Tehokkuuden, aikaansaamisen ja ylipäätään jatkuvan tekemisen ja tulosten arvostus on tiukasti kiinni meissä ja jopa yhteiskunnan rakenteissa. Määritelläänhän laiskuus jopa yhdeksi kuolemansynniksi.

Unta mitataan nykyään kelloilla ja sormuksilla, mutta sen arvostus tuntuu olevan olematonta. Ainahan siitä voi pihistää, tuntuu olevan ihan yleinen uskomus.

Samaan aikaan kaikki valittavat väsymystä. Ihan oikeasti, minne tahansa menee, aina jotain väsyttää.

 

 

Lapseni sairastuessa norovirukseen joulua edeltävällä viikolla, ahdistuin ensin lähinnä siksi, etten saisi nukkua. Tuntui, että koko vuoden univelat painoivat kehon ja mielen maahan. Olin jo pitkään laiminlyönyt kehoani liian vähäisellä unella ja huonolla palautumisella. Tuntui, että koko maailma kävi ylikierroksilla ja oli vain pysyttävä perässä. Oli vain pysyttävä hereillä.

En voinut loppuvuodesta edes liiemmin kirjoittaa hyvinvoinnista, sillä en voinut hyvin. Olin jatkuvasti liian stressaantunut ja liian väsynyt.

Monesta muusta voisi päätellä, etten todellakaan ole ollut universumin suosikki viimeisen vuoden aikana, mutta sain sentään vuoden päätteeksi loman, jota todella tarvitsin. En ole tehnyt mitään muuta kuin hiihtänyt, syönyt, lukenut kirjoja, tuijottanut netflixiä, saunonut ja nukkunut. Näistä eniten nukkunut.

Kuin karhu talviunta. 

 

tähän näkyyn herään joka aamu.

 

Ostettiin mökille uudet sängyt. Niistä ei herää yöllä mihinkään. Yleensä sanotaan, että kun kolmena yönä peräkkäin ei laita herätyskelloa soimaan ja nukkuu niin pitkään kuin ”pystyy” niin neljäntenä yönä nukuttu unimäärä on se, jonka tarvitsisi joka yö.

Yhdentoista, kymmenen ja yhdeksän tunnin unien jälkeen itselleni se on näköjään tasan kahdeksan tuntia unta yössä. Pitkän hiihtolenkin päivinä ja avantouinnin jälkeen olen nukkunut vieläkin pidempään. Unen tarve on yksilöllistä ja valtaosa kuvittelee oman unen tarpeensa paljon pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa on.

Tuntuu, kuin aivot olisivat heränneet aivan eri tavalla eloon. Paras kauneushoito mitä tiedän, on uni.

Harmaus, kalpeus, ihon epätasaisuudet.. Ne kaikki ovat tiessään. Kunhan saa raitista ilmaa ja riittävästi unta.

 


Huomenta, vuoden viimeinen viikko. Sen alku näyttää hyvin pimeältä ja kylmältä. Valosta ei ole tietoakaan kahdeksalta aamulla ja viereisestä ikkunasta näkee vain lumisten puiden välistä tuijottelevan puolikkaan kuun. Mökissä ja sielussa asuvat kuitenkin lämpö ja rauha.

Joulu tuli ja joulu meni. Aaton jälkeen en jaksa kuunnella enää ensimmäistäkään joululaulua. En tiedä pystynkö syödä enää ollenkaan kaappiin jääneitä jouluruokia ja kuusenkin ajattelin viedä mahdollisimman pian pois. Aina sama homma. Aloittaa aikaisin, ei jaksa jatkaa pitkään.

 

 

Muistan kuinka lapsena en pitänyt ollenkaan välipäivistä. Ne tuntuivat tylsältä, pysähtyneeltä ajalta. Olin silloin myös pieni ihminen, joka ei ymmärtänyt lainkaan sunnuntain hienoutta vaan ajatteli mielellään tekevänsä töitä tulevaisuudessa myös viikonloppuisin. Ei osannut pysähtyä edes kymmenen vuoden iässä.

Voin kertoa, että kun tarpeeksi monta sunnuntaita tekee töitä, on hyvin todennäköistä ettei halua tehdä enää yhtään sunnuntaita töitä. Kun tarpeeksi polttaa itseään loppuun, osaa lopulta pysähtyä. Viimeistään silloin, kun on pakko ja pysähtyy ihan itsekseen. Aina se seinä jostain vastaan tulee.

 

 

Joulu oli oikein ihana, siitäkin huolimatta että olin joko joulun aivan hirveässä flunssassa. Sitä ennen kun samaan perheeseen jossa normaalisti ei sairasteta koskaan on osunut kolmen viikon sisään norovirus, kaksi muutakin flunssaa ja lopulta oletettu rs-virus, voi vaan todeta, että olisipa nämä olleet esimerkiksi päiväkotiaikana silloin, kun muut perheet sairastivat eikä yhdessä joulukuussa kun olisi kaikkea muutakin.

Mutta kiitollinen olen, kun ollaan niin harvoin sairastettu. Päiväkodista taisi sairauden takia tulla poissaolopäiviä viisi koko ajalta. Kaikki ajatukseni heille, joilla on nyt ollut jotain pahempaa kuin vain flunssa.

 

Nyt kuitenkin nautin välipäivistä. Jo senkin takia, että olen aikuinen ja ymmärrän pysähtymisen hienouden. Olen tainnut nukkua jouluna koko vuoden univelat pois. Hiihtänyt nuhanenänä niin paljon, kuin jaloista lähtee.

Välipäivissä on kiva tunnelma. Tavallaan pakko hoitaa muutamat pakolliset asiat pois alta, mutta tavallaan ei ole taas pakko tehdä yhtään mitään. Toimettomuus alkaa myös kyllästyttää ja energiaa löytyy alkuvuoden arkeenkin.

 

 

Vuosihoroskoopit, pastellisävyisiä vaatteita mainostavat sähköpostit, aurinkoisten maisemien odotus, tieto lisääntyvästä valosta, into aloittaa uudestaan treenaaminen salilla, kevennetty ruokavalio ja vielä loputtoman pitkät yöunet.

Niistä on tämä aika tehty.

 

 

 

 

 


 

Sellainen maanantaiaamu, kun ei tarvitse mennä yhtään mihinkään. Voisin romantisoida kertomusta kirjoittamalla Lapin taiasta ja yöllä lentokentältä mökille asti saattaneista revontulista. Sellaisista, joita näkee harvoin ja jotka tanssivat vihreän ja punaisen eri sävyissä kuin innostuneina siitä, että yritin ottaa jo vuosia vanhalla puhelimellani niistä suttuisia kuvia ja pimeitä videoita.

Todellisuudessa lapsi ja isänsä eivät ole astuneetkaan tänään ulos mökistä. Olen itse tehnyt kaikkea ihanaa kuten hiihtänyt pastellisäässä ja vähemmän ihanaa kuten purkanut tavarat paikoilleen ja käynyt kolmesti kaupassa täydentämässä tyhjiä kaappeja.

Norovirus tarttuu herkästi, mutta vain puolet kehittävät oireita. Kuuluin tällä kertaa siihen onnekkaaseen puolikkaaseen, mutta perjantaista asti jatkuneet lihaskivut ja flunssaoireet veivät kuitenkin koronatestiin ja norovirukset pakottivat perumaan kaikki ne tärkeät tapaamiset joita juuri tähän joulun alle olin suunnitellut. Silti olen mieluummin tässä pikkunuhassani juoksemassa edestakaisin ruokakaupoissa kuin peiton alla toipumassa aivan hämmästyttävän rajusta vatsataudista.

Harva suunnittelee joulunalusviikolleen noroviruksia ja koronatestejä, mutta uskon että jatkossa otan vahingosta viisastuneena nämäkin huomioon.

 

 

Annan universumille hieman anteeksi kun saatiin nähdä niin upeat revontulet. Pimeä ei tullut ollenkaan niin aikaisin kuin kuvittelin, vaan hiihtolenkki oli hämmästyttävän kiireetön. Laventelinsävyisestä metsästä palattuani olisin voinut tehdä toisen samanlaisen.

Oli kerrankin aikaa purkaa tavarat ja asetella kaikki paikalleen kerralla. Yleensä mökillä olen niin laiska, että matkalaukut lojuvat päiväkausia lattialla ja sitten en jaksa enää edes purkaa niitä. Vaatteet ovat kerrankin kaapissa.

 

Totutellaan kaikki tähän hitaaseen elämänmenoon. Jopa koirat näyttävät tyytyväisemmiltä kuin koskaan.

 

 

Yllätyin kun kuulin, että aattoon on enää neljä yötä. Toki haluan lapselle järjestää ikimuistoisen joulun, mutta minulla tässä on jo joulua kerrakseen. Vielä kun olisi täysin terve ja tuntisi olevansa täynnä energiaa. Lupaan, etten pidä sitä enää itsestäänselvyytenä.

Lupaan myös itselleni, etten ensi vuonna päästä elämääni siihen pisteeseen, että on viikosta toiseen aivan jumalattoman väsynyt, koska polttaa kynttilää molemmista päistä yrittäessään selviytyä arjesta. Joululoman parhaita juttuja on myös se, että tietää sieltä palatessaan valon lisääntyvän päivä päivältä.

Valoa, terveyttä, rakkautta ja sitä energiaa. Manifestoin jo hieman tulevaa vuotta. Terveisiä pohjoisen paratiisista!