Siis mä oon liikkunut tällä viikolla ihan hävettävän vähän. Jo toinen lepopäivä putkeen, eihän joogaa lasketa liikunnaksi. Se oli sitä paitsi tosi hidasta. Mä en edes pyöräile, enkä kävele työmatkoja. Aamu-tv:ssä sanottiin ettei aktiivinen liikkuja laske liikunnaksi viiden kilometrin kävelyä työpaikalle. En oo siis aktiiviliikkuja. Oon laiska, kuvitellut vaan että liikun jotenkin paljon. Nyt kun miettii taaksepäin niin kuinka monta kertaa muka oikeasti pidin kiinni saliohjelmasta koko viikon. No en montaa. Niin monta kertaa jätin viimeiset sarjat tekemättä, se varmasti näkyy. Mun rasvaprosentti on ihan varmasti ihan yhtä iso kuin viime vuonna. Tästä ei oo ollut yhtään mitään hyötyä. Mun lihakset on taas jumissa enkä oo edes liikkunut paljon, oon huonossa kunnossa enkä sen takia palaudu.

 

 

Yhteiskunta ihannoi aikaansaavia ja tehokkaita ihmisiä. Koska lähes kaikesta on tullut helpompaa ja saavutettavampaa kuin omassa lapsuudessamme, meiltä myös vaaditaan enemmän. Tuttu juttu, sitä palaa loppuun ja silti yrittää päästä eteenpäin. Suorittaminen on nykyään normaalia. Onneksi luultavasti vuosi vuodelta myös tyylittömämpää. Minusta tuli suorittaja vasta aikuisena, tosin syyt suorittamiseeni löytyvät lapsuudesta. Pitkä tarina, ei mennä nyt siihen. Mennään vähän toisenlaiseen suorittamiseen. Siinä missä pääsin irti pakonomaisesta suorittamisesta arjessa, aloinkin suorittaa liikuntaa. Ylirasitusdiagnoosini jälkeen jouduin levätä niin paljon, että hullaannuin täysin treenistä kun sain kunnolla palata sen pariin. Opin myös, että on mahdollista kärsiä asian takia, joka tuottaa kuitenkin paljon iloa ja hyvää oloa.

En tiedä löydänkö koskaan sitä täydellistä tasapainoa, en oikeastaan edes usko siihen, mutta ainakin liikuntariippuvuuteni myöntäminen on ollut itselleni iso askel kohti tasapainoisempaa arkea suorittamiseni kanssa. Niin että olla nyt riippuvainen liikunnasta, hah-hah-haa. Kai sitä kuitenkin ollaan ikuisesti sillä samalla tiellä. Täytyy vain oppia kulkemaan sitä pitkin.

 

 

Liikun, koska rakastan liikuntaa. Rakastan sen tuomaa hyvää ja kevyttä oloa. Rakastan myös ihan kauheasti toimimista tiettyjen ohjeiden mukaan. Että tässä on nyt sulle treeniohjelma, näin sinä tällä viikolla liikut. Koska en voi sietää päämäärätöntä haahuilua, luultavasti siksi että olen pohjimmiltani itse päämäärätön haahuilija, tarvitsen ja haluan arkeeni rutiineja ja selkeitä ohjenuoria. Uskon, että päämäärättömälle haahuilijalle on parasta aamu, jolloin herää siivottuun keittiöön, jossa oikea määrä puurohiutaleita on valmiiksi kupissa, kattilat pestyinä liedellä odottamassa kokkaajaansa ja vitamiinipurkit järjestyksessä muistuttamassa, että just nämä vitskut pitää ottaa aamulla, ei illalla.

 

Jos lähden salille tekemään sitä mikä juuri silloin hyvältä tuntuu, luultavasti pyöräilisin, kyykkäisin pari kertaa ja heiluttelisin kumpparia jonka jälkeen venyttelisin takareisiä. Sanotaan että pääasia kun menee salille, mutta olisihan tuo nyt vähän turhaa rahan ja ajan haaskausta. Siksi saatan joskus vähän pakottaa itseni liikkeelle, mutta se on silti tervettä pakottamista. Tuntuu, että nykään elämässä mennään liikaa niillä mukavuusalueilla. Mukavaa toki, mutta.. Paikallaan pysyvää.

 

 

Aina aika ajoin ajaudun edelleen suorittamaan, niin, sitä liikuntaa. Onko se edes suorittamista vai silkkaa riippuvuutta? Jo 1980-luvulta asti on tutkittu liikuntaa addiktiona ja tunnistan noita merkkejä itsessäni. Positiivisen ja negatiivisen addiktion välillä vallitsee hiuksenhieno ero ja vaikka oma riippuvuuteni onkin pääosin sitä positiivista, huomaan etenkin stressaantuneena lipsuvani sinne haitalliselle puolelle. Vaadin itseltäni liikaa ja muutenkin jo väsyneenä en voi antaa väsymykselle periksi, vaan tuntuu että erityisesti juuri silloin myös teen liikaa. Samaan aikaan tiedän erittäin hyvin lepopäivien ja palautumisen merkityksen, mutta en välitä niistä. Liikun, koska on pakko. Vaikka tiedän, ettei koskaan saisi olla pakko. Joskus mietin, miksi on pakko? Minun ei ole pakko laihtua, tiedän että laihdun pikemminkin silloin kun lopetan liikunnan. Minun ei ole pakko kasvattaa kuntoa, tiedän että kuntoni kasvaisi luultavasti paremmin silloin kun liikkuisin vähän vähemmän sillä yksittäinen harjoitus olisi silloin tehokkaampi.

 

Itse liikunta on kuitenkin niin addiktoivaa, etten osaa olla paikoillani. Siinä on jotain pelottavan ihanaa. 

Se on useimmiten onnekseni ihan hyvä asia, mutta välillä nuo postauksen alkuun kirjoittamat ajatukset ovat suoraan omasta päästäni.

 

 

Toisinaan kärsin myös huijarisyndroomasta. Miten voin muka kirjoittaa hyvinvointipainotteista blogia, kun olen todellisuudessa laiska liikkuja. Syömisestä ja ravintoasioista pystyn kirjoittamaan täysin puhtaalla omallatunnolla, mutta että liikunnasta.. Pikkuveljeni on kovemman luokan kestävyysurheilija. Juoksee jopa 100 kilometrin lenkkejä. Ystäväni tekee aivan järjettömiä saliennätyksiä. Olen taas tosi huono, vaikka harvoin elän päivääkään täysin ilman liikuntaa. Ja sitten mietin että miten ihmeessä voin kirjoittaa postauksen addiktiostani liikuntaan, kun en ole koskaan edes juossut kokonaista maratonia.

Olen kuitenkin opetellut kääntämään tämän toisinaan kuvitteellisen vajavaisuuteni voimavaraksi. Että minähän postaan someen liikunnasta juuri näin ja kerron myös kaikista niistä paineista, etten ole tarpeeksi hyvä. Että en olekaan ehkä sataprosenttisesti palautunut suorittamisestani, vaan olen siirtänyt sen muualle. Että senkin asian kanssa voi elää. Olen kuitenkin iloinen siitä, että suoritan mieluummin liikuntaa enkä enää niitä kotitöitä ja täydellistä arkea. Jonkun mittapuulla liikun ihan sikana, joku näkee minut laiskana. Kaikkein vaikeinta on sanoa itselleen, että sinä riität juuri tuollaisena. Terapiassa opin, että siitä on turha ottaa paineita. Täydellisiä meistä kenestäkään ei tule koskaan ja se, jos joku on tällä hetkellä korviini paljon lohduttavampaa kuin se, että joku pystyy riittämään itselleen.

 

Et täs mä nyt oon, vertaistukea ja varoittavaa esimerkkiä tarjolla. Elämäntapaliikkuja vai addikti, sinä nimeät.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

En ole mikään villiyrtti-ihminen, enkä oikeastaan edes puutarhaihminen, mutta jos joskus vielä omistan sen oman puutaloni Suomen eteläisimmästä kärjestä, alan heti sellaiseksi. Aina toisinaan innostun kuitenkin luonnon omista superfoodeista ja yritän kerätä mahdollisimman paljon syötävää metsästä ja rantakallioilta. Kesäkuussa ruohosipulin varsia ja kukkia, heinäkuussa ruusunterälehtiä, syksyllä marjoja ja sieniä.. Toistaiseksi olen joutunut soittamaan Myrkytystietokeskukseen vain lapseni mutusteltua yksivuotiaana klooritablettia, mutta korvasieniä en ole uskaltanutkaan vielä valmistaa. Vähän piti kuitenkin hakea jännitystä elämään ja poimin viime viikolla ensimmäisen kesäpäivän kunniaksi iltakävelyllä nokkosia – siis syötäväksi.

 

Pieni eskarilaiseni ei voinut lainkaan ymmärtää, miten ihmeessä nokkosia voi muka syödä? Nokkonen on villiyrtti ja varsin ravintorikas sellainen. Se sisältää suuret määrät A-, C-, ja K-vitamiinia sekä jonkin verran B-vitamiineja, vaikka tunnetuimmaksi on tullut mediassa sen rautapitoisuus. Kymmenen kertaa enemmän rautaa kuin pinaatissa saattaa kuulostaa houkuttelevalta, kunnes lukee hieman faktoja pinaatin rautapitoisuudesta ja tajuaa, että sitä saa syödä kilon (päivässä) ennen kuin se alkaa näkyä rauta-arvoissa millään lailla. Mutta että rautaakin riittää, hyvä nokkonen. Luonnon omaa ja täysin ilmaista superfoodia, jota saa äkkiä käydä pilkkomassa uudelleen talteen, se kasvaa nimittäin hurjaa vauhtia. Muistathan välttää paikkoja joissa kulkee koiria ja autoja. Itse olen aika tarkka näistä ja laitoin ihan suosiolla pitkävartiset saappaat jalkaan ja kävelin ison nokkospuskan keskelle, reunat jätin rauhaan.

 

 

 

 

Nokkosen lehtiä voi kuivata tai keittää, jonka jälkeen sitä voi käyttää esimerkiksi pinaatin tavoin. Voit valmistaa nokkosista keittoa, tai kuten minä – pakastaa ne ja laittaa smoothien sekaan aina silloin tällöin. Vihersmoothieen nokkonen sujahtaa vaivattomasti, sen makua ei siellä muiden vihreiden joukossa edes huomaa. Samoin mustikkasmoothie kätkee nokkosen maun kokonaan ja silti saat nauttia sen runsaista vitamiineista. Voihan sekin olla, että pidät nokkosen mausta, aina on joku joka pitää pinaattikeitostakin, mutta ainakaan minä en kuulu heihin.

 

Nokkoset poimitaan luonnollisesti hanskat kädessä. Neulesormikkaita ei kannata laittaa, nokkosen pistelevät osat vain tarttuvat niihin, mutta jos et omista puutarhakäsineitä, esimerkiksi lenkkisormikkaat toimivat oikein hyvin suojana. Leikkaa nokkosista saksilla ylimmät osat (siis ylimmät lehdet) ja ihan pikkunokkoset voit pätkiä kokonaan. Saksi saalis pussiin tai koriin ja sen jälkeen levitä sisään tullessa pöydälle esimerkiksi leivinpaperin päälle. Silloin mahdolliset pikkuötökät pääsevät karkuun. Sen jälkeen voit tosiaan joko kuivattaa nokkoset lämpimässä, kuivassa ja pimeässä paikassa tai keittää niitä muutaman minuutin. Kun nokkoset on kuivatettu tai keitetty, ne eivät enää pistä.

 

Siinä luonnon omaa villiyrttiä pilkkoessani vähän ihmetellen mietin, että tämä hupi on ihan täysin ilmaista. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Toimisto tuntui yhtäkkiä pimenevän. Jo loppuviikosta luvatut pilvet ilmestyivät nopeasti horisontista. Sääennuste tuntui aivan kuin käsikirjoitukselta ja vettä tuli taivaalta niin paljon, että kadut tulvivat hetkellisesti vaaleanvihreinä. Hymyilin niin leveästi, että leukoja kipristi.

 

Tiistaina aloin aivastella ulkona. Silmiä olin raapinut jo pidempään. Jo kauan sitten raskausaikana kadonneet siitepölyallergiat taitavat tulla takaisin tänä vuonna, taisin sanoa useampaan otteeseen. Keskiviikkona olin jo kunnolla nuhainen. Hävetti, koska koronavirusaikana minkäänlaiset hengitystieoireet eivät tunnu olevan sallittuja edes omassa mielessäni. Lääkitsin itseäni kotona olevilla allergialääkkeillä, joita lääkäri määräsi minulle joskus nukahdettuani Kestinen jälkeen kuin taikaiskusta työpaikalleni. Torstaista suurimman osan istuimme ystävien veneellä merellä. Onneksi, nimittäin rantaan tullessa olin kuin pahimmassa mahdollisessa flunssassa. En tiedä mikä vaikutus allergiaan on sillä, jos juo koko päivän kevyesti kaljaa, mutta torstaina olin kuitenkin vielä jonkinlaisessa iskussa, vaikka olo olikin surkea. Ainakin sillä, että juo koko päivän kevyesti kaljaa, on vaikutusta siihen ettei sillä hetkellä tunne oloaan niin surkeaksi. Muistutus: Säännöllisellä käytöllä on taas ihan päinvastainen vaikutus.

 

Perjantaina riitti vartti ulkona. Pystyin hädin tuskin napata Meripuiston kirsikkapuista pari kuvaa, oli kiirehdittävä takaisin sisälle. Yleensä pyrin välttämään viimeiseen asti lääkkeitä, mutta nyt heitin kaikki periaatteeni romukoppaan ja pyysin lääkäriltä apua. Vaikka olen aiemminkin kärsinyt erilaisista allergiaoireista, tämä oli jotain aivan uutta. Aivastelua ja silmien vuotamista vielä sietäisin, mutta vinkuvaa hengitystä, umpeen muurautuvia silmiä ja totaalista tukkoisuutta en. Sain tehokkaat lääkkeet, jotka eivät kaiken sen hyvän vaikutuksen lisäksi edes väsytä ja sunnuntaihin mennessä olo tokeni jo huomattavasti. Silti pysyin käytännössä sisällä koko viikonlopun. Piknikit, terassilounaat, tyttöjen illat ja veneretket olivat tällä kertaa muiden herkkua. Itse opettelin käyttämään inhalaattoria ja vaihdoin ripsivärin silmätippoihin.

 

 

Olo oli kuin kahleissa. Välillä ulkoilutin koiria ja pian kahleeni vetivät takaisin sisälle. Istuin ulko-ovella auringossa, jotta olisi lyhyt matka sisälle jos olo menee huonoksi. Vartti taisi olla kahleilleni maksimi, oli taas luovutettava. Toivottava sadetta. Ja nyt sitä saatiin.

 

En uskalla luultavasti kovinkaan pian lopettaa lääkitystä, mutta vihdoin olen vapaa kahleistani. Sateen ihme on suuri kiitollisuudenaiheeni tänään. En saanut viikonloppuna edes postattua someen mitään järkevää, niin sumea olo oli. Saati, että olisin ollut mukana menossa kotona. Huonossa olossa on ikävintä se tunne, että tuntee olevansa paikalla, muttei kuitenkaan läsnä. Sateen lisäksi suurta onnea on ymmärtävä perhe ja naapurit, joiden pihalla saa vapaasti kulkea ja leikkiä. Onneksi allergia on minulla eikä lapsellani.

Kesäisen sadepäivän myötä toivotan kaikille kanssa-allergikoilleni tsemppiä ja ennen kaikkea aivan ihanaa sadepäivää. Voin vain kuvitella miten upealta luonto näyttää tämän jälkeen. Nyt lähden varovasti vielä tuoksuttelemaan sateenjälkeistä Kaivaria ja katselemaan kirsikankukkia. Mikä ihmeen taika kirsikankukissa muuten on? Ne näyttävät kauniilta kuvissa, kyllä, mutta sen sijaan että menisin aamuseitsemältä ottamaan itsestäni kuvia niiden alla, tyydyn taas kerran vain kuvaamaan itse puita. Yksikään kuva ei silti vangitse sitä tunnetta, joka kirsikkapuiden alla on. Niiden uskomatonta kauneutta, kun auringonvalo yrittää tunkeutua vaaleanpunaisten kukkien alta ja olo on kuin satumetsässä.

Onneksi olen sentään allerginen koivulle enkä kirsikankukille. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