Ensin ajattelin kirjoittaa jotain rakkaudesta. Sen jälkeen vähän siitä, etten pidä ystävänpäivästä. Ja sitten siitä, että pidän kyllä ystävänpäivästä, mutta en pidä tästä ällömakeasta rakastavaisten päivästä, jollaiseksi vanha kunnon ystävänpäivä on muuttunut.

Sitten päätin, etten kirjoita ollenkaan. Some oli muutenkin aivan täynnä kukkia, leivonnaisia, pariskunta- ja ystäväkuvia. Tavallaan oli ihanaa nähdä, kuinka ihmisillä on pandemiankin keskellä ystävät.

Niin ja ne puolisot.

 

 

Kaikilla ei ole. Toivottavasti ihan kaikilla oli silti eilen kiva päivä. Emme kuitenkaan voi elää elämää niin, että ajattelisimme aina ”en voi julkaista tätä kuvaa, koska kaikilla ei ole..” Aina on joku, joka ei voi viettää joulua. Joku, jonka syntymäpäiville ei tule kukaan.

Joku, jonka sydän on särkynyt ystävänpäivänä.

 

Tämänkaltaiset juhlapäivät muistuttavat ainakin itseäni siitä tärkeimmästä tekijästä, mikä vaikuttaa onnellisuuteen ja hyvän elämän kokemukseen. Olemme siitä vastuussa ihan itse.

Tottakai olisi ihanaa saada kukkia, timantteja ja yllätyslomamatkoja, kenestäpä ei, mutta olen oppinut itse ajattelemaan ne vain ”ekstrana”. Meidän vastuullamme on olla ensin onnellisia, sitten saada kukkia tai timantteja. Ja mikä parasta, niitä voi ostaa ihan itse itselleen tai jättää ostamatta, ja olla silti onnellinen.

 

 

Sanotaan, että maailma näyttäytyy meille sellaisena kuin ajattelemme sen olevan. Sitä manifestointia, ehkä? Olen luullut lapsesta asti olevani se elokuvien ruusuntuoksuinen romantikko, mutta elämässäni ei ole kuitenkaan ollut liiemmin ruusuja eikä romantiikkaa. Siirappista parisuhdesisältöä on kai turha odottaa, mutta olen onnellinen. Ja sen onnen eteen voin, ihan käsi sydämellä, kertoa tehneeni valtavasti töitä. Onnellisuus, joka ei näin lähtökohtaisesti ole riippuvainen kenenkään toisen teoista, on tila, joka päihittää jokaisen romanttisen eleen.

 

On jopa hieman erikoista todeta olevansa onnellinen, kun on viimeksi aamulla miettinyt, että milloin olisi ollut edellisen kerran sellainen aivan mahtava päivä, joku ihan voittamaton fiilis tai ylipäätään milloin olisi ollut päivä ilman jotain ahdistavaa ajatusta ja stressiä. No, en edes muista. Mutta jossain stressin, huolten, ahdistavien ajatusten ja sen välillä vähän kaikesta ärsyyntymisen alla on kuitenkin aika vankasti rakennettu rauha ja tasapaino, jota ei enää arkikaan oikein horjuta. Kovin pahasti ainakaan.

Muiden ihmisten tehtävänä on nykyään tuoda elämääni lisää sitä ekstraa (eikä sen tarvitse olla ruusuja tai timantteja), mutta vastuu siitä, että elämäni on kivaa, tasapainoista, hauskaa, onnellista ja mielenkiintoista, on täysin minulla. Vapauttavaa, eikö vain?

 

Kun antaa itse itselleen onnea, tasapainoa ja rauhaa, saa sitä varmasti sen jälkeen myös muilta.

Olisi kiva treffata myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

 

 


 

Vuosia sitten monacolaisessa rappukäytävässä kaunis tummahiuksinen vanha rouva alkoi puhua minulle ranskaa. Muistan vieläkin, kuinka menin jotenkin aivan lukkoon. En ymmärtänyt sanaakaan. Ahdisti ajatus siitä, etten ymmärrä mitään koko kielestä eikä rouva itse puhunut englantia sitä tiedustellessani. En oikein edes tiedä miksi, olenhan kohdannut kielimuurin lukemattomia kertoja lähellä ja kaukana, enkä edes naapurimaamme kirjaimista tunnista ensimmäistäkään. Ja niin päätin alkaa opiskella ranskaa.

 

Tuosta tuumasta toimeen kului kuitenkin vuosia. Aina Ranskassa käydessäni mietin, että pitäisi opetella.. Nyt mietin, että miksen jo silloin aloittanut. Kun elokuussa aloin sitten opiskella yliopistossa, ilmoittauduin heti ranskan laajaan opintokokonaisuuteen. Samoihin aikoihin lapseni aloitti ranskan opiskelun ensimmäisellä luokalla.

 

Meni ensimmäiselle ranskan tunnilleen elokuisena maanantaiaamuna ja tokaisi reippaasti opettajalle: ”Non parle français!” 

Ei puhua ranskaa.

 

 

Ranskalla on vaikean kielen maine, enkä ihmettele. Alkeiskurssillani tuijotan toisinaan epäuskoisena näyttöä, kirjaa ja vihkoa. Miksi? Millä logiikalla? Eihän tässä oo mitään järkeä!

Kun sitten ajattelen osaavani ja ymmärtäväni ihan perusjuttuja ja matkustan Ranskaan ja kuulen paikallisten käyttävän kieltä, tuntuu etten ole ranskan tunneilla ollutkaan. Mutta edelleen jaksan yrittää. Opiskelen ranskaa niin kauan kuin yliopisto-opintojeni aikana vain voin ja uskon vielä jonain päivänä ymmärtäväni hieman sitä puhettakin. Tällä hetkellä tilanne on ihan non parle fucking francais français, mutta kyllä se tästä lähtee.

 

En edes muista milloin olisin ollut näin fiiliksissä uuden oppimisesta. Innostuin ostamaan akateemisesta monella kympillä vihkoja, kyniä ja tarroja. Tylsinä odotuksen hetkinä pelaan Duolingoa ja yritän selata ranskalaisia nettisivuja, lehtiä ja kuunnella ranskalaista musiikkia. Joka päivä oppii jotain ja se tuntuu näin kolmekymppisenä aika kivalta. Konkreettiselta.

 

 

 

En ole lukion jälkeen opiskellut kieliä ollenkaan, jos ei 45 minuutin mittaista espanjan tuntia lasketa. Alkeiskurssilla kaikki yllätyksekseni osasivat espanjaa ja siitähän opettaja oli innoissaan. Alkeiskurssin ensimmäiset 45 minuuttia olivatkin niin turhauttavat, että lähdin kotiin ja jätin espanjan opiskelut siihen. Toisaalta mikään ei motivoinut minua opiskelemaan juuri espanjaa. En jaksa oikeastaan koskaan opiskella mitään, mikä minua ei kiinnosta vaikka se olisi kuinka hyödyllistä tahansa.

Koska unelmani on jonain päivänä osittain asua Ranskassa ja matkustankin siellä melko usein, on yksinkertaisesti pakko opetella kieltä. Siis jos haluaa ymmärtää Ranskaa, ranskaa ja ranskalaisia. Ranskan kielen opettelussa on hienoa oivaltaa, että kieli kertoo paljon myös kulttuurista. Moni ihmettelemäni miksi näin (?!) asia selittyy vaikkapa historialla.

Ranska on kaunista ja kiehtovaa. Tuntuukin ihan siltä, että opiskelen samalla muutakin kuin itselleni uutta kieltä.

 

Opiskelen itse siis ranskaa yliopistolla sivuaineenani, mutta mahdollisuuksia kielten opiskeluun on tietysti monia. Avoimen yliopiston opinnot, kansalaisopistot, kurssit, verkko-opiskelu.. Aloita vaikka Duolingon sovelluksella – siihen jää tosin koukkuun! Suosittelen lämpimästi toteuttamaan (näitäkin) haaveita, olisi itsekin pitänyt aloittaa paljon aiemmin.

 

Tu peux le faire. You can do it.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Osa mystistä ja kiehtovaa arabikulttuuria on tietysti ruoka. Rakastan arabialaista ruokaa enkä tunnu koskaan saavan siitä tarpeekseni. Siinä missä Aasiassa kyllästyy hetkessä esimerkiksi thairuokaan ja vannoo kotiin palattuaan ettei ainakaan vuoteen syö yhtään currya ja riisiä, arabialaisen keittiön haluaa joka kerta tuoda kotiin. Arabialainen keittiö suosii kasvisruokia, öljyjä ja sopivan mausteisia ja happamia, mutta samalla niin raikkaita makuja. Yksi suosikeistani on tabbouleh, raikkaan kirpeä salaatti joka sopii mainiosti arkiruoaksi Suomeenkin. Se tuo kivan erilaisen lisän perusarkiruokien lisukkeeksi, jos ainainen jääsalaatti kurkulla ja tomaatilla kyllästyttää. Ja se kyllästyttää.

 

Tabbouleh tehdään bulguriin, mutta jostain syystä monet suomalaiset tuntuvat laittavan siihen bulguria aivan liikaa. Tabboulehin ei ole tarkoitus olla quinoasalaatin tyyppinen ”mössö” vaan raikas salaatti, jossa bulguria on itseasiassa hyvin vähän. Sen maku ja koostumus on aivan toisenlainen kun bulgurin määrä on vähän pienempi.  Bulgur ei missään nimessä ole pääraaka-aine, vaan pieni osa raikasta persiljaista salaattia.

 

 

TABBOULEH

 

1 dl bulguria

5 dl tuoretta persiljaa

1 ruukku minttua

2 isoa tomaattia

1 sitruuna

2 valkosipulin kynttä

4 rkl oliiviöljyä

suolaa ja pippuria

 

Valmista bulgur pakkauksen ohjeen mukaan ja jäähdytä (eri tuotteissa on erilaiset valmistustavat joten seuraa omasi ohjeita). Hienonna persilja ja mintun lehdet pieneksi hyvin pieneksi silpuksi. Pilko myös tomaatit ja valkosipulin kynnet mahdollisimman pieniksi. Purista sitruunan mehu ja sekoita se oliiviöljyn kanssa kastikkeeksi. Sekoita kaikki ainesosat keskenään ja mausta oman makusi mukaan suolalla ja pippurilla. Itse käytän salaatin vielä siivilässä, jotta ylimääräinen neste bulgurista ja tomaateista siivilöityy pois ja salaatti on raikkaampaa irtonaisempana.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

 

 


 

Kirjaimellisesti. Eilen tuli positiivinen tulos PCR-testistä ja sairastuin siten virallisesti ensimmäistä kertaa elämässäni koronavirukseen. Kolmen rokotteen jälkeenkin olo on aika kehno, mutta kuumeesta ja joka paikkaa piinaavasta särystä huolimatta sellainen, että tässä tää nyt oli. Nyt oli oma vuoroni ja eipähän tarvitse enää miettiä, onko joku oire koronaa vai ei. Ei tarvitse panikoida onko oireetonta tautia vai ei.

Kahden rajoitusten täyttämän, kummallisen epänormaalin ja harmaan vuoden jälkeen tässä tää nyt oli. Jokaista pientä nuhaa tai kolotusta olen aina kuvitellut koronaksi ja olenkin moneen kertaan epäillyt sairastaneeni sen oireettomana tai hyvin lieväoireisena. Mutta nyt oireiden alkaessa tiesin, etten ollut. Tuntuu vähän hullulta, mutta sen vain tiesi. Että sitä se nyt on.

 

 

Flunssaan en sitä omalla kohdallani vertaisi, puuttuvathan ne perinteiset flunssan oireet, mutta tähän tautiin mahtuu kyllä niin monta oiretta, asennetta, variantin varianttia ja sairastajaa, ettei yksikään ole samanlainen. Sain, tai saimme lapsen kanssa, viruksen Suomesta joka oli toki odotettavissa näitä valtavia tartuntalukuja (joista ei enää edes pidetä lukua) katsellessa.

En pidä silti siitäkään, että kun itse on sairastanut, julistetaan suureen ääneen että nyt riittää. Tätä tekee kai aika moni (toivottavasti) tiedostamattaan, sillä onhan täällä vielä paljon heitä, joihin pöpö ei ole iskenyt. Toivottavasti ei iskekään. Itse olen ehdottomasti rajoitusten purkamisen kannalla ja mielestäni vastuu niin sairastumiselta suojautumisesta kuin tartuttamisestakin pitäisi siirtää yksilöille itselleen, mutta nämä ovat asioita joihin emme tällä hetkellä voi vaikuttaa.

 

 

Siitäkin huolimatta, että yskin ja pihisen tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessani, oloni on toiveikas. Tästä alkoi paraneminen ja samana päivänä myös tiikerin vuosi. Kiinalaisessa horoskoopissa siirryttiin siis tänään tiikerin vuoteen uudenvuoden juhlinnan merkeissä, enkä voi olla miettimättä, milloin kuulin ensimmäistä kertaa koronaviruksen todellisesta uhasta koko maailmalle. Juhlimassa kiinalaista uuttavuotta tammikuussa 2020.

 

Kaikesta harmaudesta, tasaisuudesta ja epätoivon hetkistä huolimatta jaksan olla ihan hullun toiveikas. Tähän se loppuu. Tartuntoja ei listata, passien tarpeellisuutta epäillään jo, höllätään rajoituksia. En haluaisi kirjoittaa yhtään blogitekstiä koronasta, mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Toivottavasti rivien välistä voi kuitenkin lukea jotain myös lempeydestä, toivosta ja (muustakin kuin korona-)positiivisuudesta.

 

 

En jaksa aina olla positiivinen. Viikossa on aina niitä päiviä, kun mietin että miksi helvetissä minä/mulle/minua/minusta.. Näiden harmaiden koronavuosien aikana olen kuitenkin oppinut, että niitä päiviä tulee ja niitä menee. Siinä missä aiemmin peitin ne aivan turhalla sinnikkyydellä, uhmalla ja ”vielä mä näytän niille” asenteella, on ollut paljon helpompaa vain hyväksyä. Meille kaikille tapahtuu ikäviä asioita, mutta aivan varmasti myös ihania asioita.

Nykyään haluan pitää esimerkiksi tämän blogin sellaisena paikkana, jossa voin tänne rivien väliin pudotella näitä ajatuksia ja oivalluksia elämästä – ja sen hyvyydestä. Rakkautta on silloinkin, kun se tuntuu täysin kadonneen. Aina on jäljellä jotain hyvää. Vastuu sen huomaamisesta ja keräämisestä ympärille on meillä.

 

 

 

Jos tuntuu pahalta ja kaikki ärsyttää ja toimii vain sinua vastaan, on helposti paha muille. Silloin saa vain lisää pahaa. Ja sama tietenkin myös toisinpäin.

Sehän pätee hurjan hyvin tähän koronaankin asennoitumiseen. Vietän päiväni paljon mieluummin uskomalla, että tässä tää nyt oli, kuin surkuttelemalla, että kyllä kesällä on taas kaikki kiinni. Koska kukaan ei tiedä mitä kesällä on, käytän mieluummin kuukaudet sen odottamiseen siihen, että ajattelen niin paljon hyvää kuin pystyn. Vastuullani on myös poistaa ne negatiivisuutta tuovat asiat elämästäni. Universumi on joskus ojentanut auttavan kätensä, mutta tässä kohtaa kannattaa kyllä itse olla se työtä pelkäämätön osapuoli.

Ja kuten olen ennenkin sanonut, tekee se tilaa hyvälle. Koronanhuuruisia, ihania, sekavia ajatuksia ja iloa tiikerin vuoteen.


 

Ostin syksyllä ex tempore käsisaippuan lentokentältä. Kaunis purkki ja houkutteleva nimi, en edes haistanut. Laitoin sen kotona alakerran vessan tasolle ja kun ensimmäisen kerran pesin sillä kädet, totesin sen olevan loppuvuoden kaamokseen aivan liian kesäinen. Piilotin saippuan kaappiin odottamaan valoisia kevätpäiviä. Ruokakauppareissulla Dubaissa kävelin Diorin kauneusmyymälän ohi ja valtavan kokoiset parfyymipullot kiinnittivät huomioni. Nuuhkaisin nopeasti jasmiinia ja olin kerrasta myyty. Tuoksu vei sekunnissa Etelä-Ranskaan. Aamukävelylle jasmiinien reunustamille Cap Ferratin kujille. Myyjä antoi viisi tuoksunäytettä mukaan, jotka annoin lapselle nuuskittavaksi. Parhaimman arvosanan ekaluokkalaiselta sai jasmiini. ”Äiti osta tää!” Ja äiti meni ruokakaupan jälkeen hakemaan tuoksun. Myyjä kertoi ihanasta, ylellisestä Etelä-Ranskasta jossa kannattaisi joskus käydä.

En tohtinut kertoa, että tuoksu oli jo vienyt minut sinne ja pala sydäntäni on ikuisesti Rivieralla. Toivottavasti pian myös minä itse.

 

 

 

Diorin Jasmin des Anges on yksi lumoavimmista tuoksuista, joita olen käyttänyt. Tammikuussa se muistuttaa keväästä ja kesästä, mutta vielä en osaa sitä päivittäin käyttää. Se lentokentältä sokkona ostamani käsisaippua oli muuten juuri tämän tuoksun hand wash. Aika oli sille vain väärä. Nyt tuoksut odottavat kylpyhuoneessa sitä, kun aamut ovat aurinkoisia ja linnut taas laulavat. Tuoksu on makea, mutta raikas. Kevyt, mutta säilyy iltapäivään. Haluan olla nainen, joka tuoksuu Etelä-Ranskan aamukävelyiltä.

 

 

Uskon manifestoinnin voimaan. Pitäisi  vain uskoa ja manifestoida vieläkin enemmän. Koska niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, se toimii. Outoa. Mutta toimii.

Vaihdoin puhelimeni taustakuvaksi yhden lempikuvistani. Lämmin elokuun ilta Villefranchen rannassa. Kuvaa ottaessani minulla ei ollut kenkiä ja uimisesta märät hiukset olivat sykeröllä niskassa. Vain valkoinen pellavamekko ja kamera kädessäni ihastelin ja kuvasin Etelä-Ranskan vuorten taakse laskevaa aurinkoa. Olen varma, että samat jasmiinit tuoksuivat silloinkin.

Whatsappiin laitoin keskustelun taustalle kuvan suosikkilenkkini varrelta Cap Ferratista. Aurinko oli juuri noussut, aamu oli vielä vähän viileä. Kävelimme suurten villojen ohi, suunnittelin pulahtavani uimaan heti kun aurinko ja lenkkivauhti vielä vähän lämmittäisivät lisää. Suosikkinäköalapaikalleni pääsi pujahtamalla jasmiinipensaiden läpi.

 

Tiistaina varasin kesälomalennot samaan paikkaan. Pakkaan parfyymin mukaan, siitäkin huolimatta, että aidon jasmiinin tuoksu voittaa sen mennen tullen. Jos unelmani Etelä-Ranskan kodista toteutuu, kasvatan vielä jonain päivänä omaa jasmiinia. Siihen asti, luotan Dioriin.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian