Kirjoitettu keskiviikkona: Sateen piiskatessa toukokuisena iltapäivänä asfalttia voivat monen päivän seikkailusuunnitelmat kariutua tuosta noin vaan, yhteen puhelinsoittoon. Tummia pilviä on tuntunut olevan taivaalla monellakin tapaa, mutta jotenkin sitä on jo pelottavan tottunut vastoinkäymisiin.

Valmisteltiin reissuun lähtöä viikkoja. Lähetettiin tavaroita etukäteen Hollantiin, tein hulluna töitä että voisin olla pois toimistolta määrittelemättömän ajan, järjestin lapsen ja koirien hoitopaikat, organisoin eskariin ja harrastuksiin viennit, aivan kaiken. Vedettiin dieettiä, levitettiin itseruskettavaa ja pakattiin kassit valmiiksi kerrankin hyvissä ajoin. No, viimeiset kolme nyt olivat ihan silkkaa turhamaisuuttani. Mutta kerrankos sitä tällaiseen seikkailuun pääsee. Tai piti päästä.

 

Luulen, ettei viime hetken peruuntuminen ärsytä ollenkaan niin paljon silloin, kun ei ole uhrannut reissulle oikein ajatustakaan ennen lähtöpäivää ja tajuaa vasta silloin, että joutuu pakkaamaan mukaan lähinnä likaisia vaatteita.

 

Heitin matkakokoiset minigrippiin pakatut kosmetiikkani seinään. Mieli on yhtä aurinkoinen kuin ulkona vallitseva sää. Jos asut Helsingissä, tiedät mistä puhun. On ollut jo pitkään sellainen tunne, että alkaa riittää. Saati vielä tämä. Pää on niin täynnä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, että positiivisinkin alkaa menettää otettaan elämän pienistä auringonsäteistä. En tiedä, tuntuuko se nyt jotenkin tavallista kurjemmalta, kun kivoja asioita on muutenkin ollut vähemmän koronavuoden aikana? Ja sen kerran kun on jotain, mitä odottaa ja jotain mitä on odottanut, viedään se viimeisenä päivänä pois.

 

Eihän tämä ole mikään todellinen kiukuttelun syy ja elämässäni on miljoona asiaa paremmin kuin monella muulla, mutta ärsyttää. Ja silloin kun ärsyttää, alkavat myös muut vastoinkäymiset tuntua entistäkin suuremmilta. Silti annan itselleni luvan kiukutella, hetken, koska kiukuttelemattomat kiukut jäävät monien (humpuuki)tutkimusten mukaan varastoon kehoon ja tulevat esiin myöhemmin aina jollain tavalla. Näkyvät ainakin naamasta.

Ehkä kaatosadepäivä pehmentää hieman harmitukseni reunoja ja kohta osaan jo nauraa tälle(kin) asialle. Ehkä.

 

 

Kirjoitettu torstaina: Hyvin nukutun yön ihme. Löysin aamukävelyltä kesän ensimmäisen neliapilan. Sanoin ääneen, että nyt se huono onni kääntyi. Ylitin itseni eräässä jumalatonta keskittymiskykyä vaativassa hommassa ja olen ollut kaikin puolin tasapainossa. Ajatus siitä, että minun piti istua tällä hetkellä lentokoneessa kuplivaa kilistellen eikä suinkaan kotona imuroimassa hiekkaa jo neljättä kertaa viikon aikana valkoiselta kivilattialta, ei tunnu enää yhtään niin pahalta. Elämäähän se.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Pyöräilyni rajoittui vuosia sitten lähinnä siihen, että Eirasta polkaisin keskustaan ja takaisin. Joskus mintunvihreä kaupunkiuskottava koripyöräni saattoi jäädä Holidayn tai Mattolaiturin eteen, toisinaan tulin vasta aamun sarastaessa kotiin muka hiiren hiljaa, ettei kukaan kuulisi kuinka meni vähän myöhään. Pikkuveljeni, ehkä kestävyysurheilullisin ihminen jonka tiedän, innostui aikanaan maantiepyöräilystä. Minä en. En voinut ymmärtää, miksi pyörä voi maksaa enemmän kuin kallis designerkäsilaukku ja mitä järkeä on ostaa pyörä, jota ei uskalla edes taloyhtiön varastossa säilyttää.

Itsehän säilytin omaa pyörääni ullanlinnalaisella takapihalla vielä pari vuotta sen jälkeen, kun muutin sieltä pois eikä se koskaan kadonnut mihinkään.

 

 

Muutama vuosi sitten innostuin aivan toden teolla hiihdosta. Väitän edelleen, että missään ei saa samanlaista euforista tunnetta siitä, että omistaa ihan koko maailman ja kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, kuin hyvin luistavalla hiihtoladulla. Viitisen vuotta aktiivisesti hiihtäneenä ei tarvitse enää edes sitä hyvin luistavaa latua, vaan onnistuneeseen hiihtokokemukseeni riittää vähän huonompikin pätkä. On trendikästä ja varsin yleistä sanoa, että jokin on terapeuttista mutta hiihto todella on. Harmi vain, että hiihtolenkkini rajoittuvat talviseen Lappiin. En usko saavani samanlaista fiilistä väistelemällä äkäisiä laturaivoajia Paloheinässä tai Oittaalla.

Eräällä hiihtolenkillä talvella 2020 sain ajatuksen. Tykkäisinköhän kuitenkin pyöräilystä?

 

 

Vein pikkuveljeni kesken pahinta koronakevättä hakemaan uutta pyörää Espoosta. Iski ajatus, että nyt. Täysin pyöräilynoviisina marssin pyöräilevien tuttavieni suosituksesta kauppaan ja sieltä ulos kantaen turkoosinväristä Bianchia. Sen hinnalla saisi käsilaukun jos toisenkin, mutta ajatellessani niitä euforisia hiihtolenkkejä vain omien ajatusteni keskellä, ei mikään muu siinä vaiheessa kiinnostanut. Maantiepyöräilyä ja hiihtoa yhdistää muun muassa se, että ne molemmat ovat välineurheilulajeja. Mikään ei toki estä liikkumasta ja nauttimasta, mutta paskoilla suksilla pääsee yhtä hyvin eteenpäin kuin yksivaihteisella pyörällä. Voihan sitä juosta reikäisissä, littaan astutuissa äidin vanhoissa lenkkareissa ja isoissa kollareissa, mutta kokemus on erilainen.

 

Suosittelen panostamaan hyviin liikuntakokemuksiin enemmän kuin käsilaukkuihin, sillä todennäköisemmin tulet liikkuneeksi sitten jatkossakin.

 

Minusta tuli muutamassa päivässä maantiepyöräilijä. Tämä antoi myös vahvistuksen sille, että kyllä sitä voi näin aikuisenakin vielä oppia ja omaksua täysin uusia lajeja. Saada niistä jopa niitä intohimolajeja. Se vaatii vain hieman rohkeutta. Maantiepyöräily ehkä lukkopolkimien takia vähän enemmän, mutta jokainen kilometri pyörillä on sen arvoista.

 

 

Siitepölykausi vähän jarrutteli hyvää pyöräilykauden avausta, mutta sunnuntaina sain palan sitä nautintoa tyhjistä metsäteistä. Koska pyöräilin koko viime kesän Hangossa ja vähän myös Ahvenanmaan saaristossa, ärsyttävät liikennevalot ja vastaantulijat vielä, mutta senkin kestää kun tietää, että niiden jälkeen odottaa lähes tyhjä tie. Kunhan pyöräily alkoi sujua ensimmäisten kertojen jälkeen, löysin sen saman fiiliksen kuin siellä ladulla. Kun saa vetää keuhkot täyteen metsältä tuoksuvaa ilmaa, aurinko siivilöityy puiden välistä sopivasti silmiin ja pysähtyy ihastelemaan laitumelta löytyviä lehmiä ja hevosia, päästään jo lähelle. Pyörän päällä sitä liikkuu kuin itsestään. Yleensä 40 kilometrin jälkeen alan olla eri mieltä, mutta jollain tavalla siinä on vain vapaana, eteenpäin vietävänä. Irti kaikesta. Paitsi lukkopolkimista.

Olisimmepa jo Hangossa, minä ja pyörä.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Olen ollut kiireinen. Sen verran kiireinen, että muistin hyvin taas millaista on olla kesällä kiireinen. Lue: Kesällä ei ole kivaa olla kiireinen. Viime vuonna muutto ajoittui kesä-heinäkuun vaihteeseen, samaan aikaan alkoi myös remontti ja asuimme koko kesän veneessä tavaroidemme ollessa pitkin poikin pääkaupunkiseutua. Varastossa, remppakohteessa, väliaikaisessa kodissa, veneellä ja toimistolla. En halua enää koskaan muuttaa kesällä.

Sanoin kyllä etten halua remontoidakaan enää koskaan, mutta niin sitä on koko piha ja terassi käännetty ympäri ja valmista on sitten kun on. Kai siitä valmiista pihasta ehtii nauttia sitten loppukesästä.

 

Kiirettä on pitänyt paitsi töissä, myös valmistautuessa pieneen, tai ehkä kuitenkin suureen(?), seikkailuun. Avaan tätä lisää loppuviikosta, mutta vitsi, onpa jännää. En ole koskaan aiemmin ostanut pelkkää menolentoa Suomesta, nyt ostin. Mutta palataan siihen sitten kun on uuden seikkailun aika. Kaikki Kupariketun lasten meditaatioita kuuntelevat voivat samaistua siihen fiilikseen, mikä tulee kun kirjoittaa edelliseen lauseen neljä viimeistä sanaa.

 

 

Myimme veneen pari viikkoa sitten ja aamulla se lähtee Hangosta kohti uutta kotisatamaa. Perjantaina hihkuin ilosta Hangon tiellä, olipa ihana käydä haistelemassa meri-ilmaa kesäkotikaupungissa. Hanko rauhoittaa, antaa paremman yhteyden luontoon, mereen ja johonkin suurempaan, tarjoten levottomalle helsinkiläiselle samalla kuitenkin tarpeeksi tekemistä. Takaisin tullessa kiljuin sitten kauhusta, hirvikolari oli kymmenen sentin päässä ikkunastani. En tiedä uskonko suojelusenkeleihin vai mihin, mutta kiitos sinne johonkin tärkeästä muistutuksesta. Elämä on tässä ja nyt ja hirvet voivat hyppiä tosiaan eteen kirjaimellisesti ihan puskista.

 

 

Aamulla fiilistelin kukkivia tuomia Johanneksenkirkolla. Voisipa tuoksua tallentaa instagram-tarinaan. Nyt kun vihdoin on aikaa istua alas, ajattelin kuitenkin hilpaista vielä nopean lenkin. Kiireessä ja hälinässä paras keino iskeä ajatukset takaisin kasaan on ainakin itselleni liikunta, jossa ei tarvitse ajatella muuta kuin edessä siintävää tietä. Jatkuvasti ajattelevalle ajattelemattomuus on aivan ihanaa. Salilla tulee laskettua taukoja, toistoja ja sarjoja. Lenkillä, uidessa ja pyöräillessä vaan on ja elää siinä hetkessä. Tätä yritän tuoda lisää tähän kesäänkin.

 

Olla ja elää tässä. Ei ensi viikossa, ei huomisessa, ei lähestyvissä deadlineissa tai seuraavan kuun juhlissa. Tässä, nyt. Pienten hetkien hienous on sitä paitsi paljon helpompaa löytää kuin suuren juhlan tuntu. Paitsi helpompaa, yleensä myös runsaampaa, yllätyksellisempää ja mieleenpainuvampaa. Että tämä tässä ja nyt on niitä hetkiä, joita muistamme ensi kesänä. Kuinka kiireisen maanantain päätteeksi katselin auringon värjäävän ikkunasta avautuvaa maisemaa kullan eri sävyillä, kuinka lukemattomat purjeveneet kilpailevat toistensa kanssa horisontissa ja lasten riemu kuuluu sisään asti.

Kaikki näyttää ihanalta, ainakin niin kauan kuin katse osaa suodattaa työkoneet, laudat ja kivisäkit pois kaiken sen kauniin edestä.

 

 

Eikä tähän hetkestä nauttimiseen tarvita yhtään sen enempää, no ehkä raparperipaistoksen voisin vielä iltapalaksi tehdä, mutta.. Kunhan vain painaisi mieleensä sen hetken ja sen tunteen. Erilaiset kiitollisuus- ja positiivisuusharjoitukset ovat ihania, mutta usein riittää kun lakkaa yrittämästä ja keskittyy siihen hetkeen.

Juuri tähän. Ja vähän raparperipaistokseen.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