Jo monena aamuna olen herännyt ennen kukonlaulua. Kukonlauluakin ärsyttävämpi ääni on muuten se aamuyön sikeän unen katkaiseva chihuahuan pyyntö päästä ulos. Wwwuf, fiii-wiii-fii, wuff… Silmät sikkurassa olen komentanut olemaan hiljaa, nukutaan vielä. Ensin kävin mielessäni läpi kaikki kauhuskenaarioni sairauksista ja oireista, jotka herättävät normaalisti aivan sikeästi nukkuvat koirat keskellä aamuyötä, mutta muutaman unisen aamun jälkeen tajusin sen olevan yksinkertaisesti vain tämä valo. Uusi päivä alkaa tähän aikaan vuodesta aikaisin. Ehkä chihuahuan sisäinen kello on rikki, se luulee, että nyt herätään. Kaamosaikana niitä ei saa ulos millään.

 

 

Koirat pääsevät ulos kun olemme jatkaneet ensin katkonaista aamuyön unta siihen asti, että kello soi. Lähes poikkeuksetta herään aina kymmenen minuuttia ennen kellonsoittoa, omassa sisäisessä kellossani ei taida olla ainakaan vielä vikaa. Siitä alkaa oma aika. Sängyssä makaaminen on turhauttavinta mitä tiedän, siis niin kauan kun ei nuku. Aamurutiinit aloitan tekemällä ärsyttävimmät hommat pois – kasvopesu, hampaiden pesu, hiustenlaitto ja kevyt meikki. Käyn joka aamu vaa’alla, sillä haluan olla elävä todiste siitä, kuinka kilojen heitto painossa on todellakin mahdollista ihan viikon sisällä. Vasta nyt tuntuu todella alkavan uusi päivä. Jos teen töitä kotona, puen yöpuvun tai kylpytakin. Jos menen toimistolle, vaihdan vaatteita yleensä ainakin pariin kertaan. Fiilispukeutuja.

 

Vihermehu aloittaa päivän, samalla tippuu kahvi. Kahvin tippuminen on muuten sanonta, mikä kuulostaa hassulta, samalla käytän sitä kuitenkin itse päivittäin. Kahvin tippumiseen liittyy mielikuva vaaleanpunaisen Moccamasterin äänestä, tummapaahtoisen kahvin tuoksusta ja täydellisesti isoon kuppiin sekoittuvasta kauramaidosta. Aamiaiseni on lähes aina samanlainen. Puurosta ja kananmunista en luovu luultavasti ikinä. Yritän muuten aina aamuisin lukea edes pari sivua kirjaa. Joskus tein sitä ihan vain siksi, että halusin sanoa lukevani aamuisin kirjaa. Nyt siitä on tullut tapa. Enkä muuten välttämättä saa toisia kirjoja luetuksi koskaan. Yli verran ruokapöydän viereisen arkun päällä on lojunut pari aamukirjaa. Ehkä vielä joskus saan käännettyä viimeisetkin sivut.

 

 

Ennustan tarotkorteista tulevan päivän kulun, teen taas uuden nopeusennätyksen lapsen herättämisessä, pukeutumisessa, ruokkimisessa ja laittamisessa päiväkotiin. Jään usein tuijottelemaan kahvikuppini kanssa terassille aamuaurinkoa ja kesään valmistautuvaa luontoa. Omenapuun nupullaan olevat kukat muistuttavat vuoden kauneimman vuodenajan olevan luultavasti viikon päästä täällä. Uusi päivä on alkanut. Jos se ei tuntunut tänään hyvältä, huomenna on taas uusi. Kun elämä on yhtä poikkeustilaa, aamut pysyvät. Pidän aamurutiineistani kiinni lujempaa kuin lapsen kädestä tietä ylittäessä. Noudatan rutiinejani oikeastaan kaikkialla, vaikka lähes aina aloitankin päiväni kotona. Toi päivä tullessaan mitä tahansa, siihen on paljon valmiimpi, kun siinä on ollut jotain pysyvää. Wwuf, vihermehu, mokkiksesta tippuva kahvi – ja ne surullisen kuuluisat pari sivua.

 

Aamu tuntuu olevan elämän valoisa tapa muistuttaa, että niin se vaan jatkuu. Jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Tuli mitä tahansa ♥

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Katsoin kuvaa tuoreiden raskausarpien peittämää vatsaa silittävästä naisesta. Hän kantoi arpensa ylpeänä ja iloitsi siitä, kuinka hienon työn hänen kehonsa oli uuden elämän eteen tehnyt. Saa siinä sen jäljet näkyä. Olin kauhuissani. Kotona oli useita erilaisia iho-öljyjä, joita hieroin pakkomielteisesti vatsani ihoon kaksi kertaa päivässä. Ihon alla kasvoi pieni poika, ja minä pistin kädet ristiin etten saisi raskausarpia. Suunnittelin etukäteen, kuinka aloitan tavoitteellisen treenaamisen, hypoxit ja lymfat heti kun olisin toipunut riittävän hyvin sektiosta. Hikoilin salilla ja lenkkipoluilla ihan viimeiseen asti.

 

 

 

Isän viaton kommentti kesälomalla saaressa oli tarkoitettu varmasti vain tsempiksi urheiluharrastuksiin. Että pitää käydä treeneissä ja lenkkeillä ettei musta tuu sit lihavaa. Sen jälkeen näin kuitenkin aina itseni vääränlaisena, olinhan sitä ennenkin ollut aina epävarma ulkonäöstäni. Inhosin hiuksiani, silmiäni, kasvojani, käsiäni, jalkojani – no, ihan kaikkea. Tuon jälkeen näin itseni myös liian lihavana, vaikka olen tosiaan aina ollut hoikka. Yllätyin joka kerta, kun lainasin kavereilta farkkuja ja mahduin niihin. Pidin ystäviäni upeina – todella laihoina ja kauniina, ja itseni näin peilistä aivan erilaisena. Kaikki kouluvuodet menivät siinä, etten ikinä ollut tyytyväinen ulkonäkööni. En koskaan ollut tarpeeksi kaunis. Halusin kuitenkin aina olla ja kiinnostukseni kauneudenhoitoon on ollutkin juuri tästä syystä suurta. Tietämykseni esimerkiksi kosmetiikasta, hiuksista, laihdutuksesta ja erilaisista kauneushoidoista on edelleen varsin laaja.

 

Vasta lukioaikoina aloin saada kehuja. Tai ainakin omasta mielestäni se tuntui siltä. Voi luoja, miten hyvältä tuntui kun joku sanoi oikeasti nätiksi. Saatoin saada siihen aikaan miehiltä vaikka sähköposteja tai meseviestejä (nykyajan old school juttuja), eräskin oli vain nähnyt minut kaupungilla, piti minua kauniina ja kysyi sitten kaveriltaan kuka olen ja otti yhteyttä. Jäin nopeasti koukkuun kehuihin ja huomioon, tunsin etten ollut koskaan sitä saanut ja kun sain, se tuntui ihan älyttömän hyvältä. Aina oli kuitenkin joku kauniimpi, joku laihempi, joku upeampi. Ahdisti ja koin riittämättömyyden tunteita ihan päivittäin. Enkä pelkästään ulkonäöstä, vaan itsestäni yleensäkin.

 

 

Vuosia taistelin kuitenkin itseni aina pinnalle näistä ajatuksista. Samalla tietysti halusin olla mahdollisimman kaunis. Niihin aikoihin omassa elämässä asiat menivät vähän kurjasti, oli huono parisuhde ja isäni kuoli. Opiskelin alaa joka ei kiinnostanut pätkääkään. Hallitsin elämääni vain muokkaamalla ulkonäköäni. Laihdutin kunnes olin tavoitepainossani, alle 50 kiloa. Tekisi mieli sanoa, etten ollut lainkaan onnellinen, mutta siitä mä olin. Vaikka elämä oli onnetonta, jossain sentään onnistuin. Hetken päästä tulivat tekoripset, vahvat meikit ja loputtoman pitkät hiustenpidennykset. Vaihdoin silmieni väriä piilolinsseillä, makasin parhaimmillaan viisi kertaa viikossa solariumissa ja olin kaukana siitä, millainen oikeasti olin. Ja se tuntui niin hyvältä, inhosinhan sitä alkuperäistä itseäni. Asuin hetken aikaa Kotkassa, josta saa muuten maailman parhaimmat munkkipossot. Kuinka usein ostinkaan torilta näitä possoja, söin kotona ja oksensin posson sen jälkeen pois. Tuntui kauhean kätevältä.

 

 

 

Mitään konkreettista yhtä suurta muutosta tai suurta käännekohtaa ei koskaan tapahtunut. Pahin vaihe se vain meni ohi. Muutin muutamaksi vuodeksi Espooseen, sieltä taas Helsinkiin ja elämästä tuli jälleen ihan kivaa. Unohdin pitkäksi aikaa ulkonäkömurheeni, joskin ne olivat tavallaan aina läsnä tavatessani muita ihmisiä, eivät kuitenkaan häirisevästi. Elin kuitenkin niistä kehuista, onneksi sainkin niitä suhteellisen säännöllisesti. Löysin suuren rakkauden, ihmisen joka piti minusta juuri sellaisena kuin silloin olin. Ja kun yhtäkkiä tulin raskaaksi, ne katalat ulkonäköpaineet valtasivat mieleni jälleen. Koko identiteettini muuttui äidiksi tulemisen myötä ja taistelin sitä muutosta vastaan kynsin hampain. Olinhan voinut mieleni kanssa sitä ennen niin hyvin, ensimmäistä kertaa ehkä koskaan. Taas sama tie oli edessä.

 

Ulkonäköpaineiden takia olen tehnyt aika radikaalejakin asioita itselleni, kuten käynyt kauneusleikkauksessa. Toisaalta en kadu mitään ja on hyvä, että ulkonäköä on mahdollista muokata jos se tekee ihmisestä tyytyväisen itseensä. Nimittäin ero mielen hyvinvoinnissa on valtava silloin, kun se oma peilikuva on ihan ok verrattuna siihen, että inhoaa sitä ja haluaa vain piiloutua peileiltä ja muiden katseilta.

 

 

 

 

Itselleni pahinta myrkkyä olivat tsemppilauseet ”Olet upea juuri noin, hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, luonnollisuus on kauneinta!” sillä ne loivat paineita siitä, että ollakseni hyväksyttävä ja rakastettu, minun pitäisi näyttää siltä millaisena itseäni inhoan ja opetella vain sietämään sitä peilikuvaa joka ei miellytä ei sitten ollenkaan. En tiedä kuulostaako tämä nyt jotenkin ristiriitaiselta, mutta en osaa sitä oikein paremminkaan muotoilla. Tavallaan olenkin sitä mieltä, että luonnollisuus on kaunista, mutta se luonnollisuus ei välttämättä ole se todellinen, alkuperäinen tilanne. Etenkään nyt, kun kasvojen ja vartalon muokkaaminen erilaisilla toimenpiteillä on niin valtavan yleistä.

 

 

 

 

Katson yleensä kaikkia muita aina ylöspäin ja yritän muistaa kehua toisia aina. Pidän kaikkia ystäviäni äärimmäisen kauniina, voisin luetella heidän hyviä puoliaan vaikka kuinka kauan. Itsestäni on ollut kuitenkin todella vaikea löytää mitään sellaista tiettyä asiaa, josta voisin oikeasti sanoa pitäväni. Vähitellen olen alkanut kuitenkin hyväksyä itseni. En voi koskaan tietää johtuuko se siitä, että olen muokannut ulkonäköäni erilaisilla toimenpiteillä ja kauneushoidoilla, laihduttanut useamman kilon ja alkanut meikata taas päivittäin vai siitä, että voin nyt kaikin puolin paremmin itseni kanssa kuin koskaan aiemmin. Todella suuri muutos oli muuten hiusvärin vaihtamisella tummasta vaaleaksi, tosin samaan aikaan tapahtui niin paljon muutakin omassa elämässä ja mielessä, että kyse voi olla siitäkin.

 

 

Sillä ei ole nyt kuitenkaan väliä, tärkeintä että on edes se ihan hyvä olo peiliin katsoessa. En ehkä koskaan tule ajattelemaan, että vitsi sä oot Mirva tänään todella kaunis, mutta suhtaudun nykyään ulkopuolistenkin kehuihin eri tavalla enkä ole niistä enää niin riippuvainen. Jo se kertoo muuttuneista ajatuksistani, että pystyn puhumaan näistä avoimesti ääneen. Aiemmin saatoin kirjoittaa pakonomaisesta laihduttamisesta muutaman sanan tai raskausajan ulkonäköpaineista, mutta kokonaisuuden olen pitänyt vain omana tietonani.

 

 

 

Halusin kirjoittaa tästä juuri tänään, sillä aamulla kotona alasti hiippaillessani tajusin, etten olekaan pitkään aikaan katsellut itseäni peilistä millään lailla kriittisesti. Olen voinut hyvin. Viime viikolla keskustelin myös ystäväni kanssa kauneuskilpailuista ja niiden järjettömyydestä – en tiedä millainen itsetunto ja itsevarmuus täytyy ihmisellä olla, että sellaiseen pystyy osallistumaan. Kauneuden arviointi ja sillä ulkonäöllä kilpaileminen kun on omasta mielestäni täysin järjetöntä. Kaikissa meissä on jotain kaunista ja itse pyrin nyt ainakin siihen, että olisin sisältä mahdollisimman kaunis. Monen asian kun olen oppinut kantapään kautta, oli kyse sitten hiusten vaalennuksen onnistumisesta tai vaikka ihmissuhteista ja muiden kohtaamisesta.

 

Uskon, että se mitä ajattelemme itsestämme ja muista, ja se miten voimme itsemme tai niiden ajatustemme kanssa, näkyy lopulta myös ulkonäössämme. Hyvinvoiva ihminen on kaunis. Tunnistaako joku näitä samoja ajatuksia? Oletko ehkä itse kärsinyt epävarmuudesta ja ulkonäköpaineista, jos niin miten ne näkyivät? Ja ehkä isoin kysymys, pidätkö itseäsi kauniina?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Yksitoista päivää sitten kirjoitin kakusta. Kakkuun oli kai hyvä lopettaa. Vietin silloin ehkä elämäni erikoisinta koronavappua kolme päivää, nukuin sen jälkeen kaksi. Taisin taas todeta, että dieetistä hetkeksi poikkeaminen tiputtaa näköjään aina painoa ja että jo vuosia mieltä painaneet asiat on mahdollista kohdata yhdessä pienessä hetkessä. Sanotaan, että suuret laivat kääntyvät hitaasti. Pitää paikkansa, mutta päätös kurssin muuttamisesta tapahtuu sitten kuitenkin ihan yks kaks, ja niin alkaa uusi matka. Hitaasti uuteen suuntaan, mutta se ensimmäinen käännös. Se on lopulta hyvin nopea. Samaan kappaleeseen saa muuten näköjään asioita kakusta, dieetistä, vapusta sekä mystisiä vihjauksia uudesta elämästä. Kirjoitin tähän postaukseen yli tuhat sanaa. Yli tuhat ja sata sanaa joiden julkaisua pohdin viikonlopun yli ja nyt maanantaiaamuna tuli sellainen olo, että tästä alkaa uusi aika täälläkin. Maanantaiaamut on edelleen mun lemppareita just sen takia. Uusi alku ja loputtomat mahdollisuudet.

 

 

 

 

En kirjoita, enkä tule luultavasti koskaan kirjoittamaan yksityiselämästäni sanaakaan. Voisin kirjoittaa kuitenkin kymmeniä tuhansia sanoja rakkaudesta, kasvamisesta ja muutoksista. Ehkä vielä kirjoitankin. Sen sijaan julkaisen nyt kuvia lempipaikastani, laiturilta meren rannalta. Tämä on uusi aloitukseni, harkitun tauon jälkeen täällä blogissakin. Pinnallisuuteen, hyväksynnän hakemiseen ja miellyttämiseen taipuvat somekanavat eivät ole sitä, mitä haluan teille jakaa. En halua sitä enää omalta elämältänikään. Tämä kirous nimeltä korona on opettanut meitä ymmärtämään ja hyväksymään muutosta ja epävarmuutta. Pelkäsin aina muutoksia, ehkä sinäkin. Nyt vain kiitän ja pystyn allekirjoittamaan tunnetun lauseen, mikään elämässä ei ole pysyvää, paitsi se muutos.

 

Siinä pinnallisuuden, väärien arvojen ja suunnattoman itsekkyyden täyttävässä kapeassa maailmassa oli minullekin paikka. Siellä, missä rahalla saa ja mistään ei puhuta. Paitsi selän takana ja tarinaa värittäen. Ihmisillä on paha olla ja kaikki realismi on kadonnut jo vuosia sitten. Jokaisen käytös on myrkkyä jokaiselle mielelle ja niin se piiri pieni pyörii. Ei aamusta iltaan, vaan pikemminkin illasta aamuun. Se ei ole enää mun show, enkä halua siitä esityksestä pienintäkään osaa.

 

 

 

 

Olen mahdottoman kyllästynyt siihen, kuinka ihmiset puhuvat. Nimettömään nettikirjoitteluun, selkäänpuukottamiseen ja asioiden vääristelyyn. En normaalisti ota kantaa mihinkään, mutta nyt oli jotenkin pakko. Jos sanon, että nautin paljon enemmän krapulattomasta vapaapäivästä kuin dokatuista bileilloista, asia todella on niin. Jos joukko ystäviäni viihtyy yhdessä samassa ravintolassa viikosta toiseen ja itse eksyn sinne keskimäärin 4-5 kertaa vuodessa (parin viime vuoden ajan asia on ollut näin) ei mielestäni ole ok ihmisten keskuudessa ja keskustelupalstoilla jakaa virheellistä tietoa että pyörisin siellä ”säännöllisesti ympäripäissäni” kuten eräs nimetön kommentoija kärkkäästi kirjoitti. Miksi, haluaisin tietää? Joululoman jälkeen postasin henkilökohtaiselle Facebook-tililleni, kuinka hiihdimme ja urheilimme 17 päivää Lapissa täysin ilman alkoholia. Tämän jälkeen netissä keskusteltiin siitä, kuinka valehtelen somessa sillä todellisuudessa olin kuulemma aftereillä ja mökkibileissä harva se päivä. Huh huh. Koska päivitykseni ovat yksityisiä, jutun lähde on niiden 600 kaverin joukossa, jotka postaukseni näkevät. Ikävää. Luette tätä varmasti, toivottavasti tunnette samalla pienen piston siellä sydämessänne. Mikä saa ihmisen puhumaan pahaa? Mikä saa ihmisen levittämään perättömiä huhuja? Ylipäätään puuttumaan toisten asioihin. Tässä kohtaa en puhu enää vain omasta puolestani, tätä kohtaavat tällä hetkellä turhan monet muutkin. Lähellä ja kaukana. Koronakaranteeni on ajanut ihmiset puuttumaan tarpeettomasti toisten asioihin enemmän kuin koskaan aiemmin. En voi sietää sitä, siksi kirjoitin tästä näin avoimesti. Jatkossa blogissani ei tulla näkemään mitään näin henkilökohtaista.

 

Tämä on toisaalta viimeinen, mutta toisaalta se ensimmäinen kirjoitukseni. Elämä 2.0. Olen aina uskonut, että ihminen muuttuu. Jos minäkin muutuin, muuttuu moni muukin. Puuttuva halu muuttua paremmaksi on vain se suurin ongelma. Mutta senkin voi löytää. Toiset oppivat vähän kantapään kautta, toiset pääsevät helpommalla.

 

 

 

 

Vuosien myötä materian merkitys elämässä on vähentynyt. Suurinta luksusta ovatkin hiljaiset hiihtoladut, aamun sanomalehtikahvit ja pulahdus kylmään meriveteen auringon heijastuessa aalloista. Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä, kuinka onnellinen olen tällaisesta arvomaailmasta. Olen ollut riippuvainen muiden hyväksynnästä jostain sieltä lapsuudesta asti. Sillä loputtomalla materian haalimisella, huomion hakemisella, ulkonäön muokkaamisella, laihduttamisella ja muiden miellyttämisellä olen aina hakenut vain hyväksyntää muilta. En viihdy lainkaan keskipisteenä. En kaipaa sitä yleistä ihailua tai julkisuutta, en ollenkaan. Olen halunnut aina vain sen tunteen, että ihmiset hyväksyvät juuri minut enkä kokisi, että olen jollain tavalla huono. Jatkuvalla matkustamisella ja itse tekemälläni kiireellä hautasin myös kurjat ajatukseni kerta toisensa jälkeen, pakenin arkea ja ongelmia. Ylläpidin kauniita kulisseja hyvästä elämästä – kuitenkin lähinnä vain itselleni. Aina olen ollut huono sanomaan muille, että menee hyvin, jos oikeasti ei menekään.

