30 elokuun 2020 Kerää kokemuksia ja turvaa, älä materiaa

Tein tällä viikolla tähänastisen elämäni isoimmat kaupat kun ostin itselleni (sijoitus)asunnon. Asunto ei ole ensimmäinen omistusasuntoni, mutta se on ensimmäinen asunto josta 100% omistan vain minä itse. Iik, tunnen itseni vihdoin aikuiseksi. Asuntokauppojen myötä olen alkanut ajatella raha-asioita enemmän kuin aiemmin sekä samalla pohtinut omia arvojani. Laitoin suuren summan säästötililtäni kiinni tuohon asuntoon. Ilman säästöjäni en olisi voinut kuvitellakaan ostavani asuntoa. Enkä olisi saanut luonnollisesti lainaakaan. Olen onnekas ja kiitollinen elämälle siitä, että olen saanut säästettyä, sillä se ei ole mikään itsestäänselvyys elämisen jatkuvasti kallistuessa, mutta samalla se on ollut kuitenkin osittain oma valintani. Olisin voinut käyttää säästämäni rahat vaikkapa kaikkeen ihanaan ja ylelliseen, ylimääräiseen luksukseen, hemmotella itseäni oikein kunnolla. Shoppailla unelmieni asusteita, kelloja ja koruja tai ylipäätään tuhlata vain rahaa huolettomasti sen suuremmin ajattelematta, mihin sitä käytän. Tai olla tekemättä näin paljon töitä, sekin on ollut valinta.

Minut on opetettu säästämään pienestä pitäen, onneksi. On turvallista tietää, että tilillä on aina säästössä X määrä rahaa jos jotain käy. Nykyään on valitettavaa, että esimerkiksi lainan saamiseksi tarvitaan todella suuri määrä säästöjä ellei ole saatavilla muita takauksia. Kun noin 10 vuotta sitten ostin ensiasuntoni, en tienannut mitenkään kummoisen paljon ja aloitin samaan aikaan vielä opiskelutkin. Silti minun oli mahdollista saada laina ilman sen suurempia säästöjä. Tilanne on hieman muuttunut niistä ajoista. Se on ikävää jo senkin takia, että moni esimerkiksi opiskelee hyvätuloiseen ammattiin pitkään ja maksaa samalla kovaa vuokraa. Opiskeluaikana on vaikea säästää ja kun valmistumisen jälkeen pääsee varmaan ja hyvätuloiseen työhön, ei pysty ostamaan omaa asuntoa ennen kuin on kymmenien tuhansien säästöt kasassa. Varsinkin nuorten aikuisten tuntuu olevan ihan mahdotonta saada asuntolainaa ilman esimerkiksi vanhempien takausta. Yritä siinä olla sitten itsenäinen rahankäyttäjä. Onko joku teistä törmännyt tähän ongelmaan?

Säästäminen on minulle itsestäänselvyys ja haluan opettaa samaa omalle lapsellenikin. Olen kuitenkin siitä rento rahankäyttäjä, että haluan myös nauttia elämästä ja kauniista, kivoista asioista. Kuitenkin shoppailussani on usein ”joku tolkku” vaikka ostaisin välillä jotain kallista tai hömppää. Käyn mielelläni ulkona syömässä, nappaan joskus kahvilasta oikeasti hyvän kahvin mukaan, panostan laadukkaisiin vaatteisiin ja urheiluvälineisiin. Matkustaminen on myös asia, johon laitan mielelläni rahaa. Se jos joku nimittäin myös antaa rahalle vastinetta. Me elämme vain kerran, joten haluan tehdä mahdollisuuksien mukaan elämästäni myös niin mukavaa kuin mahdollista. Kokemukset ovat asioita, joista haluaa myös maksaa. Rajansa toki kuitenkin kaikella, vaikken  mikään pihi olekaan. Tavarat ja ostokset tuovat iloa, mutta vain pieneksi hetkeksi. Tämä perustuu hedonistiseen onnellisuuteen, josta moni onnellisuudesta lukenut on varmasti kuullutkin. Se on hetkellistä nautintoa, jonka aikana kehossa saattaa vallita jopa tulehdustila – ja josta seuraa nopea pudotus alas. Kuin verensokeripiikki. Pysyvä onnellisuus sen sijaan ei tule tavarasta, vaan merkityksellisyyden tuntemisesta, kiitollisuudesta ja toisista ihmisistä.

Lapsen saamisen jälkeen ajatusmaailmani rahankäytöstä muuttui. Siinä missä aiemmin ajattelin, että eihän täältä mitään mukaansa saa, mietin nyt, mitä kaikkea voin itse lapselleni jättää. Mieluummin sen asunnon Kaivopuistosta kuin kokoelman vanhoja laukkuja ja kuluneita kenkiä. Liian monella ikäiselläni tuntuu olevan hirveä tarve esitellä merkkivaatteitaan ja luksusta, johon ei välttämättä oikeasti ole varaa. Siis saahan sitä ostaa mitä haluaa, mutta on eri asia ostaa se unelmalaukku vaikkapa itselleen 30-vuotislahjaksi tai palkkioksi ylennyksestä kuin käyttää siihen käyttötilin viimeiset eurot ilman kummempaa syytä kuin oma mieliteko. On myös aika huolestuttava ilmiö, että päällä olevassa asussa on kiinni enemmän rahaa kuin siellä tilillä. En tiedä mistä se yletön materian kerääminen juontaa juurensa? Itsekin ennen arvostin materiaa aivan liikaa, mutta ne olivat aikoja kun olin sisältä tyhjä ja hukassa. Edelleen saatan kuolata vintage-chanelia ikkunassa, ostaa kauniit kengät tai uuden korun, mutta vain silloin, kun tiedän että siihen on oikeasti varaa. Ostan ylellisyyksiä nykyään harvoin, myöskään omista somekanavistani ei tule enää löytymään kalliita ostoskasseja ja shoppailuhehkutusta.

Tiedätte ehkä mistä puhun? Chanelin ja Hermes’n paperikassia kuvataan someen mutta sitä Bikbokia ei. Vaikka ostoksethan ovat sinänsä samanlaisia. Minussa tämä herättää yleensä tunteen siitä, että tällaiset ihmiset arvostavat liikaa sitä materiaa ja niitä kalliita ostoksia. Älkää ymmärtäkö väärin, olenhan itsekin kuvannut joskus ostoksiani ja shoppailen kyllä edelleen, nyt se materian esiin tuominen tuntuu nykyään oudolta ja kaukaiselta. Mieluummin kerään itselleni niitä kokemuksia, turvaa ja hyvää oloa. Enkä halua missään nimessä arvostella ketään, ostoksia ja muita hankintoja saattaa joskus esitellä vähän huomaamattaankin kun niin monet sitä tekevät, vaikka eihän somessa näy kuin pieni pintaraapaisu elämästä. Mutta ehkä tämä kirjoitus herättää jonkun, että onko se juuri se juttu mitä sinä arvostat ja mikä on sinulle tärkeää ja merkityksellistä? Luultavasti ei, mutta somen kautta saa helposti sen kuvan. Tätä kannattaa pohtia.

Säästämistä ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa ja pienikin summa on kuitenkin säästetty summa. Itse uskon enemmän kiinteään omaisuuteen sijoittamiseen kuin osakkeisiin, joten siksi halusin säästöjeni avulla ottaa asuntolainan. Olisi kiva kuulla miten/mihin te säästätte jos olette pystyneet säästämään, tai kenties sijoitatteko?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

26 elokuun 2020 Ylpeä saavutuksistaan

Minulla on täällä Indieplacella monta upeaa blogikollegaa ja luen etusivulta heidän uusimmat postauksensa päivittäin. Tähän erikoiseen ja raskaaseen ajanjaksoon ihanaa kevennystä ja hyvää mieltä on tuonut aivan erityisesti kollegani Marian hyvää oloa ja mieltä huokuva blogi ja eilen Maria kirjoittikin taas kauniin motivaatiopostauksen, Sinä pystyt siihen <3, jossa avasi omaa tarinaansa ja valoi uskoa meihin muihinkin. Me pystymme tekemään paljon enemmän kuin uskommekaan, mutta tarvitsemme usein vain sitä tsemppiä ja rohkaisua ulkopuolelta. Silti aivan liian usein vähättelemme omia saavutuksiamme ja selittelemme itsellemmekin, kuinka onnistumisissa nyt oli mukana varmasti vähän hyvää tuuriakin. Niin tyypillistä suomalaista vaatimattomuutta, eikö? Yleensä jos ajattelen muita ihmisiä, tulee mieleen työ – siinä menestyminen ja esimerkiksi koulutus. Itselläni nekin ovat tärkeitä kyllä, mutta halusin jättää ne tästä kokonaan pois. Ihmiset nostavat itseään liiaksi esille työn ja koulutuksen kautta, kun noiden saavutusten takana on niin paljon muutakin.

Itsekin vähättelen omia saavutuksiani, välillä se sisäinen ääni hyökkää jostain pimeästä ja kertoo, että enhän minä nyt itse ole saanut mitään aikaan, en ainakaan ilman toisten apua. En ainakaan oikein koskaan tuo omia saavutuksiani esiin, enkä halua nostaa itseäni jalustalle. Kuitenkin uskon, että jokaisen meistä tulisi aika ajoin pohtia, mitä me olemmekaan saavuttaneet. Eikä siinä ole mitään hävettävää, jos on tarvinnut jonkun toisen apua. Vastaavasti varmasti itsekin haluat auttaa, jos joku tarvitsee sinun apuasi saavuttaakseen tavoitteitaan? Silti, nyt kun päätin listata tähän julkisesti omia saavutuksiani, tuntuu niiden kirjoittaminen ja ääneen sanominen vähän vaikealta. Saavutus sekin, että pystyn ne julkaista.

Oman elämäni suurin saavutus on ehdottomasti lapseni. Älä ymmärrä väärin, toimivan kehon kanssa lapsen saaminen voi olla yllättävänkin helppoa, mutta saavutus on se, että selviää lapsen kanssa järjissään ja lapsi kasvaa ihan järkeväksi ja ihanaksi pieneksi ihmiseksi. Lapsen takia jätin elämässäni tauolle periaatteessa myös työasiat, vaikka päivääkään en ole ollut äiti ilman että olisin tehnyt töitä tai ajatellut töitä. Olen ollut jatkuvasti työelämässä, mutta asettanut lapseni etusijalle aina. Nyt kun hän on isompi, huomenna jo kuusivuotias, on jatkuvasti enemmän aikaa keskittyä töihin, tehdä pidempiä päiviä ja antaa itsestään enemmän työasioiden kehittämiseksi. Takana on hyvin rankkojakin vuosia, loppuunpalaminen, fyysinen ylirasitustila, loputtomasti stressiä ja huolta, mutta minä selvisin siitä kaikesta. Olen äärimmäisen ylpeä pienestä pojastani, jonka hyvinvointiin ja kehitykseen olen antanut kaikkeni. Hän on, huomenna kuusivuotiaana, liikunnallinen, huumorintajuinen, rohkea, sosiaalinen ja reilu leikkikaveri, pieni jääkiekkoilija ja loputtoman utelias sielu. Hämmästyttävän perillä ajankohtaisista asioista, taitava monessakin asiassa, omaa loistavan tunneälyn ja kaiken tämän lisäksi kovin empaattinen. Suurin saavutukseni, minun rakkaimpani.

Kuten yllä kirjoitinkin, nämä vuodet lapsen, koirien ja töiden kanssa ovat myös verottaneet jaksamistani. Pikkutytöstä asti kiltti suorittaja poltti itsensä täydellisesti loppuun kaksi vuotta sitten syksyllä. Väsymys näkyi ensin valokuvista ja peilistä, sitten käytöksestä, kehon toiminnasta ja lopulta laboratoriokoevastauksista lääkärille ennen kuin myönsin sitä edes itselleni. Olin ihan totaalisesti loppu ja olen nyt hyvin kiitollinen keholleni siitä, että se alkoi laittaa vastaan ennen täydellistä romahdusta. Oli pakko pysähtyä, vaikka mieli olisi halunnut jatkaa. Vasta nyt jälkikäteen tajuan, että loppuunpalamisen merkit olivat ilmassa jo vuosia, en vain tunnistanut niitä ja paahdoin menemään sata lasissa vuodesta toiseen. Moni nuori työssäkäyvä äiti on ikävä kyllä samassa tilanteessa tälläkin hetkellä. Samaan aikaan täytyy todistella, että olen hyvä äiti, hyvä työntekijä, menestyn jokaisella elämän osa-alueella ja meillä on aina siistiä. Tuo yhtälö on aika.. Mahdoton. Yksi suurista saavutuksistani onkin siitä selviytyminen. Tästä tulee puhuttua itseasiassa liian vähän, tavallaan häpeän uupumustani edelleen vaikka siitä pitäisi kertoa avoimesti, niin surullisen yleistä se on.

