Pari päivää olen itsekseni pohtinut oikeastaan koronaviruksen innoittamana sitä, miksi sairastutamme itsemme huonoilla elämäntavoilla. Ajatus lähti siitä, kun luin kuinka teholla hoidettavia koronapotilaita yhdistää (siis suurinta osaa, ei tietenkään kaikkia) ylipaino, 2-tyypin diabetes tai korkea verenpaine. Lähtökohtaisesti kaikki ovat itse omilla elämäntavoilla aiheutettuja sairauksia ja tiloja. Toki jokainen voi miettiä kuinka itseaiheutettua esimerkiksi ylipaino sitten on joka taas voi aiheuttaa jopa sairastumisen 2-tyypin diabetekseen ja verenpainetautiin. Seuraa disclaimer: Monihan näkee helposti ylipainon ”omana syynä”, mutta sitä se ei kaikissa tapauksissa ole. Aikuisen ihmisen lihavuus voi johtua lukemattomista eri syistä. Esimerkkinä nyt vaikkapa vanhemman mielenterveyden ongelmat. Vanhempi voi huonosti, opettaa lapsen syömään epäterveellisesti eikä jaksa kannustaa liikkumaan. Lapsi lihoo ja silloin hän lihoo myös aikuisena helpommin, jos edes koskaan palaa lapsuuden jälkeen normaalipainoon. Ahmintahäiriöt ja muut epäterveelliseen syömiseen liittyvät psyykkiset ongelmat ovat yleisiä eikä kyseessä ole silloin enää yksilön valinta siitä mitä syö, jos hän on sairas. Moni sairastaa myös tietämättään. Mutta se siitä disclaimerista, halusin vain tuoda sen esiin sillä en missään nimessä ajattele ylipainon olevan aina itse hankittua.

 

 

 

Nykyinen länsimainen elämäntyyli sairastuttaa meidät. Ironista, meidänhän pitäisi voida paremmin kuin koskaan. Kuinka moni olisikaan saanut lisää elinvuosia tekemällä vielä terveenä ollessaan hieman erilaisia valintoja. Enkä puhu nyt pelkästään fyysisistä sairauksista. Yhtä lailla myös pitkään jatkunut kova stressi nostaa verenpainetta kuin se lihavuuskin. Uskon itse, että tulevaisuudessa tullaan tekemään paljon enemmän merkittäviä havaintoja stressin yhteydestä sairastumiseen kuin nykyään, vaikka ilmiö onkin tieteessä jo tuttu juttu. Miksi näännytämme itsemme uuvuksiin? Rakastammeko todella työtämme niin paljon, että luovumme hyvinvoinnistamme ja uhraamme itsemme uralle? Arvostammeko menestystä ja työn tuomaa palkkiota niin paljon, että jätämme huolehtimatta itsestämme, kunhan vain saamme tehtyä kovasti töitä? Aina ei tarvitse tehdä edes loputtomasti töitä vaan jo pelkästään ihmissuhteet ja jatkuva harrastaminenkin voivat pitää kehoa ja mieltä ylikierroksilla hyvinkin pitkiä aikoja.

 

Uupumus on pelottavan yleistä. Vatsahaavat, verenpainetaudit, tulehdukselliset suolistosairaudet.. Jep, hyvin yleisiä nekin. Tottakai aina joku osuu myös täysin terveelle ja stressittömällekin tyypille, mutta loputon työtahti ja suorittaminen myös työpaikan ulkopuolella (itsensä perheelleen uhraavat kotiäidit tai -isät) altistaa tämänkaltaisille sairauksille. Kiireessä tingitään ruoasta ja syödään sitten, kun on aikaa. Yleensä illalla, jolloin nälkä on suunnaton ja sitä kahmii kaksin käsin suuhusa kaiken energiapitoisen mitä kaapista löytää. Aineenvaihdunta hidastuu, olosta tulee tukala ja ärtynyt. Kiireessähän sitä ei niin helposti huomaa joten aamulla voi taas jatkaa siitä mihin illalla jäätiin. Jossain vaiheessa keho laittaa sitten täydellisen stopin. Joko sitten loppuunpalamisen, diabeteksen, verenpainetautidiagnoosin tai vakavan sairauden muodossa.

 

 

Miten ihmisten kiinnostusta omaa terveyttä ja hyvinvointia kohtaan saisi nostettua? Tavallaan kaikki tietävät että pitäisi liikkua ja syödä enemmän kasviksia ja vähemmän rasvaa, mutta silti niin ei toimita? Nyt jos koskaan on helpompaa voida hyvin, on trendikästä meditoida, joogata ja rauhoittua luonnossa sekä tarjolla on valtavasti tietoa lisäravinteista, puhtaasta ruoasta ja sen vaikutuksesta hyvinvointiimme. Kokonaisvaltainen hyvinvointi alkaa olla tunnettu käsite, mutta harva lopulta edes elää kuten opettaa. Onko kyse siitä, että tiedetään että pitäisi esimerkiksi liikkua mutta ei tiedetä miksi pitäisi liikkua? Että liikkumattomuuden ongelmaan havahdutaan vasta, kun on liian myöhäistä ja kroppa siinä kunnossa, ettei se enää koskaan palaa entiselleen? Vai onko se edes tietämättömyyttä vai silkkaa välinpitämättömyyttä? Sairaanhoitajaopintojeni aikana näistä asioista tuli aikanaan minulle niin itsestäänselviä, että oman pienen hyvinvointikuplan ulkopuolelle katsominen on välillä vaikeaa. Silti monet hoitajat ja lääkäritkin elävät siten kuin ei pitäisi ja sairastuvat lopulta elintapasairauksiin. Elämän inhimillisyyttä?

 

Oletko itse koskaan ajatellut elämäntapojesi merkitystä terveytesi ja elämäsi laadun tai ehkä jopa pituuden kannalta? Moni kai liikkuu vain koska se on kivaa (tai on ”pakko” liikkua) tai syö terveellisesti ettei liho ulkonäkösyistä. Kun hyvinvointia alkaa nähdä kokonaisvaltaisemmin ja ymmärtää sen koostuvan vähän joka osa-alueesta ja tajuaa palkinnon olevan jatkuva hyvä olo ja todennäköisempi pitkä ja terve elämä, on hyvistä valinnoista ehkä helpompi tehdä itsestäänselvyyksiä. Vai onko? Sellaisia mä tässä oon itsekseni mietiskellyt. Syönyt vähän liikaa suklaamunia ja mietiskellyt.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ


 

Ihanaa pääsiäisviikkoa! Muistan ekaluokkalaisena opetelleeni kaikki pääsiäisen arkipäivien nimet ulkoa. Malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko.. Lapsuuden pääsiäisistä on jostain syystä jäänyt myös mieleen koulun loputtomalta tuntuneet pääsiäiskirkot, suklaamunaöverit ja paha olo, sateiset vesilammikkokelit ja äidin katsoma Ben-Hur elokuva joka oli täynnä kärsimystä aina sielä luolassa asuvista spitaalipotilaista lähtien. Ehkä näistä syistä en nuorempana oikein koskaan odottanut pääsiäistä mitenkään innolla, vaan se tuntui lähinnä pakolliselta pitkältä juhlapyhältä. Aikuisiällä olen kuitenkin alkanut pitää pääsiäisestä ja olenkin saanut viettää monta hauskaa pääsiäistä, yleensä Lapin keväthangilla tai ulkomailla. Tänä vuonna koristeltiin kotia ja viime viikolla, maalailtiin munia ja koristeltiin pajunoksia. Palmusunnuntain brunssille leivoin myös pääsiäiseen sopivan porkkanakakun, joka on kaikkien muiden leipomusteni tavoin sokeriton, maidoton, gluteeniton ja vegaaninen. Terveellistä herkkua, joka kivasti jäljitteli kuitenkin alkuperäistä porkkanakakkua. Ilman sitä pahaa oloa sokerista.

 

 

TERVEELLINEN PORKKANAKAKKU

 

Taikina

 

2,5 dl raastettua porkkanaa

2,5 dl pehmeitä, kivettömiä taateleita

2,5 dl saksanpähkinöitä

2 tl vaniljauutetta

ripaus suolaa

1/2 tl kanelia

1 tl jauhettua inkivääriä

ripaus muskottipähkinää

1,5 dl mantelijauhoja tai kookosjauhoja

1 dl rusinoita

 

Kuorrute 

1,5 dl liotettuja cashewpähkinöitä (liota vedessä 30-60min ja huuhtele)

1,25 dl kookoskermaa

3 rkl vaahterasiirappia

2 rkl sitruunamehua

1 tl vaniljauutetta

 

Valmistus Laita cashewpähkinät likoamaan veteen. Raasta porkkanat ja pilko taatelit hyvin pieniksi kuutioiksi. Sekoita tehokkaassa blenderissä pilkotut taatelit, saksanpähkinät, vaniljauute, suola ja muut mausteet. Jos massa tuntuu liian paksulta, valmista se esimerkiksi kolmessa osassa. Vaikka käytän itse ehkä tehokkainta mahdollista blenderiä, Vitamixiä, ei sekään tee hyvää lopputulosta jos yhdellä kertaa yritän sekoitaa koko seosta tasaiseksi. Eli vähitellen lisään ainesosia. Kannattaa aloittaa pähkinöistä etenkin, jos taatelit ovat kovin tahmeita. Lisää lopuksi taikinan joukkoon porkkanaraaste ja sekoita taikinaa muistuttavaksi massaksi. Ns ”sattumia” saa jäädä, etenkin jos pidät niistä etkä tasaisen hienosta taikinasta. Lusikoi seos nuolijalla kulhoon ja sekoita joukkoon mantelijauhot sekä rusinat joko vispilällä tai ihan ruokalusikalla. Peitä irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla ja öljyä vuoan reunat kookosöljyllä. Painele taikina tasaiseksi massaksi esimerkiksi juomalasin pohjan avulla.

 

Valmista kuorrute sekoittamalla blenderissä cashewpähkinät, kookoskerma, vaahterasiirappi, sitruunamehu ja vaniljauute. Kaada vuokaan tasaisesti taikinan päälle ja pakasta kakkua 4-6 tuntia, vähintään yön yli. Ota kakku pakastimesta noin 1-2 tuntia ennen tarjoilua ja koristele haluamallasi tavalla. Nauti rakkaiden seurassa, hyvällä omallatunnolla.

 

Millaisia suunnitelmia teillä on pääsiäiseksi?


 

Tekstailin. ”Mitä oot tehnyt tänään?” – Noooo.. Lenkin, sit kävin vaatekaapin läpi ja vein vanhoja kierrätykseen, vähän pihahommia, sit vaan safkaa ja siivosin kotona. Ihan kiva päivä. Mitä sä? ”Mmmm joo kiva, mä ostin uusia lautasia ja mietin koko päivän et mikä ois helpoin tapa viettää kesät Rivieralla ja oon ihan poikki.”

 

Vastaus muistutti Instagram-tarinoitani muutaman vuoden takaa. Jos joskus on tylsää, selaan tarina-arkistoa. Vaikka tekstiä ei olekaan, tuo kuvamuotoinen päiväkirja palauttaa yllättävän hyvin ajatukset elettyyn elämään ja kuvattuihin hetkiin. Kuinkakohan monta kertaa toin esiin sen, etten koskaan katso tv:tä? Monta.

Mutta koskaan en katsonut tv:tä. Kun kaverit kehuivat uutta sarjaa suoratoistopalveluista, tiesin etten tulisi luultavasti koskaan katsomaan jaksoakaan. Mitä ajanhukkaa, istua nyt sohvalla katsomassa televisiota kun ajan voisi käyttää a) kotitöihin b) oikeisiin töihin kotona c) lapseen tai d) koiriin. Tehokkuudestaan oli sitten hienoa raportoida tietysti someen ja viestit uskomattoman kiiltävä pikkulapsiperheen kodista saivat sydämeni tietysti pakahtumaan.

 

Olin aikuinen. Ja oikein tehokas aikuinen. Elin hyvää elämää ja pakotin itseni heräämään kuusnelkytviis, koska aikuiset heräävät aikaisin.

 

 

Kroppa ja mieli päättivät silloin syksyllä 2018 että nyt Mirva riittää. Vakavan ylirasitustilan diagnoosin jälkeen en tietenkään heti osannut rauhoittua, vaikka ihan totta yritin. Keho kai päätti että nyt on loistava aika tulehduttaa yksi viisaudenhammas ja sen operaatioiden myötä laittaa mimmi pariksi kuukaudeksi tauolle, kun ei se näköjään muuten uskonut. Oli yhtä sun toista, mutta vähitellen elämä siirtyi uusille raiteille ja lähti kulkemaan eteenpäin. Olen tietoisesti ja tiedostamatta tehnyt paljon muutoksia ja välillä julistanut itseni parantuneeksi täydellisestä loppuunpalamisesta ja tietysti myös asiantuntevasti siitä kirjoittanut.

Kuinka helppoa onkaan kirjoittaa suorittamisesta ex-suorittajana ja antaa siinä sitten muille neuvoja että tee näin. Siis lähtökohtaisesti olen tietysti sitä mieltä että jos neuvon jotakuta eroon suorittamisesta, on minun itseni täytynyt se kokea. Toisaalta psykoterapeutti on valanut minuun uskoa kultaakin kalliimmilla neuvoilla enkä usko että hän on käynyt läpi samanlaista elämää. Eikä olekaan.

 

Mutta minä en ollutkaan toipunut. En, vaikka luulin. Edelleen arvotin itseni sen perusteella, kuinka tehokas olen ollut. Edelleen näin pakkona herätä aikaisin ja saada paljon aikaan jo ennen töihin lähtöä. Edelleen listasin tehtyjä töitä ja kotitöitä ja koin tyytyväisyyttä vain niistä aikaansaavista hetkistä ja työntäyteisistä päivistä. Podin huonoa omaatuntoa jos en saanut töissä aikaan mitään järkevää, vaan tein esimerkiksi ihan niitä perusjuttuja tai siivoilin vaikka sähköpostia.

 

 

Stressasin helposti, ahdistuin helposti. Menetin helposti malttini ja näin monessa asiassa jotain negatiivista. Ne olivat jäänteitä uupumusajoiltani. Ajattelin sen olevan vain aikuisuutta.

Pitkään jatkunut itsetutkiskelu ja mieleni työstäminen ei ole tehnyt minusta millään lailla rauhallisempaa ja järkevämpää. Sen sijaan ne ovat kadottaneet minusta sen kyynisen aikuisen ja esiin on tullut sellaisia ominaisuuksia, joita minussa on ollut yli kymmenen vuotta sitten.

Kun voi itsensä kanssa hyvin, ei ole kyllä paskankaan väliä sillä onko lakanat silitetty, koirankarvoja leggareissa tai tiskipöytä puhdas vieraiden saapuessa.

 

 

Tästä päästäänkin itseasiassa mielenkiintoiseen ilmiöön. En ole edelleenkään heittäytynyt sotkuiseksi. Käytän paljon aikaa kotitöihin, käyn jopa usein sitä vaatekaappia läpi ja vien niitä vaatteita itsekin sinne kierrätykseen. Liikun paljon, jopa huomattavasti enemmän kuin aiemmin, mutta en ota oikeastaan mistään sellaista stressiä. Jos äiti soittaa ja kysyy mitä tänään on tehty, vastaan luultavasti että ulkoiltu ja katsottu telkkaria kuin että alkaisin luetella tehtyjä kotitöitä. En pahoittele enää koskaan jos meillä on sotkuista kun tulee vieraita, eikä se haittaa minua ollenkaan. Tavallaan teen samoja asioita kuin silloin pahimpina suorittajavuosina, mutta jotenkin ihan huomaamattani. Suorittajana en itseasiassa tehnyt yhtään enemmän, vaikka tuntui että tein jatkuvasti jotain, jopa unissani. 

Kaikki pakko on kadonnut. En edelleenkään osaa käydä nukkumaan ilman että olen siivonnut tiskipöydän ja valmistellut seuraavan aamun aamupalat ja vaatteet, mutta se on vain asia joka helpottaa arkea eikä tuo siihen minkäänlaista stressiä. Ennen ahdisti jo ajatuskin aamupuuron tekemisestä, koirien hampaidenpesusta, pöytien pyyhkimisestä ja nukutusrumbasta.

Vieläkin on silti päiviä, jolloin tätä pohtiessani kuulen äänen kysyvän päässäni oletko sittenkin vain oppinut vuosien varrella tehokkaammaksi ja nyt väität ettet ole enää ylisuorittaja-perfektionisti?

 

 

Tällä hetkellä voin kuitenkin mainita yhdeksi parhaaksi puolekseni huolettomuuden ja heittäytymisen. Ehkä olen tarpeeksi vanha siihen, ettei tarvitse enää esittää olevansa tehokas aikuinen. Voi olla mitä vain haluaa. Olen hiljattain juonut keskellä päivää ystäväni kanssa roseeta matkien etelä-ranskalaista elämäntyyliä, tanssahdellut lakaistulla kadulla itsekseni hyräillen, nauranut maha kippurassa keskellä työpäivää aivan ala-arvoisia vitsejä ja viljellyt huonoa huumoriani puolituntemattomillekin välittämättä tuon taivaallista siitä, mitä he minusta ajattelevat.

 

Olen alkanut jopa vähän kammoksua sellaista aikuisten elämää vaikka heräänkin aikaisin, harrastan avantouintia ja tiskaan tiettyjä viinilaseja käsin. Suoritusvuosieni paras aikaansaannos on ollut ehdottomasti oman unirytmin löytäminen. Aamuheräämiset sopivat keholleni ja mielelleni paljon paremmin.

 

Sängystä kuitenkin nousee nykyään joku muu kuin stressaantunut aikuinen. Saatan piilotella kotiin kumikäärmeitä ja haaveilla päivät pitkät asumisesta ulkomailla. Samalla vien edelleen lasta eskariin ja harrastuksiin, käyn töissä toimistolla ja maksan laskut ajallaan (kai). On hurjan paljon helpompaa olla kun ei tosiaan enää paskaakaan kiinnosta saiko vietyä roskapussin oven edestä ulos tai ulkoiltua silloin kun aurinko paistoi. Lautasten ostaminenkin voi käydä toisinaan vähän työstä.

 

Miksi joskus oli niin hirveä kiire aikuistua?

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian