Sain muutaman aika kärkkäänkin viestin ja kommentin kun kerroin olevani ”dieetillä”, eli siis punnitsen ruokiani ja syön 5 kertaa päivässä terveellistä ja monipuolista ruokaa. Päätin tosiaan vappuun asti vähän kiristellä kropan rasvoja pois ja kerrankin syödä oikein. Olen jo vuosia syönyt todella puhtaasti, hyvin ja monipuolisesti. Mutta liian pitkät ateriavälit ja liian vähäiset ruokamäärät näkyvät olossa, jaksamisessa – ja sen myötä kehossakin. No, koska punnitsen ruokani ja syön sitä ”kuivaa fitnessp*skaa”, en ilmeisesti voi muiden mielestä hyvin vaan päinvastoin. Miettikääpä muuten, miltä tuntuu kun joku arvostelee, että pakottaako se sun mies sut liikkumaan niin paljon ja laihduttamaan? Heh, no ei pakota.

 

 

Elämäntapani ei missään nimessä ole kärsimystä. Voin tällä hetkellä todella hyvin, olo on mitä parhain ja nautin säännöllisestä ateriarytmistä. Jo viikossa tunnen itseni niin paljon energisemmäksi ja mieli on ihanan tasainen, kun verensokeri ei pääse laskemaan liian alas säännöllisen ateriarytmin ansiosta. Saan kaikkia ravintoaineita tasaisesti ja monipuolisesti, enkä todellakaan elä parsalla ja maitorahkalla. Yök, inhoan sitä paitsi kumpaakin. Kiristelen kroppaa nyt ihan täysin omasta mielenkiinnostani ja olen koko viime viikon fiilistellyt uutta saliohjelmaa ja ruokavaliojuttuja monestakin syystä. 1) Vaihtelu on ihanaa 2) Pois mukavuusalueelta, ensin ärsyttää mutta lopulta tunne on pelkästään palkitseva 3) Säännöllisyys sopii keholleni ja mielelleni täydellisesti 4) Voin hyvin, kun saan noudattaa selkeitä ”ohjeita”, vaikkakin olen ne vain itse itselleni asettanut.

 

Kaiken takana on halu voida hyvin. Ei näyttää hyvältä, ei laihtua, ei miellyttää ketään. Joku nauttii ehkä elämästään käymällä viikottain ulkona, minä en. Lauantaina olin tosiaan ensimmäistä kertaa yli 4 kuukauteen baarissa, enkä koe mitään tarvetta mennä sinne ihan äkkiä uudestaan. Monet ystävistäni kuitenkin juhlivat viikottain, enkä missään nimessä arvostele heitä. Jokaisella on oma tapansa elää. Minä nautin omista elämäntavoistani eniten juuri näin. Siksi minun on helppo motivoitua, kun saan tästä kaikesta niin hyvän olon. Liikunta on lähes joka kerralla minulle mukavuusalueelta poistumista, sillä treenini ovat kuitenkin suhteellisen kovia. Silti, odotan yleensä aina joka ikistä salikertaa ja lenkkiä. Olo, jonka saan liikunnasta ei ole korvattavissa millään. Joskus juostessani olen miettinyt, että mikään maailman päihde ei koskaan voisi korvata sitä endorfiinien täyttämää hyvää oloa vaikka samaan aikaan olenkin hikoillut korkeilla sykkeillä huonossa säässä pimeässä illassa. Viime viikko oli aivan loistava treeniviikko. Kolme tehokasta 1,5 tunnin salitreeniä, kaksi aerobista ja kaksi täyttä lepopäivää. Olen hymyillyt enemmän kuin aikoihin.

 

On niin hullua, että minun ajatellaan kärsivän ja kituuttavan itseäni samaan aikaan, kun voin paremmin kuin koskaan. Jos liikunnallinen elämä ja vaikka sitten ääriesimerkkinä se ruokien punnitseminen ei sovi sinulle, ethän arvostele muita jos he toimivat niin? En minäkään sinua, vaikka viettäisitkin iltasi mieluummin sohvalla sipsipussin kanssa kuin kahden tunnin jalkatreeniä salilla huhkien. Tee sitä, mistä tulee oikeasti hyvä olo. Älä ainakaan valehtele itsellesi. Mukavuudenhalu ja silkka laiskuus menevät usein hyvinvoinnin edelle. Ja se on normaalia, älä rankaise itseäsi siitä. Jos kuitenkin haluat muuttaa elämäntapojasi pysyvästi, sinä pystyt siihen kyllä. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Et tarvitse maanantaita, et uutta kuukautta etkä uutta vuotta. Päätät ja aloitat nyt. Baby steps.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Upeaa uutta kuuta! Helmikuu oli ja meni, ja nopeasti menikin. Thaimaan reissusta palautumista, hiihtoloma Lapissa mökillä ja viime viikko onkin mennyt fiilistellessä treenaamista ja ”dieettiä”. Eilen 4,5 kuukauden baaritauon katkaisi ystävän syntymäpäiväjuhlat ja olo on kyllä sellainen, että olisi voinut jatkaa vielä toisetkin 4,5 kuukautta ilman kännejä. No, kerrankos sitä kun oli hyvä syy juhlaan. Oli niin ihana nähdä ystäviä ja tuttuja, kiitos kivasta illasta. Seuraavaksi juhlitaan luultavasti vasta vappuna. Arvostan treenejä ja hyvää olo vaan niin paljon enemmän kuin yöelämää.

 

 

Viikonloppuun mahtui kuitenkin toisetkin synttärit, siellä tosin meitä edusti vain kaksi kolmesta kun itse makasin käytännössä kuoleman kielissä sängyssä. Tein kuitenkin päivänsankarille kakun, siis ihan vain koska halusin niin kovasti leipoa. Itselleni leivon aina raakakakkuja tai muita terveellisiä herkkuja, mutta välillä on vaan kiva tehdä oikein vanhoja kunnon sokerileivonnaisia. Tein yksivuotisjuhliin pienen prinsessan värisen vaaleanpunaisen kakun, jonka täytin vadelmilla ja valkosuklaalla sekä päällystin kakun sokerimassalla ja koristelin itsetehdyllä kakkupitsillä ja sokeriperhosilla.

 

 

Rakastan leipoa, ja tykkään ruoanlaitosta muutenkin. Isäni oli keittiömestari ja intohimoinen ruoanlaiton ammattilainen. Mamma varmasti paras leipuri, ketä tiedän. Vasta viime vuosina olen tajunnut, kuinka olen perinyt heiltä rakkauden ruokaan ja sen valmistukseen. Kuinka usein olenkaan ikävöinyt isää ja miettinyt, että haluaisin oppia häneltä keittiössä niin paljon.. En koskaan ehtinyt. Kuitenkin siinä kakkua leipoessa ja haastaviakin juttuja kokeillessa olin kiitollinen siitä, kuinka sain perinnöksi sen intohimon ja kiinnostuksen. Äitipuoleni oli valokuvaaja. Kun nappasin kuvia kakusta manuaaliasetuksilla ja säädin iso-herkkyyksiä sekä suljinaikaa, ympyrä tavallaan sulkeutui. Minulla ei ole enää heitä, mutta heidän jälkensä on ikuisesti minussa.

 

 

Nyt on aika sulkea silmät ja aloittaa uusi, upea maaliskuu työntäyteisellä alkuviikolla ja loppuviikosta onkin aika lentää lähes maapallon toiselle puolelle. Ei tunnu yhtään, että ollaan lähdössä, tämä onkin sitten talven viimeinen reissu, jonka jälkeen saa ollakin kotona pidempään. Olen muuten nyt sen verran innostunut taas kunnon treenistä ja aivan fiiliksissä uudesta ruokavaliosta, että ensi viikolla on luvassa paljon juttuja täällä blogissa niihin liittyen. Kakkuja ei ole muuten syönyt täällä kukaan muu kuin Miksu, nimittäin yksi meistä on onnistunut pudottamaan painoa 6 viikossa 11 kiloa. Ihanaa, kun saa jakaa arjessa ajatuksia liikunnasta, kehon muokkauksesta – ja jokainen syö omia ruokia. Nyt, kauniita unia!

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Kun on myrskyissä kasvanut, tuntuu tyyni pelottavalta. Kirjoitti psykoterapeutti Maaret Kalliokin. Olen lukenut juuri tähän aihepiiriin liittyviä artikkeleita. Ehkä siksi, että ne kolahtavat niin kovaa. Ristiriitaista, että rakastan tasaista elämää enkä pidä muutoksista tai yllättävistä tapahtumista muutenkaan. Samaan aikaan kuitenkin tasainen ja hyvä elämä tuntuu pelottavalta. Mitähän kohta tapahtuu? Tyyntä ennen myrskyä, siihenhän mieli on helposti tottunut. Tämä menee nyt hieman tavanomaista henkilökohtaisemmaksi postaukseksi, mutta koska mielen hyvinvointi on tärkeä osa hyvinvointia muutenkin, haluan näillä omilla kokemuksillani antaa vertaistukea muillekin, jotka kamppailevat samojen tilanteiden kanssa. Emme koskaan ole yksin, emme vain aina osaa pyytää apua.

 

 

Esimerkiksi päihderiippuvaisen kanssa elämä on arvaamatonta. Vaikka koin lapsuuteni pääosin hyvinkin onnelliseksi, olen vasta aikuisena käynyt sitä läpi ja tajunnut, millainen vaikutus sillä minuun oli. Kaikki paha tapahtui niin väärään aikaan. Olisipa se edes ollut viisi vuotta aiemmin, tai viisi vuotta myöhemmin. Ei juuri silloin, kun oli. Aikuisenakin minun on vaikeaa luottaa pitääkö joku lupauksensa. En voi sietää pidempään jatkuvaa päihteidenkäyttöä, enkä esimerkiksi alkoholinkäyttöä lasten läsnäollessa juuri ollenkaan. Muutamat viinilasilliset lomalla tai kesäiltoina ystävien kanssa ovat tietysti ok, siinä näytetään vain hyvää esimerkkiä lapsille, kuinka alkoholia käytetään oikein. Oma sisäinen lapseni vain inhoaa edelleen iskän kovaäänisiä kavereita ja sitä, kun ilta jatkuukin vähän liian pitkään. Samanlaisia tunteita löytyy myös mielenterveysongelmien varjostamista perheistä ja heidän lapsistaan. Elämän arvaamattomuus jättää isot jäljet.

 

 

Voisi kuvitella, että sen jälkeen tasainen elämä on aivan erityisen helppoa ja ihanaa. Mutta siihen turvallisuuteen ja tasaisuuteen onkin yllättävän vaikeaa tottua. Itselleni tuttuja tunteita ovat levottomuus, tunne siitä ettei ansaitse tätä ja että kohta varmaan tapahtuu jotain pahaa, kun on nyt mennyt niin hyvin. Niiden työstäminen on ollut todella hidasta, mutta tietysti hyvin kannattavaa. Yhä elämä kuitenkin tuntuu jollain kierolla tavalla helpommalta silloin, kun on paha olla. Kun elämä tuo eteen vastoinkäymisiä, mieli ajattelee kummallisesti, että tilanne on normaalia. Pahasta kun ei tunne huonoa omaatuntoa. Ehkä taistelen näiden asioiden kanssa loppuelämäni, en tiedä. Nyt on kuitenkin paljon helpompaa kokea, että ansaitsen tasaisuuteni ja rauhani sekä pystyn kertomaan suruistani ja huolistani nykyään myös muille. Tiedän sen nyt, tosin sen kokeminen ei aina ole ihan itsestäänselvää. Olen ollut aina se, joka kuunteli, mutta joka ei koskaan avannut omia huoliaan kenellekään. Esitin, että pärjään enkä voinut näyttää että rauhallisen ja hymyilevän kuoren alla oli myrsky, joka ei tuntunut laantuvan koskaan. En vuosiin sanonut kenellekään tarvitsevani apua, en edes itselleni. Aina oli varmasti joku, joka tarvitsi sitä enemmän. Edelleen, yritän aina löytää keinon auttaa muita ja tunnen toisten puolesta paljon surua ja huolta. Senkin uhalla, etten muista auttaa itseäni ensin.

 

 

 

Tunnistaako joku muukin näitä tunteita? Ovatko elämän kolhut tehneet sinustakin levottoman sielun, joka ei osaakaan olla paikoillaan ja vähän jopa ahdistuu, kun kaikki onkin hyvin? Et todellakaan ole yksin ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian