Olipa viikonloppu! Eilinen meni aamusta iltaan juhliessa 1-vuotiastamme, synttäreistä teenkin ihan oman postauksen. Aamusta aikaisin herättiin kuvausta varten (joka muuten onnistui paremmin kuin osasin ikinä kuvitella, kuulette tästä vielä paljon lisää..) ja viimeinen vieras vietiin kotiin yhdentoista jälkeen illalla. Kiitos rakkaat ystävät ja sukulaiset, kun otitte osaa pikkuisemme tärkeään päivään! Tänään sitten nukuttiin pitkään ja lähdettiin pois kaupungista viettämään sunnuntaipäivää.

Kävimme taas työasioiden puolesta Vantaalla, josta nämä ihanat maalaiskuvat ovat. Syksy tekee selkeästi tuloaan, ensimmäiset lehdet putoavat jo puista ja tuuli on näin harmaana päivänä yllättävän kylmä. Oli pakko julkaista tuo kuva autosta, mikä ihana pieni jalka sieltä kurkistaakaan, heh.

Päätimme lähteä johonkin syömään ja paikaksi valikoituikin Porvoon vanhakaupunki ja ravintola Timbaali. Voin kyllä lämpimästi suositella kyseistä ravintolaa. Alkupalaksi söimme mielettömän hyviä etanoita, eikä pääruokakaan pettänyt. Lastenannokset olivat myös todella hyvät, Micael söi aivan innoissaan tuota kuvassa näkyvää lohta ja risottoa. Ihanaa, että pientenkin asiakkaiden annosten esteettisyyteen panostetaan. Jälkiruokakahvit joimme vielä suloisessa kahvilassa Raatihuoneen laidalla. Päälle valikoitui kovin rennot sunnuntaivaatteet ja jalkaan pitkästä aikaa Converset.

Vanha Porvoo on kyllä kaunis, arkkitehtuuri on muuten hyvin samankaltaista kuin Haminassa, kannattaa tehdä sinnekin joskus päivävisiitti, jos matka ei ole pitkä. Ja jos pidät Porvoosta, rakastat taatusti Maarianhaminaa.

Kotimatkalla löysin vielä neliapilan. Tuttuni, jotka lukevat tätä, ajattelevat varmasti että TAAS!! Olen perinyt isältäni aivan ihmeellisen kyvyn löytää neliapiloita. Samoin esimerkiksi metsässä saatan bongata sieniä tai marjoja kohdasta, jonka muut ovat jo ohittaneet tuloksetta. Tänä kesänä en ole laskenut näitä, mutta varmaankin toistakymmentä apilaa on jo löytynyt. Toivottavasti vanha sanonta pitää paikkansa, kellä apila sillä onni.

Sellainen viikonloppu siis meillä. Koko viikon riivannut flunssa taitaa olla nyt selätetty, ja uskalsinkin tänään illalla jo kevyelle juoksulenkille. Taidan mennä saunan kautta nukkumaan, jos ensi viikko sujuisikin paljon energisemmissä merkeissä. Tulossa on ainakin treenijuttuja, ja se synttäripostaus on työn alla. Toivottavasti teidänkin viikonloppu on ollut täynnä ihania asioita ja rakkaita ihmisiä. Nyt kuitenkin läppäri kiinni, palataan pian!


Kesä 2015 alkaa olla pikkuhiljaa taputeltu. Tässä kuitenkin kuvasaldoa siitä, mitä kuluneesta kesästä jäi käteen. Muutama huikea reissu ja elokuun aurinko pelastivat muuten melko masentavankin ajanjakson. Säällä on kyllä uskomaton vaikutus mielialaan. Toivotaan, että nämä loppukesän lämpimät päivät jatkuvat vielä pitkälle syyskuuhun. Mutta nyt paluu hetkeksi aikaa tämän kesän tunnelmiin..

Toukokuussa vietimme ystäväni, 100 yötä kesään -blogin Emman, polttareita isolla porukalla Helsingissä. Se olikin ensimmäinen viikonloppu kun tuntui oikeasti kesältä ja pääsimme nauttimaan auringosta, ulkona syömisestä ja veneilystä. Polttareiden järjestäminen on muuten melkoista puuhaa, varsinkin kun kaikki kaasot asuvat eri paikkakunnilla, mutta juhlat olivat kuitenkin oikein onnistuneet ja hauskat muistot säilyvät varmasti aina. (Ja minulla on kaikesta polttaristressistä huolimatta edelleen ystäviä, jes.) Kuvat ovat kodistamme brunssikattaukselta ja venereissultamme saaristosta.

Toukokuun loppupuolella aloitin varsinaisen kesälomani ja lensimme mieheni kanssa New Yorkiin. Matka tuli todella tarpeeseen, rakastan NYCia ja tulen taatusti palaamaan näihin maisemiin pian. Työn alla onkin NYC -postaus ja omat suosikkini tästä maailman upeimmasta kaupungista. Reissu oli kaikin puolin ihana ja mahtava aloitus kesälle. Palasimme kotiin kesäkuun puolella, ja pian lähdimme taas matkaan..

Kesäkuusta suurin osa menikin ulkomailla ja juhannuksen vietimme ystäväporukalla Espanjan asunnollamme. Suomen kylmät säät saivat useammankin ystävän tulemaan näihin aurinkoisiin maisemiin, ja matka oli mitä onnistunein. (Itseasiassa kun muistelen tarkemmin, niin monta kommellusta oli matkan varrella, ettei voida ehkä sittenkään puhua varsin onnistuneesta lomasta. Hauskaa oli kuitenkin.) Kuvat ovat muun muassa asunnoltamme, Rondasta, Puerto Banuksesta sekä Marbellan Ocean Clubilta, jossa vietimme aivan mielettömän hauskan juhannuslauantain. Palattuamme koleaan Helsinkiin, oli seuraava reissu veneellä Hangon regattaan, josta kuvia ei olekaan kuin puhelimessa, kun en kameraa viitsinyt ottaa mukaan. Regatta on perinteisesti yksi kesän hauskimpia viikonloppuja, kuten nytkin ja tänä vuonna ajankohdaksi osuikin heinäkuun ainoa helteinen viikonloppu.

Muutoin niin kylmää ja masentavaa heinäkuuta piristi kuitenkin jo aiemmin mainitun ihanan ystäväni häät kauniissa maalaismiljöössä. Sain siis kunnian toimia kaasona, itseasiassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Harvemmin tulee häissä itkettyä, mutta tilaisuus oli jotenkin niin kaunis, että kyyneleet valuivat jo ennen kuin morsian ehti edes alttarille. Emman blogissa on upeita kuvia hääjuhlasta. Muutoin heinäkuu menikin sitten sairastellessa, kaksi viikkoa kestänyt flunssa ja harmaat säät saivat kyllä mielen aika matalaksi, kun tuntui että kesä oli nyt sitten siinä.

Onneksi elokuu toi kuitenkin auringon ja helteet mukanaan. Päivät ovat kuluneet suurimmaksi osaksi ulkona jos olemme olleet kotona. Koiratkin nauttivat auringosta, kuten kuvasta näkyy. Chihuahuat ovat kyllä ihmeellisiä ”aurinkokoiria”. Elokuussa tuli myös treenattua paljon ja syötyä terveellisesti. Kotimaiset marjat ovat suurin herkku mitä tiedän (suklaan jälkeen..) ja niitä on nyt onneksi säilötty pakastimeenkin. Pääsin hyvin taas säännöllisen liikunnan makuun, mutta tämänviikkoinen flunssa katkasi sen ikävästi. Olo alkaa kuitenkin helpottua, joten voi olla että viikonloppuna pääsee taas liikkumaankin, toivottavasti.

Sellainen kesä, odotan jo seuraavaa. Täällä Helsingissä on ainakin nyt todella harmaa ja sateinen päivä, tuntuukin ihan syksyltä. Täytyy alkaa miettiä syysvaatteita ja lähteä sinne ostoksillekin, onneksi on muutamia reissuja tiedossa, niin syksy ei ole ehkä ihan niin ankeaa aikaa. Toiset pitävät pimenevistä illoista ja kynttilöistä, minusta ne ovat kivoja tasan sen ensimmäisen kerran. Jos sinulla on hyviä vinkkejä jokavuotisen pimeysmasennuksen ehkäisyyn, kerro heti. Omiani tulen jakamaan varmasti täällä. Toivottavasti kuitenkin syksy olisi kauniin kuulas ja aurinkoinen!

Nyt taidan aloittaa leipomisen pienen rakkaani 1-vuotissyntymäpäiviä varten. Hommaa riittää, mutta onneksi ei tarvitse tehdä kaikkea itse. Aamun olenkin saanut jo kulumaan tentin, työjuttujen ja vielä bloginkin parissa. Pieni mies on sen verran innostunut uudesta kaivinkoneestaan, ettei vaadi näköjään äidin huomiota, heh. Mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille!


Tasan vuosi sitten, keskiviikkona 27.8.2014 klo 13:24 minusta tuli äiti. Minusta, joka en koskaan edes halunnut lapsia. Suurimman kriisin kävin läpi heti raskaaksi tultuani, joten poikani syntymä oli lähinnä helpotus raskausajan päättymisen vuoksi. En ollut valmis äidiksi, ei kai kukaan meistä ole, vaikka siltä tuntuisikin. Oli tilanne perheessä sitten mikä tahansa, lapsen syntymä on aina aivan valtavan iso elämänmuutos.

Mikä sitten oikeastaan muuttui? Sillä hetkellä, kun sektiosalin pöydällä lapseni otettiin ulos vatsastani, ajattelin ääneen, että ”vitsi, mä olen taas se sama Mirva.” Sitä tunnetta ei osaa kuvailla, oliko se sitä, että raskaushormonin vaikutus elimistössäni lakkasi istukan irtoamisen myötä, vai se helpotus, että poika vihdoin syntyi. Tuo hetki jää ikuisesti mieleeni. Elin virheellisesti uskossa, että minä itse muutun äidiksi tulemisen myötä. En minä muuttunut mihinkään, elämäni muuttui toki lapsen myötä, mutta ihan oma itseni olen ollut aina tähän päivään saakka. Kuitenkin itsevarmempi, entistäkin järjestelmällisempi ja päättäväisempi. Kunnioitan jokaisen tapaa olla vanhempi, yhtä tietynlaista vanhemmuutta ei ole, olemmehan me kaikki erilaisia persoonia.

Olen aina ollut vähän sellainen kapinallinen mitä perhe-elämään tulee. Kapinoinut niitä ”perusperheenäitejä” ja heidän toimintatapojaan vastaan, vaikka niissä ei tietenkään ole mitään vikaa. Jokainen tyylillään. En todellakaan tehnyt ruokia valmiiksi pakastimeen, jotta ehtisin keskittyä sairaalasta päästyäni vain vauvaani ja hänen ruokkimiseensa. Taisin hakea ravintolasta ruokaa ja juoda lasin viiniä. En todellakaan halunnut ostaa yhtään äitiysvaatetta enkä rintareppua. Aika pian jo kipitin koroissa kantaen vauvaa turvakaukalossa. En rajannut lastenhuonetta koirilta. Tytöt nukkuivat vaunuissa, turvakaukalossa ja sitterissä ennenkuin vauva edes syntyi. Kolmannen koiran perheeseemme hain Micaelin ollessa neljä päivää vanha. Neuvot vauvan hoitoon jättämisestä jätin aivan omaan arvoonsa. Jätin lapseni yöksi hoitoon 4 viikon ikäisenä. En leikannut hiuksiani lyhyeksi vain siksi, ettei lapseni tarttuisi niihin kiinni. Tajusin eläväni sitä oman näköistä elämääni, siihen oli tullut vain yksi pieni ihminen lisää.

Toisinaan jopa tuntuu, että kadehdin niitä äitejä, jotka heittäytyvät niin täysillä vanhemmuuteen ja varsinkin siihen äitiyteen. Pakastavat niitä ruokia, kutovat (voi kun osaisin itsekin!) ja elävät elämänsä hyvin pitkälti niiden neuvolan(kin) ohjeiden mukaan. Niitä, jotka ovat vuosia pois työelämästä, koska haluavat keskittyä täysillä perheeseensä. Niitä, jotka unohtavat itsensä lapsensa vuoksi. He ovat varmasti hyviä äitejä, mutta voin täysin rehellisesti sanoa, että niin olen minäkin.

Viimeinen vuosi on opettanut enemmän kuin mikään koskaan aiemmin. Lastenhoidosta tietysti, mutta paljon enemmän omasta itsestäni. Tärkeimpänä varmasti se äidin vaisto ja rakkaus. Jokainen on varmasti kuullut joskus, että todellista rakkautta oppii ymmärtämään vasta lapsen saatuaan. Tämähän nyt on taas aivan järjetön ajattelutapa, sillä eiköhän jokainen lapseton ihminen tiedä, mitä todellinen rakkaus heille on. Sillä kun on meille kaikille erilainen merkitys. Mutta sitä äidinrakkautta. Se on jotain niin ihmeellistä. Kiinnyin lapseeni hieman myöhässä, ensimmäisen kerran saatuani hänet syliini en tuntenut sitä järjetöntä onnentunnetta (itseasiassa ensimmäisen kerran saatuani hänet syliin oksensin silkasta kivusta, kiitos sektion), olihan se tottakai hienoa ja ihmeellistä, mutta päivä ei päässyt elämäni hienoimpien hetkien Top 10-listalle. Sektiolasten kohdalla tämä on aika yleistä. Sairaalassakin ikävöin lähinnä koiriani. Mutta sitten, pikkuhiljaa kiinnyin tuohon pieneen ihmiseen. Saatan viettää illalla tunninkin istumassa Micaelin sängyn laidalla, nukkuva lapsi on muuten maaginen näky. Tekisin mitä vain, jotta lapsellani on vain hyvä olla. Kuolisin hänen puolestaan sekuntiakaan miettimättä. Mikään ei mene, eikä tule koskaan menemään hänen edelleen.

Silti olen oma itseni. Tuntuu niin hullulta, että panikoin äidiksi tulemista niin paljon. Kuvittelin että tukka likaisena makaan päivät pitkät sängyssä huutavan vauvan kanssa. Voisin tehdä niinkin. Meistä jokainen tekee omat valintansa vanhemmuuden suhteen ja onkin aivan naurettavaa kritisoida kenenkään ihmisen tapaa olla isä tai äiti. Tai tapaa olla olematta. Vapaaehtoinen lapsettomuus on valinta, siinä missä lasten hankintakin. Kaikille se ei ikävä kyllä ole mahdollista, mutta jos jotain voin omasta kokemuksestani sanoa niin, jos pystyt ja haluat – tee lapsia. Minä, joka en halunnut äidiksi, olen aivan mielettömän onnellinen siitä, että olen äiti. Parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut on lapseni. Toisinaan harmittelen sitä, kuinka monet kivat tapahtumat menevät sivu suun, koska en voi jatkuvasti viedä poikaa hoitoon. Mutta se yksikin hymy, onnellinen käkätys tai hyvän yön vilkutus kadottaa sen harmin täysin. En kiellä, etteikö vuosi olisi ollut rankka. Sitä se todella on ollut, mutta enemmän kuin mitään muuta, se on ollut opettavainen, pisin matka omaan itseeni, mitä olen koskaan tehnyt. Ajattelen asioita enemmän kuin koskaan aiemmin. Hetken mielijohteesta elävän, varsinaisen toiminnan naisen elämä on aikalailla muuttunut. Näin vuoden jälkeen, voin todellakin sanoa kasvaneeni äidiksi.

Näistä kuvista tulee esiin hyvin ne tunteet, joita koen päivittäin. Iloa ja onnea, joskus saan nauraa tuolle pikkuiselle ihan katketakseni. Mutta myös tietynlaista huolta, jonka vastuu pienen ihmisen elämästä tuo mukanaan. Ja kiitollisuutta siitä, että minulla on aivan upea yksivuotias, ja upea perhe ympärillä, jonka kanssa tätä matkaa on kuljettu.

Lauantaina juhlitaan 1-vuotissynttäreitä. Toki se on Micaelin juhla, mutta mielessäni juhlin myös itseäni. Vuosi äitinä.