Viime vuoden elokuusta aina toukokuuhun asti elin kovin kurinalaista treenaajan elämää. Kuulostaa näin kirjoitettuna pahalta, mutta itse nautin siitä ja arkeni on pakko olla rutiininomaista ja terveellistä jotta se sujuu ja pystyn keskittymään kaikkiin keskittymistä vaativiin asioihin täysillä. Lomia en juuri pitänyt, kiitos koronan, mutta ne mitä pidin, olivat lähinnä liikunnan täyttämiä sporttireissuja mökillä Lapissa. Noudatin orjallisesti saliohjelmaa, kevennysviikkoja ja täytin vapaapäivät aerobisella treenillä. Jaksoin, sillä söin ”oikein” eli minulle sopivalla tavalla.

Koska ruokavalion vaikutus hyvinvointiini ja jaksamiseeni oli niin valtava, opiskelin ravintovalmentajaksi. Mitä enemmän luin ja etsin tietoa ruokavalioasioista, ymmärsin kuinka valtava vaikutus sillä on ihan kaikkeen, aina solutasolta sinne arjen jaksamiseen asti.

 

 

Liikunta ja terveellisesti syöminen ovat minulle jo elämäntapa, mutta tiedän että välillä täytyy myös ottaa rennosti. Keho tarvitsee lepoa aktiivisesta liikunnasta, joten pidin koko kesän tietoisesti taukoa esimerkiksi säännöllisestä saliharjoittelusta. Sen sijaan juoksin, pyöräilin pitkiä lenkkejä ja kävelin paljon. Söin miten sattuu, mutta en silti mitä sattuu. Valkoinen sokeri ja kovat rasvat saavat aikaan edelleen huonon olon ja tiedän, etteivät ne tee keholleni hyvää. Osaan vältellä niitä jo luonnollisesti, vaikka silloin tällöin saatan napata karkkikiposta yhden jos toisenkin – ja aina muistan, ettei olisi kannattanut.

 

Koska vuosi oli monin puolin raskas ja stressaava, annoin itselleni luvan täydelliseen nollaukseen. En välittänyt tuon taivaallista vaikka lasissa olisi ollut joka ilta viiniä enkä pitänyt kiinni säännöllisestä ruokarytmistä. Söin kun oli nälkä, ja jätin syömättä jos ei ollut nälkä. Ajattelin olon olevan loman jälkeen aivan kamala, mutta olin kuitenkin väärässä.

 

Koko kesän ajan voin uskomattoman hyvin. Koska stressi oli tiessään, vatsa voi hyvin ja se näkyi ja tuntui koko kehossa.

 

 

Koska kesäajan elämäntyylini ei kuitenkaan ollut millään mittapuulla kovin kestävä ja heti kotiin palattuani aloin kuin automaattisesti palata kiinni rutiineihin, oli aika fiksata taas ruokavalio ja treenirytmi kuntoon.

Oletin jotain maagista muutosta päivässä ja tavallaan sen sainkin, mutta vähän erilaisen kuin kuvittelin.

 

Heti kotiinpaluun jälkeen, heitettyäni hyvästit rosee- ja skagenpainotteiselle dieetilleni, aloin voida huonosti. Vatsa oli turvonnut, ruoka ei maistunut ollenkaan ja iho näytti karmealta. Ja kun sanon että vatsani on turvonnut, se on oikeasti samankokoinen kuin raskaana ollessani.

 

 

Jos en olisi aikanaan lukenut niin paljon ruokavalioasioita, päättelisin ettei joku ruokavaliossani vain sovi minulle. Että voin huonosti näin ja että voin paljon paremmin jos otan illalla lasin kuivaa viiniä, joka muuten kuivattaa kehoa ja tästä syystä saa vatsan helposti näyttämään litteämmältä (huom. hetkellisesti!) ja olon hetkellisesti tuntumaan paremmalta. Tiesin onnekseni kuitenkin, että kyseessä on ihan puhdas stressireaktio arjen aloittamisesta. Vatsani on aina ollut todella herkkä, mutta noudattamalla oikeanlaista ruokavaliota olen saanut sen vallan mainioon tasapainoon. Nyt kun se tasapaino oli kesän aikana keikahtanut totaalisen epätasapainon puolelle, oli rutiineihin paluu isompi stressitekijä keholle kuin osasin kuvitellakaan.

 

Sen sijaan, että olisin palannut takaisin huonoihin tapoihin, jotka hetkellisesti kyllä toimivat ja kadottivat stressini, oli etsittävä ensiapu huonoon oloon ja jatkettava eteenpäin omalla tutulla ruokavaliolla. Tämä oli kuitenkin hyvä muistutus, jos olo muuttuu yhtäkkiä muutosten seurauksena huonoksi, älä heti säntää takaisin vanhaan. Keho vaatii aikaa totutella ja varsinkin jos sitä on ’myrkyttänyt’ kesän aikana, jo itse puhdistuminen ja huonoista, riippuvuuksia aiheuttavista ravintoaineista vieroittuminen voi olla sille pienoinen shokki.

 

 

ENSIAPU Pidin muutaman päivän pätkäpaastoa, eli illan viimeisen aterian ja seuraavan päivän ensimmäisen aterian välillä oli 12-16 tuntia. Söin aamiaiseksi kookosöljyllä terästettyjä smoothieita ja paistettuja kananmunia (tämä yhdistelmä on sopinut vatsalleni aina kun se on voinut huonosti) sekä otin muutaman päivän kuurin piihappogeeliä tukalaan oloon. Liikuin melko paljon ja nukuin pitkiä yöunia. Venyttelin aamuisin ja iltaisin hengittelin rauhallisesti laventelidiffuuserin raikastamaa ilmaa juuri ennen nukahtamista. Nyt kolmen päivän jälkeen olen taas oma itseni, iho on rauhoittunut ja vatsan palloturvotus kadonnut.

Uskomaton vaikutus, sillä mitä syön.

PS. Arjen aloituksen kunniaksi KAIKKI ravintovalmennukset (verkossa) ovat -30% alessa tämän viikon! Nappaa omasi NYT täältä!


 

Seitsemän vuotta sitten laskin päiviä tunteja.. Olisin raskaana enää viisitoista päivää.  Valmistauduin loputtomaan vauva- ja pikkulapsielämään, äitiyteen ja maailmaan, josta en tiennyt yhtään mitään. Elämänvaiheeseen, joka lopulta hujahti ohi silmissä. Kun tänään kirjauduin ensimmäistä kertaa Wilmaan, tuntuivat päiväkodin varavaatepussit ja koon 24 kumisaappaat kovin kaukaisilta.

Miksu aloitti tänään ensimmäisellä luokalla koulussa. 

 

Pieni, iso poika, joka ei osannut jännittää. Paitsi illalla nukkumaan mennessä kysyi, että voiko se opettaja vielä perua sen koulupaikan, että pääsenkö mä nyt varmasti sinne kouluun. Aamulla koulun pihalla ei näkynyt vielä tuttuja kavereita ja pikkuinen piileskeli aidan reunalla. Kun rakas ystävä käveli pihaan, jännitys unohtui saman tien ja luokkaan asteli reipas ja niin kovin rakas koulutiensä aloittaja.

 

Olen halunnut jo pitkään pitää perheeni pois täältä blogista ja keskittyä kevyempiin aiheisiin, mutta ensimmäinen koulupäivä saa tehdä tähän poikkeuksen. En voisi kirjoittaa ensimmäisenä koulupäivänä mistään muusta, kuin ensimmäisestä koulupäivästä. 

 

 

Miksun koulu on Helsingin Normaalilyseon ala-aste, joka on aivan ihana, pieni kyläkoulu keskellä kaupunkia. Luokkia on vain yksi per luokka-aste ja oppilaita maksimissaan 20 kullakin luokalla. Vanhan, historiallisen rakennuksen tunnelma yhdistettynä kovin sydämelliseen ja lämminhenkiseen henkilökuntaan toi heti mieleeni maailman ihanimman päiväkodin ja esikoulun, Engelin, jossa Miksu sai viettää varhaislapsuutensa leikintäyteiset arkipäivät. Olisinpa itsekin saanut kasvaa ja oppia tuollaisessa ympäristössä.

 

Siirtymä koulumaailmaan on lapselle iso, mutta sopeutuminen koulumaailmaan tuntuu olevan äidille vielä isompi askel. Samalla kasvoin yhdessä aamussa muka ihmisenäkin. En ole enää pikkulapsen äiti, olen nyt koululaisen äiti. Pienelle koululaiselleni toivon loputtomasti uteliaisuutta uusiin asioihin, kiinnostusta oppia, kärsivällisyyttä ottaa askelia välillä eteen ja välillä taakse, malttia keskittyä, sisua nousta aina uudelleen ylös ja suurta rohkeutta hypätä tuntemattomaan. Tuo matka päättyy vasta aikuisena, joten sen tukeminen on jo senkin puolesta niin valtavan tärkeää.

 

Odotan innolla läksyjä ja toki vähän myös sitä, kuinka äiti ei yhtäkkiä enää osaakaan mitään. Lukujärjestyksiä, iltapäiväkerhoa, ensimmäisiä kokeita. Uusia kavereita ja tarinoita oppitunneista. En ehkä ihan vielä edes ymmärrä miten isosta muutoksesta on kyse, mutta onneksi mieltä lämmitti ensimmäisenä aamuna innoissaan luokkaan juossut pieni pojankoltiainen. Vauvastani kasvoi pieni hulivili, joka naapurinpojan kanssa irrottaa salaa heiluvia hampaita solmimalla narun ovenkahvaan, tuo hämähäkkejä sisälle ja vie salaa äidin lompakosta jätskirahaa. Päivä päivältä koulun aloituksen myötä lapsi on itsenäisempi ja tälle täytyy antaa myös mahdollisuus. Onneksi koko kesä on harjoiteltu itsekseen olemista ja sitä, ettei äidin valvova silmä olekaan aina selässä. Uimataito on aika tärkeä juttu myös niissä elämän syvissä vesissä.

 

Tänään palaan kahden kuukauden tauon jälkeen salille. Sen jälkeen haen pikkuiseni koulusta ja menemme syömään hänen lempiravintolaansa.

Tästähän me on puhuttu jo vuosi. Että sit ekana koulupäivänä..

 

”Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää.

Välillä kolttosii tehdään mut kyl äiti ymmärtää..”


 

Takaisin kotiin. Takaisin Helsinkiin. Takaisin töihin. Takaisin kiireeseen. Takaisin treeneihin. Takaisin arkeen. Ensimmäinen ajatus oli luonnollisesti en halua(!!) koska kesä oli aivan ihana. Niin ihana, ettei näin ihanaa kesää ole vielä ollutkaan. Kahden paskan vuoden jälkeen koen itsekin jo ansainneeni sen. Koska yksikään kesä ei jatku ikuisesti ja olen tätä siirtymistä Helsinkiin tehnyt mielessäni jo pitkään, meni se suhteellisen kivuttomasti. Vielä kun joku purkaisi kaikki ne olohuoneen lattialla lojuvat kassit.

 

Arki alkoi, mutta eihän kesä vielä ole ohi. Me suomalaiset saamme viettää puoli vuotta talvitakissa, joten elokuun kutsuminen syksyksi on ehdoton ei. Meillä on kaksitoista kuukautta ja neljä vuodenaikaa, joten kolme jokaista. Kesä-, heinä-, elokuu kuuluvat kesään ja nyt eletään loppukesää, joten pitäkää syksyintoilijat vielä kuukauden verran mölyt mahassanne. Sandaalit ja paljaat sääret ovat täällä vielä kolme viikkoa.

 

 

Toukokuussa katselin Hangossa pesiviä lintuja. Ilma oli vielä viileää, mutta siinä oli odottava sävy. Pian pieni kylpyläkaupunki täyttyisi kesäturisteista, kesähankolaisista ja aurinko herättäisi kaiken eloon. Kesäkuussa pienet poikaset opettelivat kävelemään, vaappuivat pörröisinä emonsa perässä veteen. Katselin ihastuneena emojen hoivaamia poikasia ja samalla kauhistelin, kuinka haurasta elämä alussa on.

 

Eilen kävelin koirien kanssa kallioilla ennen lähtöä. Pienet pörröiset poikaset olivat kasvaneet jo vahvoiksi nuoriksi linnuiksi. Tuplanneet, elleivät triplanneet kokonsa ja vähintään tuhatkertaistaneet itsevarmuutensa ja rohkeutensa. Ne seurasivat emoaan etäältä, hyppäsivät ketterästi uimaan ja aivan kuten mekin, suuntasivat nokkansa Hangosta pois päin. Haikeana näin kesäkotini jäävän taakse, mutta samalla tiesin että palaan taas aina uudelleen ja uudelleen.

 

Kuin nuo pienet linnunpoikasetkin. Käyvät välillä muualla, tulevat taas takaisin. Tällaisen kesän aikana, jonka viettää kaukana siitä varsinaisesta kodista ja arjesta, kasvaa ihmisenä suunnilleen saman verran kuin nuo linnunpoikasetkin. Joku ehkä tuplaa kokonsa, joku rohkeutensa ja itsevarmuutensa. Olen tästä Hangossa vietetystä kesästä niin kiitollinen. Kotona päivät eivät olisi olleet yhtä seikkailua. En olisi koskaan tavannut niin paljon ihmisiä, en olisi koskaan kuullut niin paljon tarinoita, enkä olisi koskaan osannut nauttia hetkistä sillä tavalla kuin kesäkodissani.

 

Jo tämänkin takia toivon maailman aukeavan. Kotona ei kasva, tai jos kasvaakin, niin ainakin jää vähän pienemmäksi.

 

 

Minä en kuulu heihin, jotka fiilistelevät elokuussa villakangastakkeja ja odottavat (edes salaa) pipokelejä. Mutta en nyt pidä kynsin hampain kiinni kesästäkään. Vähitellen irrotan otteen, mutta vielä tilaan rosééta terassilla jos kelejä vain riittää ja pukeudun mekkoihin ja sandaaleihin ainakin kuun loppuun asti. Herättelen somekanaviani henkiin Hankokuplan jäljiltä ja haluan täällä fiilistellä vielä loppukesää. Sillä nyt jos koskaan on mainio aika alkaa huolehtia itsestään. Pitää huolta kauneudesta hoitaen kesän ehkä kaltoin kohtelemaa ihoa. Laittaa auringonpolttamiin hiuksiin uutta sävyä, alkaa taas meikata ihoa arkena. Kuoria kesämuistot iholta, mutta painaa ne mieleen sitäkin tiukemmin.

 

Loppukesällä poimitaan auringonkukkia, fiilistellään pitkiä mekkoja ja stadin ravintoloita, mutta ennen kaikkea, palataan kiinni rakkaisiin rutiineihin. Treenikassi on pakattu ja joogamatto pesty. Henkisellä tasolla olen vahvempi kuin koskaan, fyysiset maksimit odottavat nostajaansa sitten syksyllä. Tiesin motivaation kasvavan rennon kesän jälkeen, mutta en arvannut, että ihan tällä tavalla. Kun kesä lopulta vaihtuu syksyyn, on arkeenkin taas tottunut ja se alkaa sujua omalla painollaan.

 

Ainakin, jos on siirtynyt sopeutua siihen kevyesti, sandaalit jalassa. Tai vielä parempaa, kokonaan ilman.

 

 

Kippistelkäämme siis vielä roséélla, syyskuu on jo punaviinin kuu. Ja ehkä vähän palautusjuomien, detoxsmoothieiden ja sitruunavedenkin kuu.

Tästä se taas lähtee. Onpa muuten ihanaa kirjoittaa, että palataan huomenna.

PS. Arjen aloituksen kunniaksi KAIKKI ravintovalmennukset (verkossa) ovat -30% alessa tämän viikon! Nappaa omasi NYT täältä!