Kun on ensin taistellut pienen tukkoisen nenän kanssa vähän turhan suuresta määrästä läksyjä, iltapalasta joka ei maistu ja suihkusta jossa on pakko käydä, ja pitäisi laittaa vielä valmiiksi joka ikinen tavara aamuksi ja toistaa tätä kaavaa jo niin monetta kertaa, ettei itsekään enää muista milloin olisi ollut toisin, näkee arjen ja koko joulun odotuksen yhtä mustana kuin ulkona vallitsevan sään.

Missä joulun tunnelma, missä lämpö ja tunne siitä, että arki on ihanaa? Mistä valo loputtomaan sateiseen pimeään?

Kun tietää asioiden olevan kuitenkin hyvin ja tietää itsensä erittäin etuoikeutetuksi monessakin asiassa, ei uskallakaan enää ihan pienestä sanoa ääneen olevansa a) väsynyt b) no ylipäätään ei uskalla valittaa yhtään mistään.

 

 

 

Tiedättehän sen, kun kaikki menee päin persettä, voi helposti sanoa ansaitsevansa sitä ja tätä. Ääneen ihmetellä, että mitä pahaa olen tehnyt, että ansaitsen tällaista pahaa? Sitten kun kaikki on kuitenkin ihan hyvin, kynnys valittaa siitä, kun kaikki ei olekaan ihan hyvin, kasvaa korkeaksi. Ja kun se kynnys lopulta on tarpeeksi suuri, ei sanokaan enää mitään vaan nielee pettymyksensä, surunsa ja kyyneleensä. Koska enhän mä voi valittaa.

Siinä sitä istuu yksin loputtomassa sateisessa pimeässä ja selviytyy toinen toistaan toistavista arkipäivistä. Arkipäivistä, joissa ei ole mitään vikaa, mutta jotka tuntuvat tässä kohtaa vaan niin helvetin liian turhan pimeiltä ja kiireisiltä. Odotin jotenkin tätä joulukuuta kun viime joulukuu oli niin huono ja nyt yhtäkkiä olenkin joulukuussa jossa joko sataa loputtomasti vettä pimeässä aamussa, liukastuu kaksi kertaa perseelleen ennen kuin pääsee edes autoon ja on niin kiireinen, väsynyt ja yksin ettei jaksa eikä ehdi lähteä edes joulumarkkinoille vaikka tilaisuus olisi. Glögit ovat jääneet keittämättä, joululounaat syömättä ja kuusi näyttää samalta kuin kuukausi sitten.

Tulis jo kesä, oli viimeinen ajatukseni laittaessani pientä tukkoista nenää nukkumaan.

 

 

 

Ja kun sitten keskiyöllä tulee kotiovelle lentokentältä taksi, josta jouluvalojen loisteessa kömpii viereen se ainoa ihminen, jonka haluaa keskellä yötä samaan sänkyyn, ei yksikään kiireaamu, työtaakka tai joululahjapaniikki tunnukaan enää missään. Jos tuntuu, niin korkeintaan mitättömältä. Aamulla joululaulutkin kuulostavat erilaiselta, kesken ruokakauppareissun ja  viime hetken lahjapaniikin pysähtyy kuitenkin glögille. Löytää aikaa pienille asioille. Ja lopulta pimeän pakkasen ja vesisateen  jatkuvan vaihtelun sijaan.. Pilvettömältä taivaalta paistaa aurinko.

Universumin muistutus siitä, kuinka joulu ja joulumieli ei ole lopulta millään lailla kiinni koristeista, kuusesta, lahjoista sen alla tai kimaltavien hankien syvyydestä. Se syntyy rakkaudesta, siitä ettei tarvitse olla yksin. Silloin kiire ja kaikki toissijaiset murheet menettävät merkityksensä. Ei enää väsytä yhtään niin paljon kuin eilen.

 

Rakkautta ihmiset, rakkautta. Sitä kun ei voi olla koskaan liikaa. Ja samalla kun kirjoitan rakkauden merkityksestä jouluna, käännän kuitenkin asian vielä toisellekin kantille. Jos ei rakasta itseään ja elämää ensin yksin, ei se rakkaus lopulta muidenkaan kanssa kestä.

Nimittäin ehkä juuri se rakkaus, jota jouluksi ja ihan joka ikiseksi päiväksi tarvitsee, onkin rakkaus ja lempeys itseään kohtaan. Kun sen löytää, vasta sitten voi rakastaa ja vastaanottaa rakkautta muualtakin. Ja uskotte tai ette, minä tiedän, mistä puhun. Tunnelmallista joulun odotusta ystävät.

 

”Sitähän se kaikki on..” ♥

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Jos katson blogikirjoituksiani taaksepäin, taidan olla jokaisena vuonna tähän aikaan kirjoittanut siitä, kuinka lopussa olen ollut. Nyt tekisi lähinnä mieli napata noiden tekstien kirjoittajaa olkapäistä kiinni, ravistella vähän ja sanoa että et kyllä tiennyt mistä puhuit.

Ja taas toisaalta, vaikka elämä on kuormittanut tänä vuonna paljon enemmän kuin aikoihin, olen myös ottanut enemmän vastuuta siitä, että karsin kaiken ylimääräisen p*skan pois. 2020 kasvoin, 2021 muutuin.

 

Nyt sentään jo ymmärrän kuten aikuisen kai kuuluisi ymmärtää (mutta jota kukaan ei silti tunnu ymmärtävän), ettei sitä vuotta koskaan saa valmiiksi joulukuun loppuun mennessä. Vuodenvaihde on kuin loman alku, ennen sitä vetää täysillä kaiken nippuun, ja siinä samassa itsensä loppuun. Nauti siinä sitten lomasta kun voimat menevät palautumiseen, jonka jälkeen kaikki voi taas alkaa alusta.

Tärkeä muistutus: Keskity arjen kuormituksen vähentämiseen, älä jatkuvaan selviytymiseen. Kun arki tuntuu jatkuvalta selviytymiseltä, aletaan olla vaarallisilla vesillä.

 

 

Kirjoittaessani tätä olen itsekin kuitenkin aika lailla lopussa. Reagoin joka vuosi pimeyteen melko voimakkaasti ja vaivun johonkin sellaiseen melankoliaan, jonka olemassaoloa en osaa auringontäyteisenä toukokuun aamuna kuvitellakaan. Syksystä asti olen tehnyt hirveän määrän töitä poikkeuksellisesta tilanteesta johtuen sekä samalla rämpinyt läpi ylimääräisten yliopiston kurssien. Tiedän, että olen ottanut liikaa taakkaa harteilleni, mutta päätin selviytyä siitä nyt, kun olen voinut tehdä mahdollisimman paljon koronarajoitusten takia vielä etänä. Saatan olla kahdessa palaverissa yhtä aikaa, joka ei tietenkään missään nimessä ole tavoiteltava tila ja se on aina toisesta pois, mutta tällä mahdollistan sen, että teen kerralla ”pois alta” hommia, jotka olisivat edessä myöhemmin. En tiedä teistä, mutta itse ainakin kannan mieluummin kerralla sen isomman taakan maaliin asti ja lepään sen jälkeen, kuin jatkuvasti vähän jolloin tuntuu, ettei homma lopu koskaan.

Meinasin itkeä onnesta, kun tajusin että yliopistolla on kuukauden talviloma ja neljän kuukauden kesäloma. Olen vuosien myötä totuttanut itseni ikään kuin jatkuvaan stressiin joka ei koskaan lopu, joten ihan konkreettiset pitkät tauot tuntuvat jopa vähän uskomattomilta. Pikkulapsiarjesta, mielen ongelmista ja muista kriiseistä kun ei voinut pitää lomaa.

 

Nyt on kuitenkin joulukiireet hoidettu pois alta, lahjat paketoitu ja viimeinen luento on jo ylihuomenna. Joulukuun ehkä stressaavin asia, Caran vuosittainen sydänkontrolli on takana ja sen jälkeen sainkin joulumieltä ostamalla joululahjoja eläimille, jotka eivät niitä muuten luultavasti saa. Perjantaina näin tyttöjä illanvieton merkeissä ja kun istuimme vielä yöllä baarin jälkeen juttelemassa elämästä (kuin ennen vanhaan, se oli ihanaa), sain jotain sellaista mitä todella tarvitsin. Olkapään, vertaistukea, ajatukset pois kaikista arjen huolista.

 

Pian lähden takaisin Lappiin rauhoittumaan, keräämään niitä kuuluisia voimia. En olisi vuosi sitten arvannutkaan, että lopetan ravintovalmennukset ja vaihdan sosiaalisen median side hustleni yliopistoon. Opin taas vähän kantapään kautta, ettei kannata haalia itselleen liikaa asioita, vaan paras tulos ja olo syntyy keskittymällä mahdollisimman vähään kerrallaan. On päästettävä jostain irti, jotta saa jotain uutta ja parempaa tilalle. Odotan siinäkin mielessä vuoden vaihtumista, sillä konkreettisesti se kääntää elämässäni ajan, jolloin kaikki työni rajoittuu täysin päivätyöhöni ja yliopistoon. En tee enää mitään muuta ja tällä hetkellä se on aivan ihanaa. En aseta uudelle vuodelle yhtään mitään tavoitetta, teemaa tai ajatusta. Kuten sanoin paniikinsekaisin tuntein perjantaina sinne eläinlääkäriin mennessä, tulee mitä tulee, sen kanssa sitten eletään.

Jaksamista loppuvuoteen <3

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Olen joogannut enemmän ja vähemmän koko aikuisikäni. Löydettyäni hot-joogan ja yin-joogan, jäin viimeistään koukkuun. Välillä elämässä on ollut aikoja kun jooga ei ole kuulunut siihen ja sekin on ihan ok. Enemmän kuin ok on kuitenkin aika, kun jooga on osa elämää. Ostaessani 10 viikon kortin joogasalille, tiedän että viidesosa vuodesta on ainakin täynnä joogaa. En ole uskaltanut ottaa vielä jatkuvaa jäsenyyttä. Vihaan kuukausimaksuja. Mutta ehkä vielä joskus.

Joogasalin jäsenyys on ollut joskus niitä asioita, joita olen ajatellut hankkivani sitten, kun lapseni on isompi eikä vaadi minua enää 24/7.

Ajattelin, että siihen on ikuisuus. No, nyt siihen ei enää ole ikuisuutta.

 

 

Välillä oli kausia, kun joogasin paljon kotona. Teki luonnollisesti hyvää, mutta nyt kun kotijooga on jäänyt taas kaiken jalkoihin, lattialla lojuva joogamatto ja blokit lähinnä ärsyttävät. En saa itsestäni irti sitä, että rauhoittuisin kotona.

Siksi ostin taas joogakortin. Vaikka tuntien aikataulut eivät koskaan meinaakaan sopia omiin aikatauluihini, olen ollut aivan innoissani tästä ostoksestani.

Jooga on sitä kehoni kipeästi kaipaamaa huoltoa josta aina luistan ja pakollinen venyttelytuokio.

Mutta se on myös paljon muuta. Ja juuri siinä on joogan ydin.

 

 

Joogasaliin ei saa viedä puhelinta. Luojan kiitos. Kerran hymyilin salaa, kun ennen tunnin alkua joku kuvasi Instagramiin tarinaa salista. Ohjaaja huomasi tämän ja lempeästi käskytti somettajan viemään puhelimensa pukuhuoneen kaappiin. Se ei kuulu sinne ja piste.

Joogasalin lattialla olen oivaltanut, että maailma ei totta vie kaadu siihen, etten ole hetkeen tavoitettavissa.

Hetkinä, kun lapseni isä on tuhansien kilometrien päässä ja lapsi on koulussa tai harrastuksissa se joskus tuntuu siltä, mutta siitäkin pääsee yli vain sillä, että oikeasti jättää sen puhelimen sinne kaappiin. Ovi kiinni, lukkoon, keho ja mieli matolle.

 

Joogasalin lattialla olen muistanut stressissä unohtuneen tunnusluvun. Maksamatta jääneet laskut, lähettämättömät sähköpostit. Ensin on toki ärsyttänyt. Että pitikö sen just täällä nyt tulla mieleen kun olen rentoutumassa ja pysäyttänyt elämänmenon tunnin ajaksi kuuman joogasalin ovelle.

Mutta juuri silloin, kun mieleni vihdoin saa tilaisuuden rentoutua ilman lukemattomia ärsykkeitä, se tuo muistiin niitä asioita, jotka ovat stressin takia unohtuneet. Muutakin kuin parkkimaksu.

 

Joskus jotain niinkin yksinkertaista, että varaa nyt äkkiä se seuraava tunti.

Joskus rohkeutta suuriin päätöksiin.

Ideoita, kiitollisuutta. Oman kehon arvostusta ja kunnioitusta.

Joogasalin lattialla ehkä paras hetki on hetki ennen tunnin alkua. Siellä me maataan kaikki ihan samalla viivalla. Kukaan ei tiedä kenestäkään yhtään mitään. Ei oleta, ei katso, ei arvostele. Samalla unohtaa arvostella itseäänkin.

Jos et ole vielä aloittanut, suosittelen keho ja mieli -yhteyden saamiseksi erityisesti rauhallista yiniä. Kokeneemmalla kokeilunhaluiselle yoga nidraa.

Mistään muualta ei ole niin ok herätä yli kymmenen ihmisen ympäriltä, kuin joogasalin lattialta.