 

Mutta jotain tapahtui. Sain käytännössä kaiken, mitä halusin ja mitä olin aina toivonut. Ja se muuttikin kaiken. Arvoni muuttuivat vähitellen, tästä olen puhunut ja kirjoittanut paljon. Nyt kuitenkin eteen tullut muutos on jotain aivan erilaista. Koko kevään on ollut olo, että nyt elämä muuttuu ja nyt on sen aika. Paikallaan pysyminen alkoi ahdistaa monestakin syystä. Aloitin hiljattain käymään säännöllisesti terapiassa, tarkoituksena purkaa ne kaikki matkan varrella syntyneet lukot ja saada itselleni taas työkaluja oman mielen asioiden ja muutosten käsittelyyn. Oivaltaa itse, miksi ajattelen näin ja miksi ylipäätään haluan, ja olen halunnut jo pitkään, muuttaa elämäni suuntaa. En olisi uskonut koskaan sanovani tätä ääneen, vaikka olenhan aiemminkin käsitellyt näitä asioita ammattilaisten kanssa, joskin eri syiden takia ja erilaisesta kulmasta. Mutta samalla haluan rohkaista teitä muita ottamaan ne omat ongelmat esille, jo paljon aiemmin kuin itse otin. Olivat ne sitten mitä tahansa. Tässä hullussa maailmassa jokaiselle tekisi hyvää puhua täysin ulkopuoliselle ihmiselle, joka ei tuomitse sinua mistään ja auttaa oivaltamaan miksi ajattelet tai käyttäydyt niin kuin käyttäydyt.

 

Ja siinä vaiheessa, kun avaat suusi ja levität perättömiä huhuja, arvostelet kärkkäästi muita tai ilahdut toisen epäonnistumisesta, on todella syytä hakeakin vähän apua.

 

 

 

 

Vuosien ajan sanoin, että mihinkäs se tiikeri raidoistaan pääsisi. Muodostin mielipiteitäni aiempien elämänkokemusteni pohjalta. Epävarma alkoholismin ja tyhjien lupausten täyteinen lapsuus ja nuoruus sekä suuret menetykset tekivät katkeraksi ja kyyniseksi. Vaikeat ihmissuhteet, oman mielen ongelmat, väärät arvot, suorittajaluonne, loppuunpalaminen ja loputon riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunne. En halunnut koskaan kirjoittaa näistä. Halusin pitää somekanavani kevyenä hömppänä, iloisten ja värikkäiden matkakuvien täyttämänä pakopaikkana. Siinä tein ehkä virhearvioinnin, sillä yhä useampi ihminen on muodostanut mielikuvansa minusta esimerkiksi juuri tämän blogini pohjalta. Suurin osa kirjoituksistani kun on ollut aivan täyttä p*skaa, kun jälkeenpäin niitä tarkastelen. Koska aloin kirjoittaa varsin henkilökohtaista tekstiä, pidetään sama linja nyt ihan loppuun asti. Ollaan kerrankin aitoja ja rehellisiä. Sellaisen kuvan haluan itsestäni antaa jatkossa aina, niin siinä oikeassa elämässä kuin täällä somekanavissanikin.

 

Teemme kaikki virheitä, niistä opitaan. Sinäkin teet, vaikket halua sitä ehkä itsellesi myöntääkään. On vahvuutta uskoa muutokseen ja heittäytyä siihen mukaan. Myöntää, että minussa ehkä on jotain, jota olisi hyvä muuttaakin. Meissä kaikissa on ja ne muutokset jatkuvat ikuisesti.

 

 

 

Toivon, että jatkossa kun löydät tänne blogiini, löydät täältä rauhan ja hyvän olon. Jos omassa elämässä tuulee ja myrskyää, tiedät ettet ole yksin. Joskus on hypättävä suoraan sinne syvään päähän kylmään veteen ja noustava takaisin ylös. Seuraavalla kerralla se ei pelota ollenkaan niin paljon. Pahinta on istua vuosia siinä laiturilla ja miettiä, mitä jos olisin uskaltanut, olisinko sittenkin selvinnyt? Sä selviät, mä selviän. Niin kuin äiti viisaasti ja kliseisesti aina sanoi, asioilla on tapana järjestyä ja kaikella on tarkoitus. Tänä keväänä kaikki muuttui.

 

Muistan kun joskus alakouluikäisenä mökkirannassa halusin ihan hirveästi mennä uimaan, vaikka vedessä kellui jo jäälauttoja. Siinä pohkeet rantavedessä aivan kangistuneena mietin etten millään uskalla. Äitipuoleni sanoi, että kyllä sä pystyt, mieti mikä olo on kun nouset sieltä ylös. Hän ehkä tarkoitti kylmän veden tuomaa euforiaa, mutta pienelle tytölle niissä sanoissa oli suurempi merkitys.  Nykyään joka kerta, kun astun sinne kylmään veteen, muistan ne sanat. Kiitos, sinne johonkin. 

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian