoin, 2021 muutuin.

 

Nyt sentään jo ymmärrän kuten aikuisen kai kuuluisi ymmärtää (mutta jota kukaan ei silti tunnu ymmärtävän), ettei sitä vuotta koskaan saa valmiiksi joulukuun loppuun mennessä. Vuodenvaihde on kuin loman alku, ennen sitä vetää täysillä kaiken nippuun, ja siinä samassa itsensä loppuun. Nauti siinä sitten lomasta kun voimat menevät palautumiseen, jonka jälkeen kaikki voi taas alkaa alusta.

Tärkeä muistutus: Keskity arjen kuormituksen vähentämiseen, älä jatkuvaan selviytymiseen. Kun arki tuntuu jatkuvalta selviytymiseltä, aletaan olla vaarallisilla vesillä.

 

 

Kirjoittaessani tätä olen itsekin kuitenkin aika lailla lopussa. Reagoin joka vuosi pimeyteen melko voimakkaasti ja vaivun johonkin sellaiseen melankoliaan, jonka olemassaoloa en osaa auringontäyteisenä toukokuun aamuna kuvitellakaan. Syksystä asti olen tehnyt hirveän määrän töitä poikkeuksellisesta tilanteesta johtuen sekä samalla rämpinyt läpi ylimääräisten yliopiston kurssien. Tiedän, että olen ottanut liikaa taakkaa harteilleni, mutta päätin selviytyä siitä nyt, kun olen voinut tehdä mahdollisimman paljon koronarajoitusten takia vielä etänä. Saatan olla kahdessa palaverissa yhtä aikaa, joka ei tietenkään missään nimessä ole tavoiteltava tila ja se on aina toisesta pois, mutta tällä mahdollistan sen, että teen kerralla ”pois alta” hommia, jotka olisivat edessä myöhemmin. En tiedä teistä, mutta itse ainakin kannan mieluummin kerralla sen isomman taakan maaliin asti ja lepään sen jälkeen, kuin jatkuvasti vähän jolloin tuntuu, ettei homma lopu koskaan.

Meinasin itkeä onnesta, kun tajusin että yliopistolla on kuukauden talviloma ja neljän kuukauden kesäloma. Olen vuosien myötä totuttanut itseni ikään kuin jatkuvaan stressiin joka ei koskaan lopu, joten ihan konkreettiset pitkät tauot tuntuvat jopa vähän uskomattomilta. Pikkulapsiarjesta, mielen ongelmista ja muista kriiseistä kun ei voinut pitää lomaa.

 

Nyt on kuitenkin joulukiireet hoidettu pois alta, lahjat paketoitu ja viimeinen luento on jo ylihuomenna. Joulukuun ehkä stressaavin asia, Caran vuosittainen sydänkontrolli on takana ja sen jälkeen sainkin joulumieltä ostamalla joululahjoja eläimille, jotka eivät niitä muuten luultavasti saa. Perjantaina näin tyttöjä illanvieton merkeissä ja kun istuimme vielä yöllä baarin jälkeen juttelemassa elämästä (kuin ennen vanhaan, se oli ihanaa), sain jotain sellaista mitä todella tarvitsin. Olkapään, vertaistukea, ajatukset pois kaikista arjen huolista.

 

Pian lähden takaisin Lappiin rauhoittumaan, keräämään niitä kuuluisia voimia. En olisi vuosi sitten arvannutkaan, että lopetan ravintovalmennukset ja vaihdan sosiaalisen median side hustleni yliopistoon. Opin taas vähän kantapään kautta, ettei kannata haalia itselleen liikaa asioita, vaan paras tulos ja olo syntyy keskittymällä mahdollisimman vähään kerrallaan. On päästettävä jostain irti, jotta saa jotain uutta ja parempaa tilalle. Odotan siinäkin mielessä vuoden vaihtumista, sillä konkreettisesti se kääntää elämässäni ajan, jolloin kaikki työni rajoittuu täysin päivätyöhöni ja yliopistoon. En tee enää mitään muuta ja tällä hetkellä se on aivan ihanaa. En aseta uudelle vuodelle yhtään mitään tavoitetta, teemaa tai ajatusta. Kuten sanoin paniikinsekaisin tuntein perjantaina sinne eläinlääkäriin mennessä, tulee mitä tulee, sen kanssa sitten eletään.

Jaksamista loppuvuoteen <3

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Olen joogannut enemmän ja vähemmän koko aikuisikäni. Löydettyäni hot-joogan ja yin-joogan, jäin viimeistään koukkuun. Välillä elämässä on ollut aikoja kun jooga ei ole kuulunut siihen ja sekin on ihan ok. Enemmän kuin ok on kuitenkin aika, kun jooga on osa elämää. Ostaessani 10 viikon kortin joogasalille, tiedän että viidesosa vuodesta on ainakin täynnä joogaa. En ole uskaltanut ottaa vielä jatkuvaa jäsenyyttä. Vihaan kuukausimaksuja. Mutta ehkä vielä joskus.

Joogasalin jäsenyys on ollut joskus niitä asioita, joita olen ajatellut hankkivani sitten, kun lapseni on isompi eikä vaadi minua enää 24/7.

Ajattelin, että siihen on ikuisuus. No, nyt siihen ei enää ole ikuisuutta.

 

 

Välillä oli kausia, kun joogasin paljon kotona. Teki luonnollisesti hyvää, mutta nyt kun kotijooga on jäänyt taas kaiken jalkoihin, lattialla lojuva joogamatto ja blokit lähinnä ärsyttävät. En saa itsestäni irti sitä, että rauhoittuisin kotona.

Siksi ostin taas joogakortin. Vaikka tuntien aikataulut eivät koskaan meinaakaan sopia omiin aikatauluihini, olen ollut aivan innoissani tästä ostoksestani.

Jooga on sitä kehoni kipeästi kaipaamaa huoltoa josta aina luistan ja pakollinen venyttelytuokio.

Mutta se on myös paljon muuta. Ja juuri siinä on joogan ydin.

 

 

Joogasaliin ei saa viedä puhelinta. Luojan kiitos. Kerran hymyilin salaa, kun ennen tunnin alkua joku kuvasi Instagramiin tarinaa salista. Ohjaaja huomasi tämän ja lempeästi käskytti somettajan viemään puhelimensa pukuhuoneen kaappiin. Se ei kuulu sinne ja piste.

Joogasalin lattialla olen oivaltanut, että maailma ei totta vie kaadu siihen, etten ole hetkeen tavoitettavissa.

Hetkinä, kun lapseni isä on tuhansien kilometrien päässä ja lapsi on koulussa tai harrastuksissa se joskus tuntuu siltä, mutta siitäkin pääsee yli vain sillä, että oikeasti jättää sen puhelimen sinne kaappiin. Ovi kiinni, lukkoon, keho ja mieli matolle.

 

Joogasalin lattialla olen muistanut stressissä unohtuneen tunnusluvun. Maksamatta jääneet laskut, lähettämättömät sähköpostit. Ensin on toki ärsyttänyt. Että pitikö sen just täällä nyt tulla mieleen kun olen rentoutumassa ja pysäyttänyt elämänmenon tunnin ajaksi kuuman joogasalin ovelle.

Mutta juuri silloin, kun mieleni vihdoin saa tilaisuuden rentoutua ilman lukemattomia ärsykkeitä, se tuo muistiin niitä asioita, jotka ovat stressin takia unohtuneet. Muutakin kuin parkkimaksu.

 

Joskus jotain niinkin yksinkertaista, että varaa nyt äkkiä se seuraava tunti.

Joskus rohkeutta suuriin päätöksiin.

Ideoita, kiitollisuutta. Oman kehon arvostusta ja kunnioitusta.

Joogasalin lattialla ehkä paras hetki on hetki ennen tunnin alkua. Siellä me maataan kaikki ihan samalla viivalla. Kukaan ei tiedä kenestäkään yhtään mitään. Ei oleta, ei katso, ei arvostele. Samalla unohtaa arvostella itseäänkin.

Jos et ole vielä aloittanut, suosittelen keho ja mieli -yhteyden saamiseksi erityisesti rauhallista yiniä. Kokeneemmalla kokeilunhaluiselle yoga nidraa.

Mistään muualta ei ole niin ok herätä yli kymmenen ihmisen ympäriltä, kuin joogasalin lattialta.


 

On hämmentävän hiljaista. Epätodellista, kuin ympärillä olisi jotain painavaa, maadoittavaa.

Heti ensimmäisenä päivänä oli päästävä hiihtämään. Siitäkin huolimatta, että lämpömittarin sininen oli pudonnut -26,5 asteeseen. Toppakerrosten alla suksin eteenpäin kyläläisen itse tekemiä latuja. Puhelin sammui samantien, mutta ne kenelle tiedolla oli jotain merkitystä, tiesivät kyllä missä olin. Vähäinen kaamosajan auringonpilkahdus laski nopeasti lumisten puiden taakse, kun etenin jääkylmällä ladulla. Ei saa pysähtyä, tai tulee liian kylmä.

Onneksi paikalliset hiihtävät täällä niin paljon, heidän ansiostaan 15 kilometrin matkalla on valot. Turistit eivät juuri näille laduille eksy, itsekin löysin ne muutama vuosi sitten vähän vahingossa.

Vesi jäätyi pulloon, ladun yli hyppivät metsän asukkaat. Lumivalkoiset, pupu, lumikko sekä hauskaa ääntä pitävät riekot. Tuntuu niin taianomaiselta, että metsän eläinten kadotessa takaisin hankeen, en voi olla ihmettelemättä ääneen. Olivatko ne tuossa, ihan oikeasti?

 

Kun katson harvaan pystytettyjen latuvalojen loisteessa taivaalle, huomaan ilman kimaltavan. Kuin hengittäisin tähtipölyä keskellä korvia huumaavaa hiljaisuutta.

Tällaista rauhaa ei ole missään muualla.

 

 

Lapin taiasta voisi kirjoittaa loputtomiin. Ennen kaikki oli toisin. Lappiin tultiin ryminällä viikoksi. Laukkuun pakattiin diskoon sopivia vaatteita, laskut päättyivät Tuikkuun ja Vinkkariin, kaupastakaan ei päässyt ulos ilman kaljaa. After skin venyessä aamuun saattoi seuraavan päivän valoisa aika mennä sängyssä. Illat olivat yhtä pizzaperjantaita tai tacotiistaita.

Enkä sano, että tämä on huono tapa elää Lappia. Se on vain erilainen kuin omani.

 

Mökillä aika pysähtyy. Kuin taikaiskusta kiire jää etelään jo laskutelineiden noustessa ylös. Kirpeän pakkaspäivän hyvänä puolena on pastellisävyissä näyttäytyvä taivas. Aamulla istun takkatulen ääressä odottamassa valoisaa hetkeä. Vielä se kestää noin neljä tuntia, kohta ei enää sitäkään. Vaikka jalat ovat hieman raskaat eilisestä lenkistä, innostus hiihdosta vie silti ladulle. Maailman puhtaimman ilman (tutkitusti, kyllä) hengittäminen tekee ihmeitä. Syntyy tilaa luovuudelle. Sille ominaisuudelle, jota on meissä kaikissa, mutta joka (tutkitusti, kyllä) katoaa stressin ja kiireen alle.

Tulee tilaa uudelle. Mielenrauhaa metri metriltä. 

 

 

Kaikki suurimmat oivallukseni, tärkeimmät ajatukseni ja ideani olen saanut Lapissa. Uskon, että kuka tahansa voi löytää täältä rauhaa ja inspiraatiota.

Olin nimittäin joskus juuri se turhamainen kaupunkilainen suorittaja. Kun sitten juon posket punaisina nokipannukahvia laavulla, en tunnista tuosta kuvailusta itseäni ollenkaan. Tämä on yksi niistä monista syistä, miksi haluan vuosi toisensa jälkeen päättää ja aloittaa uuden vuoden Lapissa. Olisin voinut lähteä Dubaihin katsomaan parvekkeelta, kuinka maailman korkeimmasta rakennuksesta ammutaan maailman isoimpia ilotulitusraketteja.

Halusin jäädä hiihtämään. Rauhoittua pohjoisen karussa luonnossa, pysähtyä ja hiljentyä. Levätä vuoden kiireet pois, ladata akkuja uuteen. Hengittää jokaisen soluni täyteen Lapin taikaa.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian