Sekava otsikkoni kuvaa oikeastaan just eikä melkein sitä, mitä kaikki trendaavat elämänhallintavinkit tällä hetkellä tyrkyttävät. Että tee just sitä mikä hyvältä tuntuu! 

Kas, kun hyvältä tuntuu usein sillä omalla mukavuusalueella pysyminen. Kun on ollut kolme päivää liikkumatta, on ihan hirveän mielellään neljännenkin päivän liikkumatta. Pian päivistä tulee viikkoja ja kyllähän kaikki ihan varmasti tietävät olon joka valloittaa koko kehon kun istuu ja tuijottaa ruutuja päivät pitkät. Kun on jatkuvasti valppaana, stressaa, nukkuu huonosti, juoksee paikasta toiseen, liikkuu muka hyötyliikuntana työpäivien tai kotona vietettyjen äitiyslomapäivien aikana. En vähättele ruumiillisen työn merkitystä liikuntana enkä varsinkaan äitiyslomapäivien merkitystä liikuntana, mutta liikunta on niin paljon muutakin kuin kehoa rasittavaa treeniä jossa kohotetaan joko kestävyyttä tai kasvatetaan lihasmassaa. Lopulta liikunnassa on aina eniten kyse jostain psyykkisestä hyvästä.

 

 

Silloin kun väsyttää ja ärsyttää ja särkee päätä, on liikunta juuri se keino millä se olo myös lähtee pois. Ennen odotin aina otollista hetkeä juoksulenkille tai salitreenille. Sitä energiaa, tasaisen iloista ja tsemppaavaa mieltä ja tunnetta, että pystyy mihin vaan. Kas, satun kuitenkin olemaan ihminen eikä tuollaisia otollisia hetkiä ole todellakaan niin usein kuin haluaisin harrastaa liikuntaa. Etsin tekosyitä väsymyksestä, huonosta olosta, kiireestä, huonosta palautumisesta. Tuntui houkuttelevimmalta ajatukselta jäädä kotiin. Syödä lohtusuklaata ja rentoutua lasillisella viiniä.

On niillekin hetkensä, mutta kuitenkin tiedämme mitä ne pidemmällä tähtäimellä tekevät. Vievät pois sitä hyvää oloa.

 

 

Kun sitten aloin pakottaa itseäni liikkumaan säännöllisesti, tuli noita voittamattomia hyvän olon hetkiä paljon enemmän. Aivan, liittyvät jotenkin liikuntaan.

 

Aloin liikkua yhtäkkiä sen takia, että tajusin rakastavani sitä liikuntaa. Voimakkaasti sanottua, mutta totta. Tuli myös sekin hetki, että jäin niin koukkuun siihen rakastamaani liikuntaan että a) itkin kun salit suljettiin koronapandemian takia ja b) liikuin liikaa ja rasitin itseäni liikaa jolloin liikunnasta katosi ilo. Silloin se tauko olikin taas tarpeen, ja vaikeuksien kautta päästiin taas voittoon. Aloin löytää itselleni sen oikean tavan liikkua ja taas haluan tehdä sitä yhtä intohimoisesti kuin aiemmin. Oikein odotan, että pääsen tänään juoksemaan pimeässä marraskuun illassa. Tähän kuitenkin kuuluu, että päätän etukäteen mitä tänään teen. Kun olen päättänyt, että lähden sinne lenkille, lähden huomattavasti todennäköisemmin sinne lenkille kuin jos tekisin sitä, mikä hyvältä tuntuu. Koska lopulta se on juuri se tehty lenkki, mikä hyvältä tuntuu. Tuntuu muuten niin paljon paremmalta kuin lenkki, joka jäi tekemättä. Tekemättömälle lenkille häviävät sohvat, suklaat ja ensimmäiset glögit. Miettikää, miltä ne ensimmäiset glögit maistuvat tehdyn juoksulenkin jälkeen.

 

 

Summa summarum, taas kerran, hyvinvoinnin ja hyvän olon eteen täytyy tehdä töitä. Tasapainoilua se onkin, mutta tätä työtä tekee mielellään. Välillä motivaatiota saa aivan ihmeellisistä asioista. Saatan lukea surullisia kohtalokkaita lehtiartikkeleja nuorena sairauskohtauksen saaneista henkilöistä ja saada hullun kipinän pitää itsestäni parempaa huolta. Vaikka kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa, voin ainakin tehdä kaikkeni sen eteen, että eläisin mahdollisimman terveen ja hyvinvoivan elämän ja olisin täällä läheisteni ilona (heh heh) mahdollisimman pitkään. Tai joskus vain katson kuvia ”vanhasta” väsyneestä itsestäni joka näyttää 5 vuotta vanhemmalta kuin minä tällä hetkellä ja jonka kasvoilta ja kehosta näkee kuinka keho ja mieli eivät ole saaneet tiedostamattaan kaipaamaansa rasitusta lähellekään tarpeeksi.

 

Tänään motivaation lähteenäni toimii päätökseni lähteä ja harmaan, liikkumattoman työpäivän aikaansaama vetämätön olo. Siitä ei ole sen lenkin jälkeen tietoakaan ja sillä ajatuksella jaksan juosta tylsemmälläkin säällä. Motivaatiota marraskuuhun kohtalotoverit <3

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

Huom. MYYNNISSÄ ENÄÄ VAIN MARRASKUUN AJAN!


 

Vietinpä kerrassaan ihanan viikonlopun Rivieralla. Ja vielä marraskuussa! Rivieran marraskuu, no koko talvi, on monille se mitä lähdetään juosten pakoon. Viimeistään syyskuussa kesäasukkaat pakkaavat tavaransa ja hyvästelevät kylät talvikaudeksi. Sillä välin kun nämä ihmiset odottavat huhtikuun jasmiinintuoksuisia aamukävelyjä, ravintolat sulkevat ovensa, rantatuolit nostetaan talviteloille ja syysmyrskyt pyyhkivät Etelä-Ranskan yli. Monien pelkkien kesäranskalaisten mukaan Rivieralla on aivan mahdotonta olla talvikaudella. Koska tulevaisuudensuunnitelmissani on se kakkosasunto Etelä-Ranskasta, halusin nähdä myös Rivieran talven. Ympärivuotiset suorat lennot ovat alkaneet ja lyhyt lentoaika mahdollistaa hyvin pelkät nopeat viikonloppureissut Ranskassa.

 

Ja vaikkei olisi asuntoa edes haaveissa, viikonloppu valossa, alle kolmen tunnin lentomatkan päässä palmujen alla keskellä synkintä vuodenaikaa, tekee niitä kuuluisia ihmeitä. Kuin olisi ollut pidempäänkin poissa.

 

 

Vastoin kaikki odotuksiani, kylissä oli kuitenkin elämää. Ja se siellä näkyvä elämä oli vilkkaaseen kesärivieraan tottuneelle aika ihanaa vaihtelua. Osa ravintoloista ja kesäputiikeista on luonnollisesti kiinni, pimeä tulee kuudelta ja päivät ovat viileitä. Mutta kaikkialla on paikallisia, ihmiset vaikuttavat tyytyväisiltä eikä missään näy kiirettä. Lenkkeiltiin niin paljon, että sain itsekin jalat rakoille. Pyörittiin markkinoilla, ajeltiin läpi kylien, istuttiin rauhassa lounailla auringossa, poikettiin aina seuraavaan kylään ja kerran jopa Italiaan asti iltapäiväkahville. Herättiin kukonlaulun aikaan hyisen kylmälle aamu-uinnille ja istuttiin pitkillä aamiaisilla katsellen auringonnousuja. Vaikka viettäisinkin pääosin kesäkauden Etelä-Ranskassa, voisin hyvin ajatella tekeväni tällaisia viikonloppureissuja sinne tulevaisuudessa useinkin.

 

Pienelläkin tauolla on aivan valtava voima. Miksi sen aina unohtaa? Pienillä asioilla ylipäätään on valtava positiivinen voima. Suuret muutokset ja tunteet ja uutiset vain ahdistavat.

 

Kuva on elokuun helteiltä. Enää ei tarkene mekoilla ja sandaaleilla.

 

Kaduilla ja palmuissa oli jo vähän jouluvaloja. Italiassa oli mielettömiä joulukoristekauppoja, kuin Keski-Euroopan joulukaupungeissa konsanaan, ja harmittelin kun olin viikonloppureissullani pelkillä käsimatkatavaroilla. Sekunnin tai pari tunnustan pohtineeni, voisiko jättimäistä, aivan jumalaisen kaunista valkoista glitterivaloporoa lähettää mihin hintaan DHL:llä Suomeen, mutta tulin sentään kerrankin järkiini. En. Tarvitse. Enää. Yhtään. Joulukoristetta.

Silti ostan joka vuosi aina jotain pientä. No, joskus vähän jotain isoa. Ja aivan jumalaisen kauniille valkoiselle glitterivaloporolle olisi ollut kyllä paikkakin. Mainittakoon nyt vielä, etten ole jouluisin edes kotona.

 

Etelä-Ranskan kylät olivat ihana tuulahdus normaalia elämää, sellaista ei-niin-glitteristä ja upeaa. Kuten vähän jo Instagram-postauksessani sivusinkin, Rivieralla on maine luksuksen näyttämönä, eikä tietenkään ihan syyttä. Jo yli 300 vuoden ajan Etelä-Ranskan kaunis rannikko on kesäisin vetänyt turisteja ja asukkaita puoleensa ja viimeistään Grace Kelly toi sen Hollywood-tähtien suosioon. Rivieralta löytyvät luultavasti maailman upeimmat ja kalliimmat villat, jättimäiset ja tähtitieteellisiä summia maksavat jahdit, pröystäilevät kasinot sekä eurooppalaisten muotitalojen luksusliikkeet, mutta Etelä-Ranskan kylät tarjoavat myös vähän erilaista luksusta.

 

Niitä jasmiinintuoksuisia aamukävelyjä, kalastajien saaliita suoraan veneistä, pastellinsävyistä hemmottelua näköaistille, ehkä maailman parasta paikallista ruokaa. Klementiinejä suoraan puusta matkaevääksi. Kristallinkirkasta, turkoosia vettä kaikkialla. Vähän rähjäiset vanhat talot kököttävät vuorenrinteillä, mieluummin valitsee kapean ja hitaan rantatien maisemilla kuin tunneleissa kulkevan moottoritien. Oui. Vastaan ei kävelekään marraskuussa logoja. Ehkä muutama ranskalainen käsilaukku näkyy siellä täällä, mutta kaikki on tasaisen arkista eikä huuda, että olet nyt yhdellä maailman tunnetuimmalla luksusalueella. Se tuntui ylelliseltä ja Dubaissa lomailun jälkeen myös kovin tervetulleelta ja jotenkin, kotoisalta.

 

 

Voisin mennä vaikka heti takaisin, mutta nyt on aika ottaa kaikki irti marraskuusta ennen Etelä-Ranskan unelmien toteuttamista. Alkaa vähitellen pukea kotia jouluun. Juoda ne kuuluisat ensimmäiset glögit. Tunnelmoida Stockan jouluikkunaa, hankkia vähitellen pieniä paketteja kuusen alle. Ja hei ääk! Marraskuu enää aikaa ostaa mun verkkovalmennuksia, nimittäin tämän jälkeen ne poistuvat myynnistä! Klikkaa siis omasi ostoskoriin alehinnalla jo heti tänään niin et jää ilman. Materiaalit ovat käytössäsi 4ever.

 

Nyt lapsi treeneihin ja jouluvalojen ripustukseen. Au revoir!

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

MYYNNISSÄ ENÄÄ VAIN MARRASKUUN AJAN!

 

 

 


 

Olen ihmisenä sellainen, että vedän helposti puoleeni muiden tunteita. Luulen, että kaikilla ihmisillä on vähän samaa vikaa, olen tälle fiilisten tarttumiselle vain jotenkin aivan erityisen herkkä. Ehkä senkin takia olen luonut itselleni monia keinoja ja rutiineja, kuinka päästä tästä irti ja olla nappaamatta niitä muiden negatiivisia tunteita itseensä.

 

Kun ympärillä on ollut stressiä ja kiirettä, olen yrittänyt pysyä omassa zeninmuotoisessa kuplassani. Että namassssstee, siitäs sait stressaaja. Mun sisäistä rauhaani ei horjuta  m i k ä ä n.

 

 

Viime aikoina vähän turhan moni asia on siihen rauhan tyyssijaan iskenyt, enkä ole lopulta voinut välttyä stressaamasta itse.

 

Stressiltä ei voi tietenkään koskaan välttyä, mutta turhalta stressiltä voi, ja ne ovat kaksi aivan eri asiaa. 

 

Kirjoitin töissä harvinaisen pitkää ja tylsää raporttia ties kuinka monetta tuntia päivää. Jouduin tulla tänään aiemmin kotiin ja sekin stressasi koska harvinaisen pitkä ja tylsä raporttini jäi kesken ja jostain syystä en vain osaa olla kotona ilman huonoa omaatuntoa arkena, siis ennen sitä ”normaalia” töistäpaluuaikaani. Sekin itseasiassa ärsytti, sillä tiedän miten kertakaikkisen typerä ajattelutapa tuollainen on.

 

Kun sitten tulin kotiin, näin jotain mitä en olisi koskaan nähnyt ellen olisi tullut aiemmin kotiin. Tiedättekö kun asuntoilmoituksissa sanotaan auringon tulvivan sisään? Se todella tulvi. Se värjäsi kaiken vaaleanpunaiseksi ja kauniiksi ja loi varjoja seiniin joita en ole koskaan aiemmin nähnyt.

 

 

Kuin marraskuu olisi ilkkunut meille, että siitäs saitte kun manasitte sitä vuoden synkintä ja pimeintä kuuta. Että minussa on tällainenkin puoli.

Yhtäkkiä koti näyttikin kauniilta. Kuin aika olisi pysähtynyt tuohon auringon ja vaaleanpunaisen hetken täyttämään tilaan. Yhtäkkiä oli korviahuumaavan hiljaista, sellaista mitä Helsingissä ei tunnu koskaan olevan.

Iltapäivän ihme. Siinä keskellä marraskuun toista päivää. Olen tottunut näihin valoihin ja väreihin korkeintaan pohjoisessa, eikä niitä silloinkaan näe joka vuosi.

 

Siinä sitä sitten ihmettelin, marraskuuta, valoa ja hiljaisuutta. Huonosta omastatunnosta ei ollut tietoakaan. Unohdin hetkeksi kaikki tulevat joulukoristelut, harvinaisen pitkät ja tylsät raportit ja kuivausrummussa odottavat pyykit. Siellä odottaa aina pyykit. Kuten elämässä yleensä, aina joku odottaa.

Nyt saakin odottaa. Tämän marraskuun aion mennä itseni ehdoilla. Istua ja tuijotella vaaleanpunaista valoa ja outoja varjoja jos siltä tuntuu. Laittaa joulukuusen jos siltä tuntuu. Tuntuu. Vaikka muut tuntuvat vaativan yhtä sun toista, minä en.

 

 

En enää odota, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen aivan helvetin kyllästynyt odottamaan. Ja siihen, että aina joku odottaa.

Tänään kotona odotti kuitenkin aurinko.