Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Ravintorengas Oy:n kanssa

 

Metsään astuessa tuoksu hurmaa ensimmäisenä. Keho ja mieli rauhoittuvat, kun sammal painuu jalkojen alla kävellessä. Tuulessa huojuvat puut, paksuun hiljaisuuteen hukkuvat äänet ja havupuiden omaleimainen tuoksu muodostavat kokonaisvaltaisen hyvän olon elämyksen, jota ei löydy mistään muualta.

Parasta ja ainutlaatuista Suomessa, jotain sellaista, mistä kaukana maailmalla voidaan vain unelmoida. Metsä. 

Sen terveysvaikutukset ovat kiistattomat. Jo vartti metsässä vietettyä aikaa rauhoittaa kehoa ja mieltä, laskee verenpainetta ja tasaa sykettä.

 


Suomessa on tehty männyn kuoresta havupuu-uutejuomaa kansanperinteellä jo satoja vuosia. Karin Havupuu-uutejuoma onkin jo tunnettu klassikko. Sen suosio kasvoi nopeasti, sillä metsä vaikuttaa kehoon positiivisesti sisäisestikin nautittuna. Havupuu-uutejuomaa on tutkittu paljon ja paitsi tieteelliset tutkimukset, myös käyttäjien vuosikymmenten hyvät kokemukset ovat siivittäneet sen suureen suosioon. Juoman terveysvaikutukset perustuvat sen antioksidanttitehoon, joka on peräisin juoman sisältämistä fenolisista yhdisteistä.

 

Eli mistä? Fenoliset yhdisteet taas ovat peräisin männyn kuorikerroksesta ja niiden tehtävänä on puolustaa kehoa hapettumiselta, eli lyhyesti selkokielellä: suojella soluja antioksidanttien avulla. Terveet solut voivat parhaimmillaan estää vakavien sairauksien syntyä ja suojella kehoa epätasapainolta, joka on monen vaivan juurisyy. Lisäksi tuotteen säännöllisen käytön sanotaan antavan käyttäjälleen mielettömästi energiaa. Kukapa ei haluaisi lisää energiaa.

 

Näen tässä mahdollisuuden mielettömälle suomalaiselle vientituotteelle. Metsäterapiaa kaikilla tavoilla.

 

 

Karin Havupuu-uutejuomalla on pitkät perinteet, ja viime aikoina se on ollut kasvavasti esillä myös sosiaalisessa mediassa. Kerroin aiemmin, kuinka olen käytännössä lopettanut kaikki sometyöni tänä vuonna yliopiston ja muiden töiden takia. Tähän kampanjaan halusin siitä huolimatta lähteä tällä blogillani mukaan, sillä uskon tähän ja haluan olla mukana jakamassa tietoa mielettömistä kotimaisista tuotteista. Karin Havupuu-uutejuoma valmistetaan edelleen Suomessa perheyrityksessä, joka aidosti haluaa tukea ja edistää suomalaisten terveyttä luonnonmukaisilla tuotteilla.

 

Ensimmäisen kerran törmäsin havupuu-uutejuomaan kohta kymmenen vuotta sitten, kun ystäväni äiti sairastui syöpään. Kuulemma syöpäpotilaiden keskuudessa havupuu-uutejuomaa oli suositeltu hoitoa ja vointia tukevana luontaistuotteena ja ystäväni kertoi äitinsä kehuneen tuotetta kovasti. Myöhemmin hän otti sen myös itse käyttöön ja huomasi energisyyden lisääntyneen. Vähitellen kiinnostuin itse tuotteesta ja nyt säännöllisen epäsäännöllisesti juon Karin Havupuu-uutejuomaa ”kuureina”. Monet ovat käyttäneet sitä päivittäin jo vuosien ajan. Itse toivon siitä apua myös allergisiin oireisiin jotka piinaavat elämääni tähän aikaan vuodesta. Ehkä, ehkä.

 

 

Kun kerroin joskus lisääväni havupuu-uutejuomaa smoothien joukkoon nesteeksi, heräsi monen kiinnostus Instagramissa. Olen törmännytkin viime aikoina monen, jopa ulkomaalaisen hyvinvointivaikuttajan somepostauksissa pine extract drink -juttuihin, mieletöntä. Kuten sanoin, tästä voi tulla vielä menestyksekäs kotimainen vientituote maailmalle. Karin Havupuu-uutejuoma on ollut esillä myös Suomen Suurin Pudottaja -ohjelmassa, jossa Ravintorengas Oy on pääsponsorina ja havupuu-uutejuoma tukee osallistujien painonpudotusta ja kokonaisvaltaista elämänmuutosta.

 

Juomia pääset tilaamaan kätevästi verkkokaupasta nopealla toimituksella tai lukuisten jälleenmyyjien joukosta, jotka löydät Karin Havun verkkosivuilta.

 

 

Käyttö Vaikka voisi kuvitella muuta, Karin Havupuu-uutejuoma ei maistu käytännössä miltään. Sitä voikin hyvin lisätä juuri smoothien nesteeksi tai nauttia ihan sellaisenaan. Suositus on 1-4 dl päivässä ja itse juon sitä usein aamuisin pienen lasin jääkaappikylmänä ja saatan lisätä desin välipalasmoothien joukkoon. Siinä se, ei hankalia reseptejä eikä mitään, mikä maistuu pahalta.

 

Yritän niin usein kuin mahdollista päästä luontoon. Talvella hengitän metsän ilmaa ja lumoudun oksilla roikkuvista naavoista hiihtoladuilla. Kesällä lenkkeilen metsässä niin paljon kuin mahdollista, syksyllä lähden ystävieni kanssa sieniretkille. Meille Suomessa asuville metsä voi tuntua jopa tylsältä ja itsestäänselvältä, mutta siinä on valtavasti potentiaalia kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

 

Uskon, että olemme aivan liikaa vieraantuneet luonnosta ja sen takia voimme huonosti. Kun täyttää elämänsä keinotekoisella valolla, melulla ja ravinnolla, ei ole mikään ihme että hukkaa itsensä sen sekaan.

Luonto korjaa rytmiä jo ihan konkreettisesti tasapainottaen hermoston toimintaa, rentouttaa kehon ja mielen ja muistuttaa lempeästi kauneudellaan, että tänne me kaikki kuulumme.


 

Kerroin lapselleni vaaleanpunaisista taikapuista, jotka kukkivat vain viikon. ”Vaan viikon?! Milloin ne kukkii mennään kattoo heti!” Ja niin me mentiin. Heti. Jos olisin pyytänyt katsomaan kirsikkapuita, ei olisi kiinnostanut. Ekaluokkalainen ihmetteli, miksei niissä ole kirsikoita, mutta hämmästys lakkasi pian kun tuijottelimme tuulessa väriseviä vaaleanpunaisia taikakukkia. Niitä, jota ei enää viikon päästä ole.

 

 

Kirsikankukat ovat aina inspiroineet ihmisiä ympäri maailmaa. Enkä tarkoita nyt somevaikuttajien inspiroitumista ja säntäämistä puistoihin kuvaamaan identtistä instagramsisältöä, vaan kirjailijoita, filosofeja ja taiteilijoita. Niissä on jotain uskomatonta. Yhtäkkiä kylmän ja harmaan kevään jälkeen maailman kauneimmat vaaleanpunaiset kukat puhkeavat ihan tavallisen näköisistä puista. Ja yhtäkkiä ne ovat poissa. Jäljellä on ihan tavallisen näköisiä puita, maassa lakastuneita vaaleanpunaisia terälehtiä.

 

Viikossa ehtii olla kaunis ja upea, lakastua ja pudota, ja lopulta olla poissa. Kuin muistutus siitä, että nauti nyt, mene katsomaan heti. Muuten voi käydä kuin sille somevaikuttajalle joka ajattelee, että lähden kirsikkapuistoon kuvaamaan kun on täydellinen tukka, ja meikki, ja sää, ja olosuhteet viiskauttaviis.

Silloin kirsikankukkiakin luultavasti löytyy enää maasta.

 

Jos kaipaat kauneutta kylmään kevääseen, hanamia juhlitaan tänään sunnuntaina Roihuvuoren kirsikkapuistossa.

INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Voisi melkein sanoa, että kasvoin itsekin puutarhassa. Äidin luona oli niistä kauneimpia. Omenapuutarha, angervojen reunustama polku vanhalle kaivolle, loputtomasti kukkapenkkejä sekä valtava, alkavalta kesälomalta tuoksuva tuomi. Isän luona taas mansikkamaa, kirsikkapuut, valtavat nurmikot ja loputtomat pihatyöt. Olenkin ollut haravan varressa kädet rakkuloilla niin nuoresta kuin jaksan muistaa. Pilkkonut alakouluikäisenä halkoja puuvajassa, leikannut nurmikkoa tuntitolkulla, vaihtanut kukkapenkkien paikkaa ja juossut kiljuen kivien alta heräileviä kyynpoikasia karkuun.

 

Isoäitini oli puutarhuri. Mamman pihalla menestyi joka ikinen sinne istutettu siemen.

 

 

Elämästäni meni kuitenkin noin viisitoista vuotta siihen, että jaksoin korkeintaan ostaa ruokakaupasta tulppaaneja ja vaihtaa viherkasvien mullat ehkä kerran viidessä vuodessa. Oli muka kaikkea muuta.

Aivan kuten kiire ja stressi tappavat luovuuden, kaikenlainen hälinä, ahdistus ja tuska estävät meitä olemasta sellaisia, kuin oikeasti olemme.

Tiedät varmasti, lomalla ja onnellisena on hirveän paljon helpompaa olla oma itsensä. Ei ole ihan tuulesta temmattua, että joku hukkaa itsensä kiireeseen.

En ole oikeasti ihminen joka haluaisi pihalleen asfalttia.

 

Olen ollut viime aikoina paljon enemmän oma itseni. Viime vuosien aikana olen löytänyt rakkauden luontoon ja kun vihdoin pääsin taas pihahommiin, olen tehnyt niitä taukoamatta. Hyvin kaupunkilainen ystäväni kysyi minulta, kuin sä osaat, kun kerroin muutamasta pienestä puutarhanhoitoprojektistani.

Mutta minkä nuorena oppii..

Katson silti edelleen ylöspäin ja ihaillen alan ammattilaisia. Mä vaan ilokseni harrastan.

 

 

On ehkä vähän huvittavaa kirjoittaa puutarhanhoidosta, kun kotipihalla on tekonurmea. Hih. Koska emme kuitenkaan vietä kesiä Helsingissä ja lisäksi asumme saarella joka tunnetaan nykyään kuulemma yhtenä Suomen pahimmista punkkialueista, oli tekonurmi paahteiselle pihalle suorastaan nerokas ratkaisu. Vaikka rakastan puutarhanhoitoa, en pidä ajatuksesta että joutuisin miettiä koko kesän, millainen puolikuollut ja aivan vääriä kasveja elättävä viidakko kotona odottaa. Nautin nyt täysillä näistä kevään istutustöistä ja omasta pienestä ruukkupuutarhastani.

 

Olen saanut elämässäni kaiken ja enemmänkin, mutta sen kunnon puutarhan vielä haluan.

 

 

Aiemmin ajattelin kovin mustavalkoisesti. Että jos haluaa pihan, on asuttava kaukana kaupungista. Ja sehän ei cityneidin pirtaan sopinut. Vähän jopa unohdin koko puutarhan mustavalkoisuuteni takia. Eirassa meillä oli pienellä pihalla omenapuu ja toisinaan muutama kesäkukka, mutta siellä oli myös sitä kaikkea muuta.

Kaikki tai ei mitään ajatteluni on kuitenkin muuttanut muotoaan. Koenkin nykyään itseni puoliksi kaupunkilaiseksi, sellaiseksi, joka ei todellakaan halua tarttua lumikolaan ja joka unelmoi kävelymatkasta Stockalle. Toinen puoli on ihan muuta.

Se leikkaa alkukeväästä omenapuun oksia. Istuttaa, kastelee, haravoi. Jättää välillä kesken, sillä pihahommissa ei koskaan tule olemaan valmista.

Se haluaa kadota puutarhaan, laittaa kädet multaan, poimia oman maan satoa. Hyöriä kumppareissa ja puutarhakäsineissä kestohymy naamalla yhdestä hommasta toiseen.

Ja palata sitten takaisin kaupunkiin, kun siltä tuntuu.

 

Uskon, että kun aika ja elämäntilanne on oikea, löydän unelmieni puutarhan. Siihen asti minulla on osa-aikapuutarhani kotona, jossa on juuri sopivasti hommaa tähän hetkeen. Ruukkujen määrä kasvaa viikko viikolta ja siinä missä aiemmin raahasin istutukseni kesäksi mukaan Hankoon, nyt voin vain joko rukoilla sadetta tai lenkkeileviä ystäviä kastelemaan näitä vaivalla kasvatettuja aarteitani.

Mietin tällä viikolla ensimmäistä kertaa ikinä, et kasvihuone ois kiva.