Tiedättekö niitä hetkiä, kun on aivan mahdottoman onnellinen, ja toivoo vain, ettei tuo hetki päättyisi koskaan?

Niitä hetkiä on ollut viime aikoina hieman vähänlaisesti, mutta viimeisen viikonlopun aikana pysähdyin moneen otteeseen fiilistelemään, miten mahdottoman ihanalta, kevyeltä ja ylipäätään ihan hemmetin hyvältä elämä tuntui.

 

Kolmen vuoden tauon jälkeen Flow Festival ja elämä tarjosivat parastaan ja siitäkin huolimatta, että lähes nukun toimiston sohvalla aivan liian lyhyiden yöunien jälkeen, oli veljeni sanoin kesän paras viikonloppu kaiken sen arvoista. Kun vähitellen laskeudun takaisin maanpinnalle onnellisesta flow-kuplastani, lupaan painaa näitä tunteita tiukasti mieleen ja kaivaa niitä esiin silloinkin, kun elämä on vähän plääh.

Koko kesä on ollut vähän tylsänsävyinen, mutta se taisi kuitenkin saada täydellisen päätöksen. Sydän täynnä on ihan hullun hyvä palata arkeen.

 

Elämä ei tietenkään voi olla yhtä festaria, mutta jotain taas otin opikseni. Jatkossa muistan yhä useammin ympäröidä itseni ihmisillä, joista tulee vain hyvä olo, ja glitteriä ei voi koskaan olla liikaa.


 

Bonjour! 

Lomat on lomailtu. Kävi niinkin onnekkaasti, että sain päättää jo muutenkin kovin pitkän kesälomani helteiseen Etelä-Ranskaan. Sain sydämeni kyllyydestä tuntea auringon iholla, syödä simpukoita kyllästymiseen asti, vaellella päämäärättömästi paikallisilla ruokatoreilla ja sukeltaa suolaiseen, turkoosiin meriveteen.

Ja Suomeen paluu kruunattiin vielä lupauksella helleviikonlopusta.

Kun osaa arvostaa pientä, voisi sanoa, että kyllä meitä nyt hemmotellaan, universumi.

 

Villefranche-sur-Mer paljain jaloin auringonlaskun aikaan

 

Vuokrasimme ystävien kanssa pienen ja idyllisen villan Villefranchen kylästä. Elimme kymmenen päivää kuin ranskalaiset elämästä nautiskelijat. Lähes joka aamu lenkkeilin kylän keskustaan hakemaan tuoreet patongit aamiaispöytään. Usein bookkasimme rantatuolit päiväksi, iltaisin syötiin porukalla – toisinaan ruhtinaallisesti Monacossa, välillä kalastajalta ostettua saalista uikkareissa omalla terassilla.

Helppoa ja huoletonta etelä-ranskalaista elämäntyyliä, jota haluan vaalia myös kotona Suomessa. 

 

Kotona Suomessa en kuitenkaan voi sietää sinne päin tiskattua paistinpannua esillä pöydällä. En kosteudelta tuoksuvia huoneita tai eriparisia kahvikuppeja, enkä koskaan voisi suhtautua niin kepeästi katossa kiipeileviin liskoihin. Ranskassa kaoottinen mieleni kuitenkin hiljenee, mitä enemmän pastellisävyjä seiniin mahtuu ja mitä pehmeämmiksi tomaatit auringosta muuttuvat. Jatkuva puheensorina josta ei saa selvää vaikka lukeekin ranskaa yliopistolla, muuttuu täällä musiikiksi korville.

Tiukat treeniaikataulut tuntuvat kotona vain ihanilta ja järkeviltä, Ranskassa ne lähinnä huvittavat. Joka-aamuisen vihermehun sijaan kädessä on tietysti croissant ja mieltä rauhoittava merimaisema on vaihtunut aamiaishetkillä ohikulkevien ihmisten loputtomaan tuijotteluun.

 

lenkkipolun varrelta pääsee suoraan mereen, saint jean cap ferrat

 

Voin nousta suoraan merivedestä ja pukea pelkän mekon suolaisen ihoni päälle. Pysähtyä lasilliselle roseeta, kävellä ilman kenkiä rantakivillä ja unohtaa helposti, ettei elämä ole läheskään aina tällaista.

 

Meidän kaikkien tulisi oppia ranskalaisilta ainakin se, että elämästä täytyy nauttia ja että nautinto ei tule vain loputtomasta työstä ja uusista saavutuksista. Ranskalaisen kulttuurin parhaita puolia ovatkin paitsi ruoka, myös nautintoihin keskittyminen. Me pohjoismaalaiset olemme tässä taas hyvin lähellä amerikkalaista tehokkuusajattelua ja lisätäänpä soppaan vielä perisuomalaista pessimismiä.

Missään ei tietenkään ole täydellistä, mutta paljon täydellisiä maisemia ja hetkiä voit takuuvarmasti kokea Etelä-Ranskassa.

 

illallinen kahdelle, saint jean cap ferrat

 

Jos alue on vieras, suosittelen lämpimästi varaamaan lennot Nizzaan ja ottamaan auton alle. Omat lempipaikkani Ranskan Rivieralla ovat ylellinen, mutta ah niin vaatimaton, Saint Jean Cap Ferrat sekä siisti ja tunnelmallinen Beaulieu-sur-Mer. Tämän loman kotikylä Villefranche on myös yksi idyllisimmistä etelä-ranskalaisista kylistä ja sen värikkäät talot vievät kyläilijän hetkessä postikorttimaisemiin. Cannes on shoppailijan ja juhlijan aurinkoinen rantaparatiisi, Nizza taas tarjoaa vähän kaikkea kaikille. Monaco tietysi on päivävierailun arvoinen, mutta yöksi en itse jäisi – ellei halua käyttää matkakassaansa hotellilaskuun.

Menton, Cap Martin, Antibes ja Saint Tropez ovat kaikki nekin ehdottomasti vierailun arvoisia kohteita parin tunnin ajomatkan sisällä toisistaan.

 

Nyt Etelä-Ranska on kuitenkin omalta osaltani hetkeksi koluttu ja pääsin tänään ensimmäistä kertaa oikein kunnolla töihin. Ideoita ja inspiraatiota kirjaimellisesti on vaikka muille jakaa, joten klikkaile itsesi tänne jatkossa useammin jos ajatukset ja tekstit innostavat. Olo on kuin tänään koulunsa aloittaneilla lapsilla. Utelias ja innostunut tulevasta, josta ei vielä mitään tiedä.

 

 illalla+34c, villefranche sur mer


 

Keväästä asti, läpi kesän, olen jossain taka-alalla pohtinut omaa olemistani täällä sosiaalisessa mediassa. Esillä ovat olleet otsikot somen jättäneistä julkkiksista, somen jättäneestä somejulkkiksista ja someen kyllästyneistä taviksista. Eikä ihme, itseänikin toisinaan hävettää kuinka paljon olen mainostanut, kuvannut ja kirjoittanut ja lopulta julkaissut kliseisiä somepostauksia. Y ö k.

 

 

Toisaalta olen kuitenkin kasvanut somen mukana ja löytänyt ainakin tieni ulos sieltä, missä en halua olla. Laitoin keväällä Instagram-tilini yksityiseksi ja sain viettää rauhassa pitkää kesälomaa ilman sen suurempaa stalkkausta. Ihan mielenkiinnosta katsoin jossain vaiheessa kävijämääriä ja esimerkiksi tarinoiden katselukerrat olivat toisinaan vain kymmenen prosenttia siitä, mitä ne ovat olleet silloin, kun tilini on ollut julkinen ja täynnä aurinkoisia lomakuvia, bikineitä ja paljon vaaleita hiuksia.

 

Yksityisyys on tuntunut ihanalta. Blogiakaan en ole päivittänyt käytännössä koko kesänä. Unohtanut sen olemassaolon ja siksi kyseenalaistanutkin, jatkaako.

 

 

Kaikki on tuntunut kuitenkin väliaikaiselta. Elämässä on ollut meneillään paljon, eikä kiireessä ja keskeneräisyydessä tee mieli tehdä tai sanoa ainakaan julkisesti yhtään mitään. Tekee mieli vain lähteä pyörälenkille ja viettää viisikymmentä kilometriä omien ajatustensa kanssa.

 

Noilla pyörälenkeillä mieleen nousee kuitenkin paljon ideoita ja sanottavaa. Että tästä haluaisin kertoa ja tästä huutaa koko maailmalle. Ilman lenkkejä olisin monta hienoa ajatusta ja oivallusta köyhempi.

 

Toissapäivänä palasin hieman erikoisen kesän jälkeen hetkeksi töihin, hetkeksi Helsinkiin. Ensimmäisenä siivosin kodin niin raivokkaasti, että tunnen sen kesäloman pehmittämissä käsissäni edelleen. Päättäväisesti purin Ikea-kassin toisensa jälkeen paikoilleen, käänsin diffuusereiden kuivuneet tuoksutikut ja raivasin tilaa uudelle alulle.

 

Pölykerrosten mukana ulos lähti jotain muutakin. Sen paikalla on nyt selkeyttä, järjestystä ja ennen kaikkea tilaa ihanien asioiden tapahtumiselle.

 

 

 

 

Mietin, palaanko tänne enää ollenkaan. Jokin intuitio kehotti kuitenkin jatkamaan. Jakamaan niitä ajatuksia ja oivalluksia. Vai onko se vain totuttu tapa? Äh, jokatapauksessa, täällä ollaan. Jollain tavalla aloittamassa alusta. Muutin Instagramin takaisin julkiseksi. Jaan mitä jaan, mutta se, mitä jaan, on lopulta kaukana siitä, mitä oikeastaan ihan oikeasti teen. Siitä tietävät vain he, joille asia jollain tavalla kuuluu.

 

Ehkä siellä on aurinkoisia lomakuvia ja vaaleita hiuksia, ehkä treenimotivaatiota ja syksyn tullen aina siivousvinkkejä. En tiedä. Mutta se oikea elämäni, se on vain ja ainoastaan minulla.

 

Tänne sen sijaan kirjoitan ajatuksiani ja niitä lenkillä tehtyjä oivalluksia. Elämä ei todellakaan ole aina ihanaa, enkä sitä tule enää koskaan esittämäänkään. Saatan vinkata eteen pudonneista helmistä ja inspiroida jotakuta pitämään parempaa huolta itsestään. Mutta ennen kaikkea haluan etsiä kauneutta ja rakkautta jokaisesta päivästä. Innostua, keskustella ja herätellä koko blogiskeneä uudelleen henkiin. Luulen, ettei kukaan tule ikävöimään Instagramin reelsejä, mutta kaikki tuntuvat ikävöivän vanhoja kunnon blogiaikoja.

 

 

Nähdään ystäväni, kuullaan ja kirjoitetaan. Ja jättäkää kommentteja, niillä tätä blogiyhteisöä pidetään hengissä. Lupaan, että jos vielä kerrankin joudun miettimään blogini lopettamista, silloin lopetan.