Pidän saavutuksena myös nykyisen elämäni tasapainoa. Käyn arkisin töissä, urheilen päivittäin, syön terveellisesti ja arjessani on tietty säännöllisyys. Olen selvittänyt mieleni solmuja ja oppinut ymmärtämään käyttäytymistäni psykoterapian avulla – siihenkin pystyin vaikka aina vannoin, ettei se ole minun juttuni. Olen selvinnyt osin hyvinkin hankalasta lapsuudesta ja nuoruudesta, jota varjostivat monet ikävät asiat. Asiat, jotka ovat myöhemmin vaikuttaneet minuun, ajatuksiini ja käytökseeni vahvemmin kuin silloin osasin arvatakaan. Olen menettänyt minulle niin rakkaan toisen perheeni ja kotini, siitäkin huolimatta noussut jaloilleni ja päässyt elämässä tähänkin pisteeseen asti ilman sitä tukea, jota nuorempana kuvittelin aikuisenakin vielä saavani. Kaiken sen surun jälkeen, voin sanoa voivani hyvin. Hyvä olo onkin saavutuksista parhaimpia. Sen eteen kannattaa nähdä vaivaa ja tehdä töitä, ja lopulta hyvä elämä on itsestäänselvyys jonka mukaan käyttäydymme. Liikunta on siitäkin kiva juttu, että siinä voi saavuttaa joka kerta jotain. Aina ei tarvita ennätysvauhtia tai -matkaa, eikä isompia painoja kuin edellisellä kerralla. Saavutus voi olla parempi olo kuin aiemmin, enemmän endorfiineja tai ihan vain se tunne, että jaksaisi vielä yhden kilsan, vaikka sitä ei vielä rohkenisi kokeillakaan. Saavutus on myös hyväksyä se, että treenikään ei aina kulje, mutta silti sen voi tehdä loppuun asti.

Välillä kun saan viestejä, että motivoin omalla esimerkilläni blogini lukijaa aloittamaan joogan tai seuraajani Instagramissa lähtemään töiden jälkeen lenkille, olen suorastaan häkeltynyt. Ne ovat minulle suuria saavutuksia ja kertovat, että pystyn oikeasti vaikuttamaan niihin asioihin, joilla elämässä oikeasti on väliä. Siis on ihan kiva, että joku ostaa tyylini inspiroimana uuden mekon mutta loppujen lopuksi, mitä sitten? Siis toki se on upea juttu mekon tekijälle ja myyjälle, mutta koen itse tärkeämmäksi välittää pikemminkin terveellisten elämäntapojen ilosanomaa, liikunnan iloa ja terveellisten valintojen merkitystä keholle ja mielelle. Niillä on oikeaa merkitystä lukijoideni ja seuraajieni elämänlaatuun ja parhaimmillaan hyvistä valinnoista seuraa jopa lisää terveitä elinvuosia. Näihin saavutuksiin haluan tsempata teitä kaikkia.

Huh, olipa tekstiä. Onpa edelleen vaikea kirjoittaa itsestään näinkin positiiviseen sävyyn. Samalla se luo kuitenkin uskoa, että me ollaan kaikki tosi upeita, rohkeita ja vahvoja tyyppejä – ja pystytään aika moneen asiaan. Aina ei ole voimavaroja, joskus elämä vaan kohtelee niin rajusti. Silloin se yksikin vaikeuksien läpi rämmitty päivä riittää saavutukseksi. Sellaisina hetkinä läheisten, tai vaikka vähän kaukaisempienkin, ihmisten tuki on hyvin merkityksellistä. Aina ei tarvitse jaksaa yksin, aina ei vain yksinkertaisesti jaksa yksin. Kyllä se seinä tulee jossain vaiheessa vastaan itse kullakin. Itseensä kannattaa ja pitäisikin kuitenkin aina uskoa, meissä on paljon enemmän potentiaalia kuin mitä kuvittelemme. Autathan myös läheisiäsi näkemään sen? Ja kerro mulle nyt kommenttiosiossa, mistä saavutuksistasi sinä olet ylpeä? 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian