Olen elellyt tyytyväisenä joulunaluskuplassani jo hetken aikaa. Päätin heittää kodin kerralla täyteen joulua, ettei tarvitse sitten vähitellen lisätä ja lisätä kaikkea ja lopulta tajuta, ettei niistä viimeisistä jutuista ehtinytkään oikeastaan nauttia ollenkaan kun oli jo mentävä sen oikean joulun viettoon. Kaikki kuvat ovat viime joululta, mutta aika samanlaiselta meillä tälläkin hetkellä näyttää. Ajatus ajattomasta joulukodista, sellaisesta joka toistuu samanlaisena vuodesta toiseen, on aika ihana.

 

Ja koska ajattelen aina vähän pidemmälle, ajatus siitä että lapseni tai hänen lapsensa voisi joskus koristella omaa kotiaan niillä koristeilla, joita meillä nyt kotona on, on aika tosi ihana.

 

 

Tämän vuoden joulun odotuksen teemaan kuuluu vahvasti myös sellainen kaiken turhan jättäminen pois. Sen tilalle tuon kaikkea oikeasti kivaa. Ei tehty piparkakkutaloa tänä vuonna, mutta en ole sitä millään lailla kaivannutkaan. Perjantaina leivottiin ystävän kanssa joulutorttuja ja pipareita, lauantaina vietettiin tyttöjen iltaa, vähän kuplia ja glitteriä keskelle marraskuun pimeyttä. Vähän huomaamatta olen treenannut enemmän kuin ehkä yhdenkään marraskuun aikana. Oikeastaan olen voinut ihan hemmetin hyvin. Luulen sen johtuvan tästä edellisestä lauseesta. Ja siitä että päätin jättää kaikki side hustlet sivuun ja keskittyä hetken aikaa vain duuniin ja yliopistoon. Eli vink vink, jos ruokavaliojutut kiinnostavat, edulliset verkkovalmennukset ovat myynnissä enää viikon (täällä!)

 

Olen juonut vasta yhdet glögit, leiponut hädin tuskin yhtään mitään. Sen sijaan olen istunut jouluvalojen loisteessa lukemassa kirjaa, katsonut vähän sarjoja ja jouluisia hömppäleffoja jo nyt (yleensä en katso niitä koskaan). Kuunnellut suosikkejani, vain pianolla soitettuja joululauluja, lähes taukoamatta. Hankkinut joululahjoja hyvissä ajoin ja hymähdellyt sille tyypille joka joskus juoksi vielä aattonakin etsimässä viimeisiä paketteja kuusen alle. Funtsinut ihan hirveästi mennyttä elämää ja sitä, millainen olen joskus ollut. Ehkä loppuvuotta vain leimaa sellainen itsetutkiskelun aika ja joka vuosi on tullut pohdiskeltua paljon enemmän näitä aiheita.

 

Vuosi on ollut tavallaan ihan uskomattoman raskas ja vaikea, tavallaan taas todella ihana, sillä ihmisenä on otettu jättimäisiä askelia eteenpäin. Joskus ne paskat jutut vaan vetävät niin nöyräksi, että väkisinkin joutuu tarkastella yhtä sun toista vähän erilaisesta vinkkelistä.

 

 

Tänä vuonna jouluporukastamme yksi on poissa. En olisi osannut kuvitella viime jouluna, että se jäisi viimeiseksi yhteiseksi. Keväällä koronavirus vei rakkaamme hetkessä. Vuoden aikana on tapahtunut muutenkin paljon elämää mullistavia asioita, niin hyvässä kuin pahassakin. Sellainen hullu noitamuija kun olen, luin uudenvuodenaattona tarot-korteista oikeastaan juuri tämän kaltaisia juttuja. Voi kuulostaa aivan seuraavan tason hörhöilyltä, mutta siksi olen osannut suhtautua paskajuttuihinkin paljon inhimillisemmin kuin aiemmin. Oikein ällöttää kirjoittaa tätä, mutta ne ovat ihan totta muokanneet minusta paljon parempaa versiota. Pehmentäneet reunoja, auttaneet näkemään muuallekin kuin sinne omaan napaan.

 

Älkää ymmärtäkö väärin, en kehota harjoittamaan loputtoman positiivista kiitollisuusskeidaa silloin, kun elämän mattoa vedetään jalkojen alta. Oikeasti vakavat vastoinkäymiset eivät ikävä kyllä kasvata, ne lähinnä rikkovat. Mutta kun jaksaa aina vain kävellä eteenpäin, vaikka hetkeksi pysähtyisikin, myöhemmin voi huomata, että hei näistä saattoi seurata lopulta kuitenkin jotain ihan hyvää. Ei aina, mutta yleensä kuitenkin. Joskus ainoa tapa jaksaa ottaa se seuraava askel, on vain tarttua siihen ajatukseen, että tästä suunta on vain ylöspäin. Joskus ei vaan jaksa, silloin riittää kun keskittyy edes siihen yhteen hengenvetoon kerrallaan. Näistä syistä olisi ihan valtavan tärkeää saada ympärilleen läheisten, tärkeiden ihmisten verkko. Se voi koostua kenestä tahansa, eikä se aina ole edes oma perhe. Ystävyyssuhteiden vaaliminen on ollut itselleni tänä vuonna aivan erityisen isossa roolissa. Pidä omistasi huolta, oikeat ystävät kun pysyvät elämässäsi aina.

 

 

Tänä jouluna aion oikein rauhassa rauhoittua. Toisin kuin yleensä, en todellakaan tee yhtään töitä. En pysty, en jaksa, en edes halua. Haaveilen aidosta joulukuusesta mökillä, muutenkin kaikesta kovin pelkistetystä mitä itse jouluun tulee. Kotona rakastan tätä överiä jenkkiläisvivahdetta, mutta mökille kuuluvat ihan ne perusjutut. Voisin tehdä itse mieluummin vaikka leipää (anteeks mitä mä juuri kirjoitin..) sen sijaan, että väkertäisin loputtomien valojen kimpussa jotka kuitenkin korjaan heti joulun jälkeen pois. Lähden jo ensi viikolla Lappiin hidastamaan tahtia. Hämärät kaamospäivät, loputon hiljaisuus ja ladulla suhisevat sukset ovat tähän loppuvuoden fiilikseen ja jatkuvaan menemiseen parasta lääkettä.

Meillä on nykyään asunto myös Dubaissa, mutta joululomalla en vaihtaisi hiihtolatujani hiekkaan en mistään hinnasta. Olen ollut poikkeuksellisen pitkän pätkän pois mökiltä ja sen huomaa. On jo iso ikävä hiihtoladulla saatuja ideoita, mykistävää hiljaisuutta ja sen rikkovan, narskuvan lumen taikaa.

 

Joulukuussa nollaillaan siis ihan kunnolla ajatuksia ja kerätään voimia taas uuteen alkuun. On ihan uskomattoman vapauttavaa aloittaa uusi vuosi täysin puhtaalta pöydältä, tarkoitan siis että tätä kirjoittamista lukuunottamatta jätän kaikki sivutyöni kokonaan pois. Enkä tätäkään tee enää työkseni, vaan ilokseni, mikä tuntuu aivan mahtavalta. Elämäntyylini on sen verran muuttunut, etten jaksa enää jatkuvasti tehdä vähän kaikkea ja kaikki someen liittyvät työt tuntuvat nykyään niin luonnottomilta ja pinnallisilta, etten koe sitä enää omaksi kentäkseni. En pidä mainostamisesta enkä markkinoinnista millään tavalla, oikeasti jopa kammoan sitä, ja vaikka rakastan auttaa ihmisiä mitä ravintoasioihin tulee, en halua tehdä sitä vasemmalla kädellä, kaupallistaen hyvinvointia ja laihtumista.

Toivon silti edelleen pystyväni kirjoitusteni kautta innostamaan edes jotakuta elämään paremmin ja huolehtimaan itsestään. Hyvä elämä on hyvää oloa, fiksuja valintoja ja kehonsa kunnioittamista liikunnalla ja puhtaalla ravinnolla. Ja minulle ainakin sitä, että tunnistaa omat rajansa ja valitsee mieluummin sisäisen rauhan ja sen mikä tuntuu oikealta, kuin ne pikkuisen isommat vuositulot. Ja kun jostain päästää irti, tulee tilaa uudelle. Mitähän ensi vuosi tuo tullessaan?

 

 

Sille me ei uhrata kovinkaan montaa ajatusta, tulee mitä tulee ja sen kanssa eletään. Aiempina vuosina asetin vuosille aina niitä kuuluisia tavoitteita ja teemoja. Höh höh, mitä ajanhukkaa. Elämälle olen asettanut montakin tavoitetta ja pyrin määrätietoisesti niitä kohti, mutta muuten antaa vain elämän viedä. Kun kohtelen muita hyvin ja uskon hyvään, uskon myös sen tulevan vielä takaisin. Hyvä tulee, yleensä hyvän luo.

PS. RAVINTOVALMENNUKSET LÖYDÄT TÄÄLTÄ

Huom. MYYNNISSÄ VAIN MARRASKUUN AJAN!

 


 

Parempaa kuin joulu, on jo pitkään tuntunut olevan joulun odotus. Sama koskee oikeastaan monia muitakin kivoja asioita. Aika ennen onnistuneita juhlia on aina ihan erityisen kivaa. On ollut ihana odottaa isoja juhlia, valmistautua ja nauttia siitä ajasta ennen, se on myös sitä josta jää niitä hyviä muistoja. Yleensä toukokuut ja kesäkuun alut ovat sitä parasta mahdollista vuodenaikaa. Se kauan odotettu kesä on vasta edessä. Koska elämä on muutenkin yhtä odotusta, miksei arjessa osaa nauttia siitä? Tai ehkä pikemminkin, miksei edes yritä?

Odotamme koko ajan jotain. Ratikkaa, vihreää valoa, parempaa elämää, hyviä uutisia, tilipäivää, rakkautta, tuloksia, ihmettä. 

 

 

On ihan silkka fakta, ettei elämä ole aina ihanaa. Eivät kaikki joulut, juhlat ja viikonloputkaan ole ihania vaikka kuinka olisimme muuta odottaneet. Jos kuitenkin lataamme kaikki pohjattomat odotuksemme vain niihin ja keskitymme pelkkiin päämääriin, jää paljon kallisarvoista aikaa käyttämättä siihen, että olisi nauttinut juuri siitä ajasta. On tottakai ihan hirveän lohdullista ajatella, että huomenna on uusi päivä, aina tulee seuraava maanantai, mutta on myös valitettavan karu fakta, ettei tätä aikaa saa enää koskaan takaisin.

En halua kuulostaa self help-oppaalta, mutta yritä nyt edes keksiä jotain hyvää siitä, että odotat tälläkin hetkellä jotain.

 

Lenkeillä muistututan itseäni aina siitä, kuinka yli kymmenen vuotta sitten pikkuveljeni totesi kun en millään olisi jaksanut enää juosta ja lähes rukoilin olevani pian perillä maalissa – keskity siihen matkaan, älä siihen päämäärään. Aika viisaita sanoja silloin ehkä 18-vuotiaalta pojalta. No joo, lähden edelleen lähes aina lenkille jokin kilometritavoite mielessäni ja jo ensimmäisen askeleen jälkeen odotan kun se loppuu, mutta silloin kun oikein keskittyy, saattaa matkasta tullakin jotain paljon parempaa kuin siitä päämäärästä. Kaikkihan tietävät ne urbaanilegendaa muistuttavat lenkit, joiden aikana juoksee tuplasti pidempään kuin suunnitteli, ei katso kertaakaan kelloa ja ”askel vain rullaa eteenpäin” (yök, mikä sanonta).

 

Ehkä nyt odottaessani viikonloppua yritän keskittyä samanlaiselle intensiteetillä sitä edeltävien arkipäivien ihanuuteen. Ja ehkä kun ei liikaa keskity ihmeiden, rakkauden tai paremman elämän odotukseen, huomaa että nykyisessäkin on paljon hyvää. Ja kuten on moni kantapään kautta oppinut.. Hyväksyessään lempeästi nykyisen ja löytäessään tästä hetkestä sen pienenkin hyvän, tapahtuu niitä ihmeitä.

Valoa, kimalletta ja vähän kanelin tuoksua tiistaihin.


 

Minä olen se en mistään kotoisin oleva tyyppi, joka lopulta löysi kotinsa Helsingistä (se oli jo lapsuudessa minulle ainoa paikka, joka tuntui kodilta). Tätä ei ehkä ymmärrä, jos ei itse ole vastaavanlainen juureton, mutta jos on tai jos on vain elänyt täysin itselleen väärässä maassa tai väärällä paikkakunnalla, voin lohdutuksena kertoa, että ne juuret saa kyllä kasvatettua myöhemminkin aivan uuteen paikkaan. Voisin hyvin kuvitella asuvani tulevaisuudessa ulkomailla, mutta Helsinkiä pidän nyt ja varmasti aina kotikaupunkinani. Se on edelleen ainoa paikka maailmassa, joka on koskaan tuntunut kodilta ja ainoa paikka jonka voisin kuvitella sitten viimeiseksi leposijakseni.

 

Ei nyt mennä kuitenkaan vielä asioiden edelle, toivottavasti saan ilahduttaa läsnäolollani kanssaihmisiä vielä monet vuosikymmenet. Välillä sitä kuitenkin kolmekymppisenä elämää jatkuvasti pohtivana tyyppinä miettii sen kulkua ja kaavoja ja arkikiireen sumentamana muistuttaa itseään, että tässä ilmiössä nimeltä elämä on niin paljon muutakin kuin se yksi totuttu kaava ja sana ruuhkavuodet. Vihaan sanaa ruuhkavuodet ihan yhtä paljon kuin kiirettä ja toinen toistaan samanlaisina seuraavia kopioituja arkipäiviä, niitä joista ei muista kuukauden kuluttua mitään.

 

 

 

Rakastan nimenomaan rutiineja enkä missään nimessä valita samanlaisista itseään toistavista päivistä, mutta niiden on oltava kuitenkin kivoja päiviä. Ja kivoja päiviä saa todennäköisemmin, kun tekee elämästään mielekästä. 

Rakastuu ihmiseen, jonka kanssa ei tarvitse olla varpaillaan ja miettiä joka ikistä liikettä ja että mitähän tapahtuu seuraavaksi. Seuraa huomio. Se ihminen voit olla myös sinä itse.

Oppii nauttimaan elämästä yksin. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta olen vasta nyt yli kahdeksan vuoden parisuhteen jälkeen oppinut olemaan onnellinen myös yksin. Ja oppinut ymmärtämään, että ihmisen täytyy oppia olemaan onnellinen yksin ennen kuin voi olla tasapainoisessa parisuhteessa. Hyvähän se on näin kahdeksan vuoden jälkeen oivaltaa, mutta aina on joku jolla siihen menee kahdeksantoista tai kahdeksankymmentä vuotta. Joku ei oivalla koskaan.

Tarttuu arjen pieniin, kauniisiin asioihin. Eikä valita. Asiastahan saa ja pitää sanoa, mutta negatiivisuus on ihan perseestä.

Rikkoo kaavaa, saa itsensä kapinoimaan. Yliopistoon meno kolmekymppisenä oli itselleni iso tällainen kaava breaker ja voi luoja, miten paljon muutosta ja hyvää se on elämääni tuonut jo nyt.

 

Kokeilee rohkeasti. Muutin keskustasta Kulosaareen, vaikka vannoin etten koskaan ikinä muuta keskustasta mihinkään. Asun kyllä lapseni kanssa virallisesti Kaartinkaupungissa (tuon tämän esiin koska saan niin usein kysymyksiä miksi vietän niin paljon aikaa keskustassa ja miksi lapseni käy koulua keskustassa – että nyt sitten tiedätte kaikki, enkä ole huijannut ketään asukaspysäköintilupaa varten) mutta kuitenkin asumme Kuliksessa. Parasta (oikeasti toisinaan myös pahinta) Kuliksessa asumisessa on sen järjettömän kaunis ja upea luonto (lue: villieläimet) ja se miljöö, jossa toinen toistaan tunnelmallisemmat, itseasiassa juuri ne ei-mitään-kaavaa noudattavat rakennukset, joiden välistä näkee Katajanokan ja Suomenlinnan, vuorottelevat kapeilla kujilla yhdessä syreenien, vaahteroiden ja postilaatikkojen kanssa.

Vaikeinta Kuliksessa asumisessa on ihmisten ennakko-odotukset siitä, että nyt kun on talo niin siellä sitten asutaan ja asutaan ihan aina. Että talokauppa on sitten se viimeinen naula arkkuun, tänne sinä tulit ja tänne sinä jäät, niinkö? Ensimmäisen Kulisvuoden jälkeen kukaan ei sentään enää odota, että tekisimme lisää lapsia tai että perheenlisäys olisi ollut syynä muuttamiseen isompaan asuntoon.

Luulen, että jos ihmiset oivaltaisivat että asunnon pysyvyyden ei tarvitse olla kiinni sen muodosta, koosta tai sijainnista, talojen myynti lähtisi vielä nykyistäkin suurempaan kasvuun. Kiinny ihmisiin ja kiinny paikkoihin, älä tavaroihin ja asuntoihin. Toistan, kokeilee rohkeasti.

 

Ihminen kasvaa, ihminen muuttuu. Samalla kasvavat ja muuttuvat ajatukset, arvot ja kaikki niiden mukanaan tuomat asiat ja ilmiöt. Elämän normatiivinen kaava on niin vahva, ettei sitä meinaa uskaltaa 2020-luvullakaan rikkoa. Ne aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani roolit, stereotypiat ja odotukset siitä, miten pitäisi olla, millainen pitäisi olla ja milloin pitäisi olla.. 

 

 

 

Siellä, missä minä kasvoin, piti kaikkien olla samanlaisia. Aluksi se tuntui todella vaikealta, en oikein koskaan sopeutunut joukkoon. Ensimmäisillä luokilla olin vielä oma itseni, luin paljon, rakastin runoja, olin enemmän kuin mielelläni yksin ja hiljaa omassa haavemaailmassani. Kirjoitin paljon, muun muassa omia lehtiä, paljon erilaisia näytelmiä, suunnittelin suuruudenhulluna jopa kirjaakin. Ja muistan vieläkin ihan sanatarkasti, mitä sen ensimmäiset luvut sisälsivät. Kun sitten lamaantuneena aloin vähitellen, aivan huomaamattani, olla samanlainen kuin muut ja elää paikkakunnan kaavan mukaan noudattaen niitä kirjoittamattomia sääntöjä, kadotin itseni johonkin. Noin kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

 

Onneksi melko pian löysin sinne, minne koin kuuluvani. Paikkaan, jossa minulla on nykyään aivan kaikki, koko elämäni, perheeni, ystäväni, työni, verkostoni, niin niin, aivan kaikki. Silti, olin kadottanut itseni odotusten, kaavojen, trendien, miellyttämisentarpeen ja hyväksynnän hakemisen alle. Halusin olla kuin muut, ja kun sitten lopulta olin, jotain puuttui aina. Olen pyöritellyt näitä asioita ja sitä, kuka minä olen, jo vuosia itsekseni ja niin psykoterapeutin, psykologin kuin psykiatrinkin kanssa. Moni asia on kääntynyt elämässä aivan päälaelleen ja vähitellen se epävarmuuden, ahdistuksen ja sekavien ajatusten verho on jäänyt yhä usein sivuun. Päästänyt sisään sen valon, minkä se oli noin kaksikymmentä vuotta peittänyt. Elämästä on kuoriutunut paljon pois, mutta paljon on kasvanut tilalle.

 

Muutokset eivät tapahdu itsestään, eivätkä lyhyessä ajassa ja ne huomaakin usein vasta jälkikäteen. Että nyt ei oo muuten pitkään aikaan ahdistanut (ahdistuksen syitä olivat milloin mikäkin, suurista raha- ja terveyshuolista aina epäsopiviin vaatteisiin) ja moni ikävä, ennen muka toistuva asia, on jäänyt huomaamatta taakse. Moni katsoo vanhoja valokuvia haaveillen, että voisipa nämä päivät elää uudestaan. Itse katson vanhoja valokuvia lähinnä helpottuneena, että nuo päivät ovat nyt takanapäin. Oikeastaan vasta tämän vuoden ajan olen saattanut haikailla jotain tiettyjä ihania päiviä ja hetkiä takaisin. Se tuntuu kivalta. Ja se tuntuu normaalilta. 

 

 

Mikään valinta ei ole kiinni naulattu valinta. Naulan saa aina irti, niiden irrottaminen on itseasiassa paljon hauskempaa kuin naulaaminen. Lapsena hakkasin vasaralla nauloja lautoihin vain siksi, että sain sitten kääntää ne irti. Niistä jää jälki, mutta mitäs sitten. Tulipahan kokeiltua ja lopulta se irrottamisen ilo peittosi kaiken muun.