Tsemppipuheet asenteen merkityksestä luovat hetkeksi uskoa, kyllä mä pystyn! Jos vain uskot itseesi, saat mitä vain! Sä vaan päätät, ja sit sä teet. Mä vaan päätin. Jos onnellisuus ja menestys tulisivat näin helpolla, olisimme luultavasti kaikki onnellisia ja menestyneitä. Mutta aina ei voi vaikuttaa. Silloinkin kun asenne on kultaa, suunnitelmat ja tavoitteet kristallinkirkkaita ja ympärillä vankka tukiverkosto, voi kuitenkin epäonnistua. Todennäköisempää on onnistua silloin, kun uskoo onnistumiseensa, mutta epäonnistua voi kuka tahansa. Aina ei voi vaikuttaa elämänsä kulkuun, ei vaikka kuinka tsemppaisi. On pikemminkin kultaa pystyä heittäytymään elämän vietäväksi. Olla, ja ottaa vastaan se mitä tulee.

 

Tunsin itseni pitkään niin riittämättömäksi. Että olen huono, epäonnistun varmasti, eihän musta kukaan tykkää. Hassua kyllä, suurin osa ihmisistä ympärilläni ei nähnyt minua lainkaan sellaisena. Kun olen avoimesti kertonut omista kamppailuistani esimerkiksi mieleni kanssa, monet ovat aidosti hämmästelleet. Olen aina kuulemma vaikuttanut itsevarmalta ja siltä, joka onnistuu aina. Hah hah. Kun ihan pienen pienenä oppii kasvattamaan kuoren, sitä voi pitää päällään ihan tottumuksesta sinne hautaan saakka. Itsensä ja tunteensa on helppo verhota muun muassa kiltteyteen, huumorintajuun kylmyyteen tai pinnallisuuteen. Pinnan alla on kuitenkin yleensä paljon muuta, mitä muut osaavat kuvitellakaan. Ihan jokaisella. Sillä bussissa istuvalla äidillä, sillä kauneimmalla ihmisellä, jonka tunnet. Sillä, jonka perhe vaikuttaa täydelliseltä, sillä, jolla on vapaus tehdä mitä tahansa. Sillä, jonka näet seuraavaksi. Kaikilla on jotain.

 

 

On joskus ihan arpapeliä, mitä vastaan tulee. Menestyneen ja helpolla päässeen on helppo sanoa, että sä vaan päätät ja teet. Toinen tekee ja yrittää ilman mitään tulosta. Joskus hyvät neuvot ovatkin tarpeen, aina ei näe metsää puilta. Pitäisi kuitenkin aina muistaa, kuinka negatiiviset tunteet ja takapakit kuuluvat elämään. Niitä tulee, niitä menee. Voimme vaikuttaa vain asenteisiimme, aina siihenkään ei jaksa. Silloin on suurinta rohkeutta nostaa kädet pystyyn ja tarttua siihen, joka tarjoaa apua. Yksin on niin kovin vaikea pärjätä. Hänenkin, joka väittää selviävänsä mistä tahansa. Kun opin sanomaan ääneen, että olen saanut enemmän kuin olen jaksanut kantaa, elämä helpottui huomattavasti. Hain ja sain itselleni niin arvokasta apua ja tukea, että olen ikuisesti kiitollinen niistä asioista, jotka johtivat siihen. En varmasti ole koskaan valmis enkä usko, että kukaan koskaan on. Ainakaan täysin ehjä tai vahva. Jos on, on hän todella onnekas poikkeus.

 

Se, mitä voimme tehdä on kuitenkin antaa lapsillemme mahdollisimman hyvät eväät elämään. Heistä ei tarvitse missään nimessä kasvattaa kivenkovia pärjääjiä ja suorittajia. Eikä missään nimessä pidäkään. Meidän tehtävämme vanhempina on esimerkin kautta näyttää, kuinka puhutaan tunteista, kuinka näytetään tunteita, kuinka sanoitetaan tunteita.. Opettaa heille, että kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään ja niitä saa ja pitääkin näyttää. Puhumisen taito on taito, jonka haluan lapselleni siirtää. Sillä se, jos joku, hyödyttää nyt ja myöhemmin elämässä. Jokapäiväiset rakkaudenosoitukset, kauniit sanat ja kehut, en halua hänen koskaan unohtavan niitä. Minä rakastan sinua kuuluu meidän molempien suusta joka ikinen ilta.

 

Haluan opettaa lapselleni ja somekanavieni kautta välittää myös aikuisille seuraajilleni ajatusta siitä, että elämä ei todellakaan aina mene niin kuin on suunnitellut. Se ei mene niin kuin haluamme sen menevän. Se yllättää hyvässä ja pahassa, joskus silläkin ettei mitään tapahdu. Mutta siihen on sopeuduttava. Haaveilu ja suunnittelu on ihanaa, mutta entä jos rohkeasti vaan kerrankin heittäytyisi mukaan. Lopulta emme voi kuitenkaan vaikuttaa sen kulkuun. Voimme vaikuttaa siihen asenteeseen ja siihen, kuinka kohtelemme muita ihmisiä. Siihen, millaisen jäljen jätämme tähän maailmaan. Toivon, että vielä jonain päivänä pystyn konkreettisesti auttamaan ihmisiä, jotka ovat vähän hukassa itsensä kanssa. Keinoa siihen en ole vielä ihan täysin keksinyt, mutta jotain ideoita minulla jo on.

 

 

Olen pohtinut myös paljon tunteita ja rakkautta näinä aikoina. Ja jakanut niistä kauniita ajatuksia Instagramissani. Mieluummin niitä, kuin tyhjiä dreamitandjustdoit -lauseita, jotka pahimmillaan jättävät jälkeensä vain sen epäuskoisen aukon. Eihän se mennytkään niin. On tietysti lohduttavaa itsevarmasti ajatella, että pystyy mihin tahansa. Helpommin silloin pystyykin. Mutta kannattaa uhrata ajatus sillekin, ettei aina pysty. Eikä tarvitse. Onnellisuus ja menestys tulevat heille, jotka ovat nöyriä ja kiitollisia siitä, mitä on. Unelmoida pystyy lähes jokainen, toteutuneista unelmista kiittäminen on sen sijaan paljon vaikeampi teko.

 

Kantapään kautta oppineena,

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Rakastan Hankoa. Kesällä se on minulle yhtä kuin talvella Lappi. Sitä rauhaa ja tunnelmaa ei voita mikään. Merellä kasvanut kaipaa merelle aina. Hangon tunnelma ja viehättävyys ovat omaa luokkaansa. Se rauha on ainutlaatuista enkä toisaalta toivoisi Hankoon suuria turistirysiä, mutta voi että, tämä on juuri sitä Suomea, jonka haluaisin suomalaisena kaikille ulkomaalaisille turisteille näyttää.

 

No, katsotaan noita matkustusjuttuja sitten ensi kesänä..

 

 

Yksi hauska Hangon erikoisuus on Itämerenportti. Saari kaupungin edessä, johon on rakennettu laiturit. Pari minuuttia lautalla mantereen puolelta omaan pieneen saunojen ja skagenin tuoksuiseen veneilykuplaan. Täällä on hyvä olla. Kun katson näitä viime kesän kuvia, tuntuu kuin ei olisi poissa ollutkaan. Onni on oma paikka Hangossa. Koska kotimme vaihtaa omistajaa kahdenkymmenenkuuden päivän kuluttua eikä yhtään valmista asuntoa ole näkyvissä vielä hetkeen, tulen asumaan ison osan tästä kesästä Hangossa. Koti on aina koti, mutta en valita – en yhtään. Helsingissä saa olla kyllä ihan kyllästymiseen asti.

 

 

Juuri näitä kukkia poimin aina lapsena mökin rannasta. Isältä saadusta kasvikirjasta opettelin niiden latinankielisiä nimiä ja keräsin kimpun merivedellä täytettyyn maljakkoon. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin muistan edelleen, miten varret katkeavat napsahtaen ja mitä kukista täytyy vähän eri tavalla taittaa, että sen saa kauniisti poikki.

 

 

Tämä on ensimmäinen kesä moneen vuoteen, kun en matkusta mihinkään. En edes muista, milloin olisin ollut reissaamatta näin pitkään, mutta en ole kyllä edes kaivannutkaan mihinkään. Ihan vähän, varovasti, haaveilin Santorinin auringonlaskuista viikonloppuna, mutta ei Porkkalanniemikään huono ollut, ei missään nimessä. Suomen eksotiikka on aliarvostettua. Muutosten kevät käänsi elämän niin ylösalaisin, ettei matkalaukkujen pakkaaminen ole ollut ensimmäisenä mielessä. Koska emme ole kukaan yksin tässä tilanteessa, olisi ilo kuulla teiltäkin ideoita tätä poikkeuksellista festarivapaata Suomi-kesää varten?

 

Kaupunkilaistyttönä on tottunut paahtaviin kivitaloihin, kaupunkipyöräilyyn, kesämuodin täyttämiin ikkunoihin, aperolinhuuruisiin terasseihin ja juhannuksen jälkeen hiljentyviin katuihin. Mitä enemmän vuosia tulee lisää, sitä enemmän sitä kaipaa luontoon. Talvella Lapin rauhaan, kesällä saariston lumoon. Sinne, missä voi käydä alasti uimassa ja katsella linnunpoikasia aamukahvilla. Kaikkea muuta kuin kaupunkia. Ja kun illat taas pimenevät, koulut alkavat ja kaupunki alkaa herätä eloon, on sen jo hieman matalalta paistavan kultaisen auringon aikaan ihana taas palata.

 

Odotan innolla, että voin vihdoin kertoa täällä enemmän uusista sisustusprojekteista, remonteista ja suunnitelmista. Ihan kohta. Sitä ennen on kirjoiteltava kaikkea vähän sinne päin, kun ei osaa olla ihan hiljaakaan.

 

 

Hankokesässä parasta ovat toripäivät, pyöräreissut helteessä rannalle, heräteostokset pikkuputiikeista, Portin etanat ja toast skagen, kirkuvat lokit, oma saunavuoro, puistoreissut, treeni urheilukentällä, jätskit rannassa, Makaronitehtaan fungi, pellavamekot, Origon saaristolaispöytä, kumppariretket lähisaariin, sup-lautailu, sadepäivän kirjastoretket, Wi-Boxin leivät ja auringossa kuivuvat pyykit.. 

 

Se on koettava.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

 

 

Herään yleensä aikaisin. Takana oli lähes yhdeksän tuntia unta, kun heräsin kuitenkin hieman tavanomaista myöhemmin todetakseni, että olin unohtanut laittaa herätyskellon soimaan illalla. Uninen voi vittu oli päivän ensimmäinen lause. Enhän ollut edes myöhässä enkä nukkunut pommiin, no ne vain pääsivät suustani. Mmmm mitä, lähtikö lapasesta? kuului vielä unisempi ääni vierestä. Nauratti.

 

Tarot-kortit ennustivat luopumisen tuskaa. Eikä ihme, olinhan koko yön hikoillut ja uneksinut tänään tehtävistä asuntokaupoista. Uneksinut lienee väärä sana, se tuntuu muistuttavan lähinnä auringolta tuoksuvista päiväunista piknik-viltillä. Kuulin vasta nyt lapseni päiväkodin kasvattajan olevan puoliksi ranskalainen ja rukoilin mielessäni, voisiko hän opettaa vähän ranskaa myös pojalleni. Voi kuinka rakastaisin ranskaa puhuvia suloisia jääkiekkoilijapoikia. Jos olisin vielä nuori tyttö. Nyt voi kai sanoa pitävänsä jo entisistä jääkiekkoilijoista.

 

Työmatkalla pohdin, olisiko vihreästä marmorista tehty kylpyhuone kiva. Liikennevaloissa etsin inspiraatiokuvia, käännyin puolivälissä takaisin kotiin avaamaan sähkömiehelle ovea ja toimistolle tullessa tiesin jo, että kylpyhuone muuten tehdään vihreällä marmorilla. Miksen ollut keksinyt tätä aiemmin?

 

Toimiston viikkopalaverin jälkeen muun muassa asuntokaupat ja koko kropan yli puolentoista tunnin treeni. Hikipisarat ja kyyneleet maistuvat muuten vähän samalta, mutta silti ihan eriltä. Viikon voimaharjoittelut paketissa ja on vasta torstai. Taputus omalle olalle ja siitä miettimään, jaksaisiko viikonloppuna vielä pitkiksen ja yhden nopean lenkin. Pitkis yhtä kuin pitkä lenkki. Pakko jaksaa, kohta treenaaminen on taas niin helv.. hankalaa kun joutuu muuttamaan ja remppaamaan. Sain kerrankin tehdä treenin rauhassa loppuun ja 2o minuutin loppuverkan ja takakyykkyennätysten jälkeen olo oli sanoin kuvailematon. Hetkeksi unohdin jopa asuntokaupat. Ja sen muuton, ja remontin.

 

Niistä tulikin illan teema. Suuri muutto-, ja remonttiahdistus. Kaksivuotiaan kärsivällisyydellä ja toimettomuutta vihaavalla luonteella siunatulle remontti ja muutto menevät ihan henkilökohtaisesta helvetistä. Montakohan kertaa olen vannonut, ettei enää ikinä? Viimeisestä isosta rempasta tulee kesällä kuluneeksi kaksi vuotta. Aika se ei ole kullannut muistoja, ei vaikka aina muka tiedän sen lopputuloksen palkitsevan. Teki mieli pakata joka ikinen kaappi laatikoihin. Soittaa remonttifirmaan, keittiöfirmaan, kipsilistafirmaan.. Ärsytti. Eniten ärsytti etten muuton, remontin ja siitä johtuvan kiireen takia pääsekään ihan vielä Hankoon vaikka olinkin jo toinen jalka hiekkarannalla. Ei auta, vaikka selitän itselleni että on koko kesä aikaa ja asu nyt hitto vielä täällä omassa rakkaassa ei-remontoitavassa kodissa niin pitkään kun pystyt. Hangossa voi olla koko kesän, täällä vain kolmekymmentä päivää. Enää kaksikymmentäyhdeksän. Miksi remontit osuu aina kesälle?

 

Nukkumaan kymmeneltä oman pienen lämpöpatterin viereen. Miksu nukahti suihkun jälkeen isoon sänkyyn enkä jaksanut kantaa enää omaan sänkyyn. Muistin kuinka nukuimme joskus just näin kylki kyljessä juuri kun olin laittanut itseruskettavaa yöksi. Aamulla mun kylki oli valkoinen, Miksu ruskea. Torstain päätteeksi 9,5 tuntia sikeää unta. En ole muuten koskaan pystynyt mitata unta millään kellolla tai ouralla, mun päällä saa öisin olla korkeintaan peitto.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Koti. Mun koti. Meidän koti. Paikka, jossa olen asunut pidempään kuin missään muualla. En todellakaan ole mikään muuttajatyyppi, päinvastoin. Koti-ihmisten koti-ihminen. Niin onnekas ja etuoikeutettu, että olen saanut asua näin ihanassa kodissa näin monta vuotta. Laitoimme asuntomme myyntiin huhtikuussa pahimpaan korona-aikaan. Oletuksella, että eihän kukaan sitä nyt varmaan ainakaan ennen syksyä osta. No osti kuitenkin. Puhuttiin pitkästä vapautumisajasta. No yhtäkkiä pitkä vapautumisaika olikin kuukausi kaupasta. Eihän nyt pitänyt asuntojen liikkua ollenkaan? Meidän koti on kuitenkin tänään myyty ja kuukauden päästä en asu täällä enää. Melkein 7 vuotta takana, 30 päivää edessä. Hengitän joka solullani tätä ilmaa, tarraan kiinni jokaiseen muistoon joita ympäriltä tulee nyt enemmän kuin koskaan. Osaan suunnistaa täällä pilkkopimeässä, tunnistan jokaisen äänen, tuoksun ja naapurin koirien äänet. Siis aloin itkeä kun näin aamulla maailman ihanimman talkkarin. Voisiko se edes muuttaa meidän mukana?

 

 

 

 

Tiesin, että lähdemme. Halusin, että lähdemme. Näin koko viime yön unta asuntokaupoista. Tarot-korteista ennustin luopumisen tuskan. Tiedän, että on mentävä eteenpäin. Mutta voi luoja, kuinka haikealta tuntuu lähteä kodista, jossa on asunut pidempään kuin yhdessäkään lapsuudenkodissa, johon oma lapsi on syntynyt ja jossa koiranpennut ovat saaneet kasvaa ihaniksi aikuisiksi. Kodista, joka on itse remontoitu meidän näköiseksi ja jossa on koettu suuria tunteita aivan jokaisesta ääripäästä. Missään en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin täällä. Toisaalta, en myöskään yhtä vihainen, surullinen tai huolissani. Koti kätkee sisäänsä aina niin paljon.

 

 

Uusi omistaja saa tästä ihanan kodin. Tekisi mieli kertoa, kuinka paljon täällä on poltettu salviaa nurkissa ja poistettu sillä huonoa energiaa. Kerronkin. Täällä on hyvä olla. Kun ensimmäisen kerran kävin seitsemän vuotta sitten, en olisi koskaan arvannut, että kesällä 2020 itken haikeudesta, kun jätän Eiranrannan taakseni. Ihanat naapurit, asumisen helppous ja kaikki ne lukemattomat muistot. Melkein neljäsosan elämästäni olen elänyt näiden seinien sisällä. En muuten koskaan saanut omaa nimeäni oveen, unohdin muistuttaa siitä parin ensimmäisen vuoden jälkeen. Olen iloinen siitä, että Miksu muistaa tämän kodin vielä aikuisenakin, hän sai asua siinä niin kauan.

 

Minäkään en unohda tätä koskaan. Kiitos Eiranranta, kiitos koti ja kiitos te, joiden kanssa olen saanut jakaa kaikki nämä hetket täällä. Onneksi meillä on vielä nämä kolmekymmentä päivää ♥

 

Lue myös:

Meidän koti on myynnissä

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Mitä olet muuten mieltä, mahtuvatko otsikon asiat samaan lauseeseen saati samaan ihmiseen?

 

Aina sanotaan että ne, kenellä on niin sanottua vanhaa rahaa, eivät pröystäile sillä. Uusrikkaat ovat saaneet leiman omaisuuttaan näkyvästi esiin tuovana kansana, logolaukkujen ja urheiluautojen omistajina. Kahtiajako ei tietenkään ole aina niin tarkka, mutta yleinen ajattelumalli tuntuu olevan tämä. Raha ja omaisuus ovat isoja asioita, niin isoja, että ne sekoittavat ihmisten ajatukset ja kierouttavat arvomaailmat. Saavat tekemään aivan järjettömiä asioita. Jostain syystä tänään kahteen kertaan edestakaisin töihin ajaessani ajattelin näitä arvomaailman asioita paljon ja tuli vain sellainen olo, että haluan kirjoittaa niistä rivin jos toisenkin.

 

 

 

Pian 6 vuotta täyttävän pojan äitinä joudun miettimään arvoja ja niiden opettamista lapselle lähes päivittäin. Ainakin pienten lasten vanhemmat tietävät, kuinka kovia lapset ovat vertailemaan. Sillä on kaikki nää legot, niillä on kuus huonetta ja meillä vaan kaks, äiti mun on pakko saada uusin iphone mennään kauppaan ostamaan se heti nyt! Olen tarkka siitä, ettei lapseni koskaan nostaisi itseään muiden yläpuolelle. Samaan aikaan pitäisi kuitenkin oppia kunnioittamaan ja arvostamaan itseään sekä omia saavutuksiaan. Aikamoista tasapainoilua. Kilpailuhenkiselle ja liikunnalliselle lapselle on onneksi ollut helppoa siirtää se kilpailuhenkisyys urheiluun ja harrastuksiin. Ainakin toistaiseksi. Näen muuten punaista joka kerta, kun lapsi puhuu rahasta. Oikeastaan lähes joka kerta kun aikuinen puhuu rahasta tai omaisuudestaan. En tiedä olenko ainoa, joka lähinnä vaivaantuu palkka- ja tulokeskusteluista, siis siinä tapauksessa kun kysellään että mitä sinä tienaat ja mitä naapuri tienaa ja mitä se ja se tienaa ja mitä minä itse tienaan. Mielestäni verotietojen julkistaminen on täysin turhaa ja niistä naapurin raha-asioista keskusteleminen erityisesti lasten kuullen aivan älytöntä. Pieni lapsi ottaa mallia hetkessä. Aikuisen arvostus rahaa kohtaan tarttuu pieneenkin lapseen.

 

Millaiset arvot sitten haluaisin lapselleni? En voi tietenkään kuin toivoa ja näyttää mahdollisimman hyvää esimerkkiä. Olen käynyt itse läpi aikamoiset oppitunnit. Lapsena saanut kaiken, myöhemmin menettänyt sen kaiken, kunnes taas saanut käytännössä kaiken ja ylikin, mitä olen voinut edes kuvitella toivovani. Omien arvojen listaamisesta on paljon hyötyä niin ihmissuhteissa, työelämässä kuin ihan siinä arjen hyvinvoinnissakin. Itse asetan perheen, ystävällisyyden, läheisyyden ja hyvinvoinnin omassa arvojärjestyksessäni hyvin korkealle. Minulle on myös tärkeää säilyttää aina tietynlainen itsenäisyys, itseni arvostus ja kunnianhimo. Pidän myös paljon työnteosta, toki olen onnekas että minulla on ihana työ, mutta lähtökohtaisesti olen ollut aina kova tekemään töitä. En halua mennä sieltä, mistä aita on matalin.

 

 

 

 

Kuulostaa aika ihanteelliselta, tiedän. Mutta näiden arvojen eteen olen tehnyt myös itseni kanssa paljon töitä. On kiehtova ajatus, että omaa arvomaailmaa on mahdollista muuttaa. Joskus sen tekee ympäristö, joskus elämän eteen tuomat vastoinkäymiset, joskus vain oma päätös. Otetaan esimerkkinä materia. Voi sitä riemua, kun joskus ostin ensimmäisen omilla rahoillani tienatun luksuslaukun. Se teki minut niin iloiseksi. Ajatus siitä, että kaksikymppisenä voin ostaa luksusbrändin tuotteita itse itselleni, oli huumaava. Pian tuli toinen laukku, hetken päästä muita asusteita.. Brändit ja logot huumasivat nuoren hyväksyntää hakevan mielen. Jokainen saa toki käyttää rahansa mihin tahansa haluaa, mutta sanonpahan vain, ettei kävisi kyllä enää mielessäkään ostaa kaksikymppisenä kahden tonnin käsilaukkua. Ei kyllä itseasiassa kolmekymppisenäkään. Nykyään käytän sen rahan mieluummin pyörään tai vaikka uusiin hiihtomonoihin. Luksus on ainakin minulle muuttanut muotoaan. Materia on edelleen ihanaa, mutta erilaista. Arvostan paljon enemmän kotimaisia tuotteita ja sitä oikeaa laatua sen sijaan, että maksaisin merkistä – siis vain siksi, että se on tietty merkki. Toki jos löydän ihanat kengät, en jätä niitä ostamattakaan sen takia, että ne nyt sattuvat huutamaan italialaisen designerinsa nimeä.

 

Ja voi että, kuinka olenkaan nauttinut laadukkaissa lakanoissa nukkumisesta, vähän paremmasta kahvista, mökistä ja mahdollisuudesta lomailla siellä, missä huvittaa. Enää en saa kuitenkaan sitä iloa siitä itse ostamisesta. Yritän  lapsellekin aina painottaa, että ostetaan mahdollisimman vähän ja harvoin, mutta kun jotain ostaa, voi se olla jotain tosi ihanaa ja kivaa. Silloin se tuntuukin kivalta. Jos joka viikko saa lelun, ei kivakaan lelu tunnu enää missään. Tavaroiden jatkuvalla ostamisella yleensä joko ostaa pahaa oloa pois tai kompensoi aiemmassa elämässä olleita puutteita. Tämä tietysti selittää sen monien uusrikkaiden ”näyttämisenhalun”, kun on mahdollisuus hankkia kalliita tavaroita, niitä sitten myös hankitaan ja esitellään. En silti lähtisi aina niin kärkkäästi tuomitsemaan, että materiaa esittelevällä henkilöllä on aina vähän väärät arvot. Toisaalta tunnustan kyllä itsekin silloin tällöin vähän pyöritteleväni silmiä heille, jotka keimailevat päästä varpaisiin merkkituotteissa esittelemässä päivästä toiseen luksuselämäänsä, joka ei aina ole edes sitä, miltä näyttää. Olen työstänyt näitä arvoja paljon oman mieleni kanssa ja vihdoin hyväksynnän haun ja riittämättömyyden tunteiden tilalle ovat kipuamassa aitous ja rehellisyys. Ja kyllä, olen kolmekymmentäyksivuotias. Parempi silti myöhään kuin ei milloinkaan.

 

 

 

 

Parin viimeisen vuoden aikana kehon ja mielen hyvinvointi on tosiaan noussut arvoasteikollani hyvin korkealle. Se on arvo, jonka haluan siirtää lapselleni. Se liikunnan ilo ja riemu, itsensä voittamisen tunne, halu kehittyä ja kehittää itseään fyysisellä ja henkisellä tasolla.. Se on jotain ainutlaatuista ja sen haluaisin jokaisen meistä löytävän. Urheilu on antanut minulle niin paljon jo nyt ja uskon, että sen osalta parhaimmat ajat ovat vasta edessä. Ennen menin salille naama nurinpäin treenaamaan koska oli pakko pysyä tietyssä kunnossa ulkonäöllisesti. Nyt tavoitteena on lähinnä vain lisätä hyvää oloa, voimaa ja kestävyyttä ja nauttia jokaisesta sekunnista ja hikipisarasta. Ymmärrän sanan urheiluhullu merkityksen nyt myös aivan eri tavalla.

 

Mielen hyvinvoinnista puhumattakaan. Omien henkilökohtaisten asioiden käsittely terapiassa on ehkä parasta, mitä itselleen voi tehdä. Tulevaisuudessa haluan jollain tavalla vieläkin enemmän kannustaa ja auttaa myös muita voimaan hyvin. Liikkumaan ja nauttimaan liikunnasta, tutustumaan omaan mieleen, puhumaan, puhumaan ja puhumaan. Ymmärtämään omaa käytöstä ja omaa mieltä ja tekemään töitä sen eteen, että sinulla itselläsi ja sitä kautta myös läheisilläsi olisi mahdollisimman hyvä olla. Kun me voimme hyvin, siirrämme hyvää oloamme automaattisesti myös lapsiin. Miten paljon voimmekaan tehdä tulevien sukupolvien hyvinvoinnin eteen vain miettimällä ja ehkä hieman muuttamalla omia niitä arvojamme, innostamalla muita huolehtimaan itsestään ja näyttämällä hyvää esimerkkiä.. On mahdollista saada aikaan niin paljon hyvää ♥

 

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian