Tää on mun suosikkiaihe, josta voisin puhua vaikka tunteja kyllästymättä ja toistamatta itseäni. Ai miksi? Koska olen itse elänyt elämää, joka ei ollut sellaista josta ihan oikeasti pidin ja jota alitajuisesti halusin elää, tiedän millaista se on. Kun sitten muutin omassa elämässäni asioita jotka toivat minulle vain negatiivista energiaa ja huonoa fiilistä ja aloin sen myötä päästä oikeaan suuntaan, valehtelematta itkin onnesta. Harva se päivä. Muutuin lyhyessä ajassa aivan eri ihmiseksi ja sen myötä muuttui koko elämänlaatuni. Ja mikä tässä on hulluinta, kaikki oli kokoajan kiinni minusta itsestäni ja omista valinnoistani. Ainahan tulee vastaan asioita, joihin emme voi vaikuttaa, mutta onneksi pääsääntöisesti elämämme kulkua ohjaavat omat valintamme. Se, miten paljon annat ympäristön vaikuttaa niihin, on itseasiassa myös oma valintasi. Kuulostaa jopa vähän tylyltä, eikö? Helposti sysäämme vastuuta vääristä valinnoista ja vääriin tilanteisiin ajautumisesta jollekin muulle.

Niin minäkin tein. Olin parisuhteessa, joka toi elämääni paljon negatiivisuutta. En ollut tyytyväinen oikeastaan mihinkään ja mielessäni haaveilin kokoajan jostain muusta. En silloin tiennyt edes mistä, joka ikinen ilta toivoin vain, että olisin vielä jonain päivänä niin onnellinen, etten uskoisi sitä itsekään. Silloinen työni oli todella stressaavaa ja raskasta. Vaikka tavallaan pidin siitä kovastikin, sain niiltä ajoilta paljon hyviä ystäviä ja työyhteisö oli vertaansa vailla, voin huonosti ja olin stressaantunut. En silloin edes tajunnut, että kyse oli työn luonteesta ja kellontarkasta vuorotyöstä. Toisaalta töissä oli jopa parempi olla kuin kotona ja siksi halusinkin tehdä aina mielelläni viikonloppuja ja iltavuoroja.

En voinut kuitenkaan niin huonosti, että olisin esimerkiksi palanut loppuun tai esimerkiksi oikeasti kärsinyt todella huonosta kohtelusta kotona. Olin vain tyytymätön, enkä elänyt sellaista elämää kuin halusin. Periaatteessahan asiat olivat ihan hyvin. Mulla oli vakituinen työ, omistusasunto Espoossa ja rahallisesti pärjäsin ihan hyvin. Sain säästettyä rahaa, olin terve, treenasin paljon, näin kavereita ja matkustelin. Kuulostaa kivalta, mutta sitä se ei ollut. Mulla ei vain ollut tarpeeksi rohkeutta lähteä ja muuttaa asioita. Eikä oikeastaan tietoisuuttakaan, sillä jotenkin syytin aina kaikkia muita omasta tilanteestani. Olin muka jämähtänyt paikoilleni, mutta eihän kukaan muu tee omalle elämälleni yhtään mitään, paitsi minä itse.

Mutta sitten jotain tapahtui. Kyllästyin ihan lopullisesti. Hain opiskelemaan sairaanhoitajaksi (en oikeasti tajunnut ettei vuorotyö sovi mulle, mutta tuo on ollut yksi elämäni parhaimpia päätöksiä vaikken niitä töitä teekään enää) ja jatkoin samalla vanhassa duunipaikassani. Pidin työstäni entistäkin enemmän kun se oli minulle enää se ns. kakkosjuttu, eikä enää lainkaan niin stressaavaa kuin aiemmin. Koulu alkoi ja koko elämäni muuttui. Olin korviani myöten täyttä huonoa parisuhdetta ja jostain ihmeestä olin kerännyt tarpeeksi voimia lähteä. Muistan vieläkin, kuinka vittuilin pukeutumistyylistäni määräävälle ex-miehelleni, että laitan nyt tästä tällaiset huorasaappaat jalkaan ja lähden tyttöjen kanssa baariin. Lähdin, palasin seuraavana iltapäivänä ja suhde oli siinä. Ex-mies osti asunnon itselleen ja vuokrasin pian maailman ihanimman kodin Ullanlinnasta.

Sen jälkeen olen elänyt sitä elämää, jota oikeasti haluan elää. Muutto puolet pienempään vuokra-asuntoon Jääkärinkadulle oli paras muuttoni koskaan. Sinä keväänä ja kesänä tuli ehkä juhlittua ”vähän” liikaa, mutta se kuului siihen elämäntilanteeseen. Tavallaan olin onnellinen erosta, mutta ennen kaikkea olin onnellinen siitä, että olin vihdoin tajunnut, kuka vaikuttaa elämäni kulkuun. Se olen minä itse.

Myöhemmin elämä on tuonut eteen vähän yhtä sun toista. Välillä on ollut hankalaakin ja tulinhan myös tässä välissä äidiksikin vastoin kaikkia oletuksiani. Olen vaihtanut alaa juuri itselleni sopivaan päivätyöhön ja tehnyt tässä sivussa bloggaamisestakin itselleni ammatin. Vasta nyt tiedän, millaista on rakastaa omaa arkeaan ja olla onnellinen ihan vain kotonakin. Olen tavannut myös niin monta miestä, että tiedän todellakin mitä haluan ja millaisen ihmisen kanssa haluan aikaani viettää. Tiedän missä haluan asua ja olen myös niin itsekäs, etten muuta kenenkään toisen takia enää koskaan sellaiseen paikkaan, jossa en itse viihdy. Hyvä itsekkyys ja itsenäisyys ovat asioita, jotka tuovat elämääsi arvostusta. Niin itseltäsi kuin muiltakin. Kun on edes kerran elänyt huonossa suhteessa ja pääsee siitä omin avuin irti, on luultavasti koko loppuelämän aika itsenäinen. Mä ainakin olen, vaikka tietenkin kaipaan ja tarvitsen rinnalleni ihmisen, jonka kanssa saan jakaa elämääni. Mutta kenenkään läsnäolosta ei kukaan ole riippuvainen. Jos on, se on sairautta. No, se siitä. Elämänlaatu koostuu pienistä asioista ja väärät valinnat, kuten asuinpaikka alueelta joka ei tunnu omalta, mutta ”on siihen elämäntilanteeseen järkevä” voi vaikuttaa kaikkeen.

En ole miettinyt pitkään aikaan, että ”sit kun..” Sinunkaan ei tarvitse.

Valitse työsi tarkkaan. Oma ala ei olekaan ihan helppo juttu löytää eikä se aina ole sitä, mitä olit aiemmin kuvitellut. Jos mahdollista, kokeile uutta. Opiskelu kannattaa aina. Kolme ja puoli vuotta sairaanhoitajaopintoja eivät todellakaan menneet hukkaan vaikken alalla työskentelekään. Jos edes harkitset mielessäsi uusia tuulia työrintamalla, tee se. Ei aikaa ole loputtomiin. Pidä lähelläsi vain sellaisia ihmisiä, jotka tuovat hyvää mieltä ja positiivista energiaa ympärillesi. Välejä ei aina tarvitse lopullisesti katkaista ja esimerkiksi sukulaisista nyt ei pääse koskaan eroon, mutta aina voi ottaa etäisyyttä. Ja pistä se huono mies tai nainen kiertoon viimeistään nyt. Toisen roska, toisen aarre?

Kukaan muu ei tee mitään näitä asioita puolestasi. Jos et ole itsekään ymmärtänyt olevasi tyytymätön elämääsi, ei kukaan voi sinua patistaakaan tekemään muutoksia. Mä kannustan sua kysymään itseltäsi nyt, elätkö nyt sellaista elämää, kuin haluaisit elää? Jos et, kerro mulle mitä sä muuttaisit. Mä tiedän, että sä pystyt siihen. Pystyinhän mäkin.

Kuvat: Mikaela ♥


Olen joutunut viime aikoina kohtaamaan niin negatiivisia asioita ja ajatuksia, että halusin kirjoitella vähän ajatuksiani niistä. Ilkeydestä ylipäätään, pahuudesta ja itsekkyydestä. Aina silloin tällöin olen tarttunut näihin aiheisiin, koska olen kohdannut milloin mitäkin ilkeilyä. Ja kuten olen aiemminkin todennut, sen takana on oltava vain joko puhtaasti hirveää itsekkyyttä, kateutta tai pahaa oloa. Minun ajatusmaailmaani ei mahdu toisten selän takana pahanpuhuminen tai täysin perätön kritiikki, ei tahallinen väärinymmärrys eikä silkka kiittämättömyys. Oikeastaan minkäänlainen ilkeily. Ajatusmaailmaani ei kuitenkaan mahdu myöskään se, että joku tekisi sitä oikeasti ihan tahallaan. Ihminen on itseasiassa aika ajattelematon. Jostain syystä toisilla on hirveä tarve päteä ja olla oikeassa niin kovasti, että jyrää samalla muut omilla mustavalkoisilla mielipiteillään. Toisista tuntuu olevan vielä jopa jotenkin hienoa sanoa juuri sitä, mitä sylki suuhun tuo. Ajattelematta seurauksia. Ja se on niin väärin. Se, jos mikä, on itseasiassa hyvinkin itsekästä.

Et koskaan voi tietää, ketä sanoillasi ja arvostelullasi loukkaat. Kiittämättömyys esimerkiksi ihmissuhteissa voi kalvaa toisen mieltä vuosia. Tuttavapiirissäni oli viime vuonna kolme itsemurhatapausta. Kolme! Ne kaikki liittyivät osaltaan ihmissuhteisiin. Vaikka itsemurhan taustalla on hyvin usein mielen sairaus, en voi kuin miettiä, miten paljon muiden ihmisten käyttäytäytyminen ja itsekkyys on vaikuttanut tuohon äärimmäisen surulliseen päätökseen. Tai, siihen mielen sairastumiseen. Nuo ovat tietenkin ihan äärimmäisiä tapauksia.

Lievempiä voi nähdä ihan jokaisessa päivässä. Esimerkiksi yllättävän moni bloggaaja on kärsinyt masennuksesta, burn outista ja riittämättömyyden tunteista. Enkä ihmettele miksi. Bloggaajat kun tuntuvat olevan monille se punainen vaate, kenelle on sitten muka lupa heittää nimettömänä ja selän takana jos jonkinlaista lokaa niskaan. Mitä vain ikinä mieleen juolahtaa. Se, että kirjoitan jostain asiasta ja joku on eri mieltä, ei mielestäni oikeuta arvostelemaan blogiani tai ennen kaikkea minua itseäni negatiivisesti. Joka ikisen tekstini ja ajatukseni takana seison minä itse. Minä, ja minun hyvä sydämeni, kiitollisuuteni ja nöyryyteni. Jos joku haluaa ymmärtää väärin blogini tarkoituksen ja näkee minun vain leveilevän elämäntyylilläni, hoikkuudellani ja matkustelullani, siinähän sitten näkee. Se on ihan oma häpeä ja kertoo ensinnäkin huonosta medialukutaidosta, mutta myös jostain omista ongelmista siellä takana. Että mitäs v*ttua joku koittaa saavuttaa sillä, että huutelee ympäri kyliä mun elävän pelkkää valheellista kulissielämää? Tervetuloa vaan vaikka meille yökylään ja toteamaan ihan omin silmin, millaista meidän arki on. Joku voi ihan oikeasti olla onnellinen, se että sinä et nyt välttämättä tällä hetkellä ole, ei saa olla muilta pois.

Kerran lounaalla ollessani kuulin, kuinka viereisessä pöydässä puhuttiin äänekkäästi pahaa eräästä julkkiskokista. Ihmiset eivät juttujensa perusteella henkilökohtaisesti tunteneet häntä, mutta kuitenkin siinä suureen ääneen arvostelivat kuinka huono vanhempi hän on, kuinka hän pettää puolisoaan, kiertää veroja ja mitähän vielä. Niin, että monet ravintolan asiakkaat kuulivat tämän. Vaikka tämä ei tapahtunut Helsingissä vaan kauempana, ei se ole syy asiattomaan vihapuheeseen. Olisivatko he sanoneet kaiken tämän tuon toisen ihmisen kuullen? Mitä jos tämän kritiikin kohteen läheiset olisivat istuneet vieressä? Eikö se jo riitä, että juorulehdet spekuloivat jos jonkinnäköisillä perättömillä huhuilla? Tarvitseeko siihen alentua ihan henkilökohtaisesti? Tämänkin esimerkin perusteella toivon, että jatkossa mietit pitkään, ennen kuin avaat suusi ja päästät sieltä ilkeyksiä. Tai ehkä mieluummin, mieti miksi edes ajattelet niin negatiivisesti. Jokainen pystyy omalla käytöksellään vaikuttamaan edes vähän omaan asenteeseensa ja siihen, miten suhtautuu toisiin ihmisiin. En usko, että kukaan voi koskaan olla liian kiva. Ja mitä ihmettä joku kuvittelee saavansa sillä ilkeilyllä? Sehän vain lisää pahaa mieltä.

Onko joku teistä kohdannut ilkeää arvostelua, selän takana puhumista tai suoranaisia haukkuja? Miten itse koet tällaisen kritiikin tai miten teidän mielestä siihen pitäisi suhtautua?

PS. Pidätkö blogistani ja tyylistäni kirjoittaa? Olen ehdolla taitavien kollegoideni kanssa Vuoden Tarinankertoja -kategoriassa Inspiration Blog Awardseissa, lämmin kiitos kaikille minua ehdokkaaksi äänestäneille. Varsinainen äänestys on nyt alkanut joten voit antaa äänesi helposti vain yhdellä klikkauksella täältä. Kiitos jo etukäteen ♥


Havahdun toisinaan miettimään, miksi blogien lukeminen tuntuu nykyään jotenkin ahdistavalta? Kun selaan eri blogiportaaleja, kaikki tuntuvat nykyään toistavan niitä samoja juttuja. Joskus selailen nuorempien bloggaajien blogeja ja hämmästyn siitä samankaltaisuudesta – vaikka löydän uuden blogin, tuntuu kuin olisin nähnyt ne samanlaiset kuvat ja lukenut samanlaiset aiheet aiemminkin. Tässähän ei ole mitään järkeä, miksi kopioida muita ja tuottaa samanlaista sisältöä jos haluaa kuitenkin menestyä ja erottua joukosta omalla jutullaan? Blogimaailma tuntuu nykyään niin persoonattomalta, että siksi se kyllästyttää, ainakin mua.

Tietyt bloggaajat käyvät kaikki samoissa tilaisuuksissa, heidän ig storynsa ovat täysin samanlaisia – riittää kun katsot yhden ja olet nähnyt kaiken. Sinänsä vähän sääli, sillä ainahan voisi yrittää lähestyä aihetta vähän omasta näkökulmasta? Tuoda sitä persoonaa esille, mitä tosiaan ennen blogimaailmassa oli ja minkä takia blogeja alettiin seurata. Tottakai ymmärrän sen, että blogit ovat muuttuneet kaupallisiksi ja teenhän itsekin kaupallisia yhteistöitä. Ne ovat edellytys sille, että blogi voi olla myös työ. Suuret lukijamäärät ymmärrettävästi toisten kohdalla rajoittavat henkilökohtaisten postausten julkaisua ja yksityiselämän avaamista, mutta persoonallinen voi olla ilman suurta yksityiselämän avautumistakin, eikö?

Tekstillä voi tuoda blogiin paljon enemmän persoonallisuutta kuin kuvilla, ellei sitten satu olemaan todella persoonallinen pukeutuja tai valokuvaaja. Teksti ja postausaiheet kuitenkin tuovat sen blogien persoonallisuuden parhaiten esiin. Kyllä mä luen paljon mieluummin mielipidepostauksia, vaikka olisinkin aiheesta eri mieltä, kuin saman laukun tai maton esittelyä, jonka olen jo lukenut toisesta blogista. Inspiraatiota saa tietenkin toisilta bloggaajilta, oli kyse sitten muodista tai postausaiheista, se nyt on ihan selvää. Mutta kai sinä nyt itse haluat pukea sen uusimman blogilaukunkin edes vähän eri tavalla kuin muut? Tai kirjoittaa omanlaisesi postauksen. Blogimaailma ja sen sopulimeininki toden totta välillä ärsyttää.. Ärsyttää oikeastaan niin paljon, että toisinaan se jopa tappaa oman luovuuden ja silloin tällöin jopa ajettelen, haluanko itsekään enää blogata.

Oletteko kiinnittäneet samaan asiaan huomiota? Kaipaatteko itse sitä kuuluisaa blogimaailman vanhaa aikaa vai seuraatteko te kymmentä täysin samanlaista blogia?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian