Astuin ulos ovesta kettukuvioisiin villapaitoihin puettujen koirien kanssa. Lumen kuorruttamat puut häikäisivät kauneudellaan, puhdas pakkasilma täytti keuhkot ja olo oli just sopivan onnellinen. Alkuvuoden ja kauniin talvisään huumaa, siitäkin huolimatta että kello oli yli yhdeksän. Näin pihaportin eteen pysähtyneen naisen puhuvan puhelimeen lenkkivaatteet ja kuuluisan trendikäs heijastinliivi yllään.

 

Särö täydellisyyteeni, rauhalliseen iltakävelyyn. Joudun ohittamaan portilla ihmisen joka seisoo suoraan sen edessä. En ole kävelyillä koskaan kovin sosiaalinen – kuten varmasti huomaat, enkä varsinkaan nyt, kun koitan kaikin keinoin välttää ihmisten lähellä oloa entisestään, etten vain saisi positiivista testitulosta.

 

Että viittii jäädä siihen puhumaan puhelimeen, voisko kävellä samalla eteenpäin?! Ai että ihmiset on nykyään laiskoja..

 

 

Olin jo mumisemassa ystävällisesti ”hei anteeks, voisitsä vähän väistää?” kun kuulin lenkkeilyasuisen naisen puhuvan puhelimeensa jotain seuraavanlaista:

 

”Voidaanko jutella vielä ihan hetki, ootan tässä ulkona sen aikaa et lapset nukahtaa. (Miehen nimi) teki uudenvuodenlupauksen et nukuttaa lapsia useammin ja mä lupasin itelleni lenkkeillä. Nyt et mä sit lähin vielä tähän aikaan kävelylle koska pakko oli saada se lenkki tehtyy!”

 

 

Ei laiskuutta, vain täytettyjä lupauksia. Koukkasin sutjakasti villapaitaiset koirat kainalossa lempeästi hymyillen naisen ohi. Teki mieli kiljuen kehua, että hyvä sä ja hyvä sun mies, toi oli hieno juttu ja oon niin ylpeä ihmisistä jotka pitävät lupauksensa. Naamioin nämä sanat kuitenkin leveäksi hymyksi ja toivon, että hän sai siitä fiiliksestä edes osan itselleen. Ulkona olemisen hyviä puolia, voi huomata hymyn kun maski ei ole sitä peittämässä.

 

Itselleni olisi tehnyt ehkä hyvää luvata olla vähän vähemmän ennakkoluuloinen ja ajatella asioista positiivisemmin. Loppuvuosi tuntui leikanneen siivun optimistisuudestani, mutta täällä sitä taas pala palalta kerätään tammikuun lisääntyvässä valossa. Kiitos universumi, sen lempeästä muistutuksesta. Ihmiset voi joskus olla myös aika ihania.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Meillä on ollut jo vuosia tapana syödä aina ensimmäisenä (ja yleensä toisena, kolmantena ja viimeisenäkin..) ateriana simpukat valkoviinissä. Ranskassa valmistetaan simpukat paremmin kuin missään muualla, havainto saattaa olla myös kovin positiivisen Ranska-illuusioni seurausta, ja tunnelma niitä syödessä ja viiniä juodessa on aina yhtä idyllinen.

 

Koska en ikävä kyllä vietä (vielä) tämän enempää aikaa Ranskassa, voin onneksi tuoda palan ranskalaista keittiötä kotiin. Simpukat ovat vastoin monen odotuksia helppoa ja nopeaa sosiaalista syötävää, ja maistuvat ranskalaisittain valmistettuna yleensä heillekin, jotka ovat niitä aiemmin kammoksuneet.

 

 

Kodistamme löytyy myös aivan ärsyttävän iso viiden litran kattila, jolle ei koskaan ole käyttöä ja joka vie aina tilaa. Tajusin kuitenkin joskus sen olevan aivan täydellinen simpukkakattila, niistä kun tulee yleensä vieläkin parempia, jos ne keittää oikein isossa padassa. Sen jälkeen ison kattilan viemä tila kattiloille tarkoitetusta laatikosta ei ole häirinnyt pätkääkään. Enää se ei ole ärsyttävä iso kattila, se on simpukkakattila.

 

Vinkki simpukkaostoksille: Ostan itse aina Stockan Herkusta tiskiltä, mutta muitakin vaihtoehtoja on. Kannattaa valita aina tuoreet sinisimpukat. Niitä myydään palvelutiskeillä ja palvelutiskit ovat parasta ruokakaupoissa ja palvelutiskien ihana henkilökunta käy jokaisen simpukkapussin läpi ja heittää huonot pois. Se nyt ei kuitenkaan ollut pointti. Tuoreita simpukoita myydään toisinaan myös valmiiksi pakattuina ihan hyllyssä, jolloin ne ovat käyttövalmiita eli valmiiksi tarkastettuja.

 

 

Käyn kuitenkin itse simpukat läpi vielä kotona, eli huuhtelen vedellä, harjaan ”parrat” pois jos niitä on, heitän rikkinäiset pois ja kopautan jokaista avonaista simpukkaa esimerkiksi keittiön tasoa vasten. Jos simpukka sulkeutuu, se on elossa eli käyttökelpoinen. Joskus simpukat ovat unisia, jolloin ne sulkeutuvat hitaasti tai vain osittain. Jos mitään ei tapahdu ja simpukka on aivan auki, se on heitettävä pois. Simpukan ei tarvitse kuitenkaan olla aivan 100% kiinni, pieni rako ei siis haittaa mitään.

 

 

SIMPUKAT VALKOVIINISSÄ

kahdelle

 

1 – 1,5 kg sinisimpukoita (esivalmisteluohje yllä)

2-3 salottisipulia

3-4 valkosipulin kynttä

nippu lehtipersiljaa

1 fenkoli (tämän voi jättää pois jos fenkolin maku ei iske)

loraus oliiviöljyä

2-3 rkl voita

noin puoli pulloa valkoviiniä (3-4 dl)

 

  1. Putsaa simpukat ylläolevan ohjeen mukaan.
  2. Kuori ja pilko oikein pieneksi silpuksi salottisipulit sekä valkosipulit.
  3. Kuullota oliiviöljyssä salottisipulit ja valkosipulin kynnet kauniin kuultaviksi.
  4. Lisää simpukat, valkoviini, voi ja pilkottu persilja kattilaan.
  5. Anna kiehua noin viisi minuuttia kannen alla, kunnes simpukat ovat avautuneet. Simpukat kypsyvät höyryssä, joten niiden ei tarvitse peittyä nesteeseen.
  6. Tarjoile simpukat suoraan kattilasta. Kata pöytään myös kulho ”roskille”. Itse tykkään syödä simpukat haarukalla, toiset tekevät sen käsin. Simpukoiden parina kannattaa tarjoilla jotain herkullista leipää, jota voi sitten dipata tuohon ihanaan valkoviiniliemeen. Ranskassa simpukoiden parina tarjoillaan yleensä (itseasiassa tosin belgialaisittain) ranskalaisia perunoita. Loput viinistä kannattaa tietenkin nauttia simpukoiden kanssa.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Ai että! Toivottavasti en koskaan lakkaa rakastamasta tätä vuoden alun tunnelmaa. Masentavan pimeästä, synkästä hipattomasta tai tipattomasta tammikuusta huolimatta ilmassa on jotain maagista uutta energiaa. Lupauksia, toiveita, odotuksia ja ihan jo tieto jatkuvasti lisääntyvästä valostakin tuntuu optimistiselta.

 

Yksi joulun suurista taioista taitaakin olla, että arki tuntuu sen jälkeen yllättävän houkuttelevalta.

 

 

En tee enää lupauksia, mutta pyrin silti näkemään kokonaisen vuoden tyhjänä paperina. Puhtaana pöytänä, uutena alkuna. Mieli muuttuu kyllä äkkiä, mutta pidän kiinni tästä niin kauan, kunnes taika raukeaa. Aina joskus tulee niitä erityisen hyviä vuosia. Aina kun lottoan, muistutan itseäni Veikkauksen mainoslauseesta. Joku voittaa aina.

 

Toivon kuuluvani vuoden 2022 voittajiin, mitä se sitten ikinä tänä vuonna tarkoittaakaan.

 

Matkalla kohti uutta on hyvä painaa mieleen, ettei kaikkeen pysty vaikuttamaan. Eikä missään nimessä tarvitse. Siinä missä moni julistaa, kuinka jokainen on oman onnensa seppä, väitän ihan muuta. Elämässä on aivan helvetin moni juttu kiinni hyvästä tuurista ja huonosta sattumasta.

 

Silti, en koskaan lakkaa peräänkuuluttamasta positiivisen asenteen, lempeyden ja periksiantamattomuuden tärkeää sanomaa. Ja samalla myös luovuttamisen. Silloin, kun se vaan on yksinkertaisesti järkevää. Kyllä, kaikki te saamattomuuden ja laiskuuden arvostelijat, luovuttaminenkin on joskus viisainta, mitä voi tehdä.

 

 

Mutta ei nyt ihan loppiaisena kuitenkaan heitetä hanskoja tiskiin ainakaan vuoden 2022 osalta. Aurinko paistaa yllättävän korkealta ja osuessaan laventelin ja valkoisen sävyisiin tulppaaneihin, se lisää niihin lämpöisiä sävyjä, jotka muistuttavat keväästä. Keväästä, vaikka eilisiltainen lumisade on kuorruttanut joka ikisen oksan ja heinänkin, joita ulkoa löytyy. En edes muistanut, että tammikuu voi olla näin kaunis. Talvi parhaimmillaan, mutta mukana valon varovainen lupaus keväästä.

 

Suomenlinnan lautta kulkee tutulla reitillään eteenpäin. Näyttää, että Katajanokalle asti voisi kävellä kimaltavaa hankea pitkin. Joku (uhka)rohkea (lue: pähkähullu) hiihtääkin. Lupasin lapselle lähteä pulkkamäkeen vielä valoisaan aikaan, luulen ettei mäessä tarvitse olla yksin.

 

Pidän sinusta tammikuu. Ehkä ihan ensimmäistä kertaa.

 

 

Aivan kuin joulun pois korjaaminen olisi korjannut muutakin kuin kuusenkoristeita ja valosarjoja.

Valoisaa, toiveikasta ja yllättävän ihanaa alkanutta vuotta.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian