Huomenta, vuoden viimeinen viikko. Sen alku näyttää hyvin pimeältä ja kylmältä. Valosta ei ole tietoakaan kahdeksalta aamulla ja viereisestä ikkunasta näkee vain lumisten puiden välistä tuijottelevan puolikkaan kuun. Mökissä ja sielussa asuvat kuitenkin lämpö ja rauha.

Joulu tuli ja joulu meni. Aaton jälkeen en jaksa kuunnella enää ensimmäistäkään joululaulua. En tiedä pystynkö syödä enää ollenkaan kaappiin jääneitä jouluruokia ja kuusenkin ajattelin viedä mahdollisimman pian pois. Aina sama homma. Aloittaa aikaisin, ei jaksa jatkaa pitkään.

 

 

Muistan kuinka lapsena en pitänyt ollenkaan välipäivistä. Ne tuntuivat tylsältä, pysähtyneeltä ajalta. Olin silloin myös pieni ihminen, joka ei ymmärtänyt lainkaan sunnuntain hienoutta vaan ajatteli mielellään tekevänsä töitä tulevaisuudessa myös viikonloppuisin. Ei osannut pysähtyä edes kymmenen vuoden iässä.

Voin kertoa, että kun tarpeeksi monta sunnuntaita tekee töitä, on hyvin todennäköistä ettei halua tehdä enää yhtään sunnuntaita töitä. Kun tarpeeksi polttaa itseään loppuun, osaa lopulta pysähtyä. Viimeistään silloin, kun on pakko ja pysähtyy ihan itsekseen. Aina se seinä jostain vastaan tulee.

 

 

Joulu oli oikein ihana, siitäkin huolimatta että olin joko joulun aivan hirveässä flunssassa. Sitä ennen kun samaan perheeseen jossa normaalisti ei sairasteta koskaan on osunut kolmen viikon sisään norovirus, kaksi muutakin flunssaa ja lopulta oletettu rs-virus, voi vaan todeta, että olisipa nämä olleet esimerkiksi päiväkotiaikana silloin, kun muut perheet sairastivat eikä yhdessä joulukuussa kun olisi kaikkea muutakin.

Mutta kiitollinen olen, kun ollaan niin harvoin sairastettu. Päiväkodista taisi sairauden takia tulla poissaolopäiviä viisi koko ajalta. Kaikki ajatukseni heille, joilla on nyt ollut jotain pahempaa kuin vain flunssa.

 

Nyt kuitenkin nautin välipäivistä. Jo senkin takia, että olen aikuinen ja ymmärrän pysähtymisen hienouden. Olen tainnut nukkua jouluna koko vuoden univelat pois. Hiihtänyt nuhanenänä niin paljon, kuin jaloista lähtee.

Välipäivissä on kiva tunnelma. Tavallaan pakko hoitaa muutamat pakolliset asiat pois alta, mutta tavallaan ei ole taas pakko tehdä yhtään mitään. Toimettomuus alkaa myös kyllästyttää ja energiaa löytyy alkuvuoden arkeenkin.

 

 

Vuosihoroskoopit, pastellisävyisiä vaatteita mainostavat sähköpostit, aurinkoisten maisemien odotus, tieto lisääntyvästä valosta, into aloittaa uudestaan treenaaminen salilla, kevennetty ruokavalio ja vielä loputtoman pitkät yöunet.

Niistä on tämä aika tehty.

 

 

 

 

 


 

On hämmentävän hiljaista. Epätodellista, kuin ympärillä olisi jotain painavaa, maadoittavaa.

Heti ensimmäisenä päivänä oli päästävä hiihtämään. Siitäkin huolimatta, että lämpömittarin sininen oli pudonnut -26,5 asteeseen. Toppakerrosten alla suksin eteenpäin kyläläisen itse tekemiä latuja. Puhelin sammui samantien, mutta ne kenelle tiedolla oli jotain merkitystä, tiesivät kyllä missä olin. Vähäinen kaamosajan auringonpilkahdus laski nopeasti lumisten puiden taakse, kun etenin jääkylmällä ladulla. Ei saa pysähtyä, tai tulee liian kylmä.

Onneksi paikalliset hiihtävät täällä niin paljon, heidän ansiostaan 15 kilometrin matkalla on valot. Turistit eivät juuri näille laduille eksy, itsekin löysin ne muutama vuosi sitten vähän vahingossa.

Vesi jäätyi pulloon, ladun yli hyppivät metsän asukkaat. Lumivalkoiset, pupu, lumikko sekä hauskaa ääntä pitävät riekot. Tuntuu niin taianomaiselta, että metsän eläinten kadotessa takaisin hankeen, en voi olla ihmettelemättä ääneen. Olivatko ne tuossa, ihan oikeasti?

 

Kun katson harvaan pystytettyjen latuvalojen loisteessa taivaalle, huomaan ilman kimaltavan. Kuin hengittäisin tähtipölyä keskellä korvia huumaavaa hiljaisuutta.

Tällaista rauhaa ei ole missään muualla.

 

 

Lapin taiasta voisi kirjoittaa loputtomiin. Ennen kaikki oli toisin. Lappiin tultiin ryminällä viikoksi. Laukkuun pakattiin diskoon sopivia vaatteita, laskut päättyivät Tuikkuun ja Vinkkariin, kaupastakaan ei päässyt ulos ilman kaljaa. After skin venyessä aamuun saattoi seuraavan päivän valoisa aika mennä sängyssä. Illat olivat yhtä pizzaperjantaita tai tacotiistaita.

Enkä sano, että tämä on huono tapa elää Lappia. Se on vain erilainen kuin omani.

 

Mökillä aika pysähtyy. Kuin taikaiskusta kiire jää etelään jo laskutelineiden noustessa ylös. Kirpeän pakkaspäivän hyvänä puolena on pastellisävyissä näyttäytyvä taivas. Aamulla istun takkatulen ääressä odottamassa valoisaa hetkeä. Vielä se kestää noin neljä tuntia, kohta ei enää sitäkään. Vaikka jalat ovat hieman raskaat eilisestä lenkistä, innostus hiihdosta vie silti ladulle. Maailman puhtaimman ilman (tutkitusti, kyllä) hengittäminen tekee ihmeitä. Syntyy tilaa luovuudelle. Sille ominaisuudelle, jota on meissä kaikissa, mutta joka (tutkitusti, kyllä) katoaa stressin ja kiireen alle.

Tulee tilaa uudelle. Mielenrauhaa metri metriltä. 

 

 

Kaikki suurimmat oivallukseni, tärkeimmät ajatukseni ja ideani olen saanut Lapissa. Uskon, että kuka tahansa voi löytää täältä rauhaa ja inspiraatiota.

Olin nimittäin joskus juuri se turhamainen kaupunkilainen suorittaja. Kun sitten juon posket punaisina nokipannukahvia laavulla, en tunnista tuosta kuvailusta itseäni ollenkaan. Tämä on yksi niistä monista syistä, miksi haluan vuosi toisensa jälkeen päättää ja aloittaa uuden vuoden Lapissa. Olisin voinut lähteä Dubaihin katsomaan parvekkeelta, kuinka maailman korkeimmasta rakennuksesta ammutaan maailman isoimpia ilotulitusraketteja.

Halusin jäädä hiihtämään. Rauhoittua pohjoisen karussa luonnossa, pysähtyä ja hiljentyä. Levätä vuoden kiireet pois, ladata akkuja uuteen. Hengittää jokaisen soluni täyteen Lapin taikaa.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Olen elellyt tyytyväisenä joulunaluskuplassani jo hetken aikaa. Päätin heittää kodin kerralla täyteen joulua, ettei tarvitse sitten vähitellen lisätä ja lisätä kaikkea ja lopulta tajuta, ettei niistä viimeisistä jutuista ehtinytkään oikeastaan nauttia ollenkaan kun oli jo mentävä sen oikean joulun viettoon. Kaikki kuvat ovat viime joululta, mutta aika samanlaiselta meillä tälläkin hetkellä näyttää. Ajatus ajattomasta joulukodista, sellaisesta joka toistuu samanlaisena vuodesta toiseen, on aika ihana.

 

Ja koska ajattelen aina vähän pidemmälle, ajatus siitä että lapseni tai hänen lapsensa voisi joskus koristella omaa kotiaan niillä koristeilla, joita meillä nyt kotona on, on aika tosi ihana.

 

 

Tämän vuoden joulun odotuksen teemaan kuuluu vahvasti myös sellainen kaiken turhan jättäminen pois. Sen tilalle tuon kaikkea oikeasti kivaa. Ei tehty piparkakkutaloa tänä vuonna, mutta en ole sitä millään lailla kaivannutkaan. Perjantaina leivottiin ystävän kanssa joulutorttuja ja pipareita, lauantaina vietettiin tyttöjen iltaa, vähän kuplia ja glitteriä keskelle marraskuun pimeyttä. Vähän huomaamatta olen treenannut enemmän kuin ehkä yhdenkään marraskuun aikana. Oikeastaan olen voinut ihan hemmetin hyvin. Luulen sen johtuvan tästä edellisestä lauseesta. Ja siitä että päätin jättää kaikki side hustlet sivuun ja keskittyä hetken aikaa vain duuniin ja yliopistoon. Eli vink vink, jos ruokavaliojutut kiinnostavat, edulliset verkkovalmennukset ovat myynnissä enää viikon (täällä!)

 

Olen juonut vasta yhdet glögit, leiponut hädin tuskin yhtään mitään. Sen sijaan olen istunut jouluvalojen loisteessa lukemassa kirjaa, katsonut vähän sarjoja ja jouluisia hömppäleffoja jo nyt (yleensä en katso niitä koskaan). Kuunnellut suosikkejani, vain pianolla soitettuja joululauluja, lähes taukoamatta. Hankkinut joululahjoja hyvissä ajoin ja hymähdellyt sille tyypille joka joskus juoksi vielä aattonakin etsimässä viimeisiä paketteja kuusen alle. Funtsinut ihan hirveästi mennyttä elämää ja sitä, millainen olen joskus ollut. Ehkä loppuvuotta vain leimaa sellainen itsetutkiskelun aika ja joka vuosi on tullut pohdiskeltua paljon enemmän näitä aiheita.

 

Vuosi on ollut tavallaan ihan uskomattoman raskas ja vaikea, tavallaan taas todella ihana, sillä ihmisenä on otettu jättimäisiä askelia eteenpäin. Joskus ne paskat jutut vaan vetävät niin nöyräksi, että väkisinkin joutuu tarkastella yhtä sun toista vähän erilaisesta vinkkelistä.

 

 

Tänä vuonna jouluporukastamme yksi on poissa. En olisi osannut kuvitella viime jouluna, että se jäisi viimeiseksi yhteiseksi. Keväällä koronavirus vei rakkaamme hetkessä. Vuoden aikana on tapahtunut muutenkin paljon elämää mullistavia asioita, niin hyvässä kuin pahassakin. Sellainen hullu noitamuija kun olen, luin uudenvuodenaattona tarot-korteista oikeastaan juuri tämän kaltaisia juttuja. Voi kuulostaa aivan seuraavan tason hörhöilyltä, mutta siksi olen osannut suhtautua paskajuttuihinkin paljon inhimillisemmin kuin aiemmin. Oikein ällöttää kirjoittaa tätä, mutta ne ovat ihan totta muokanneet minusta paljon parempaa versiota. Pehmentäneet reunoja, auttaneet näkemään muuallekin kuin sinne omaan napaan.

 

Älkää ymmärtäkö väärin, en kehota harjoittamaan loputtoman positiivista kiitollisuusskeidaa silloin, kun elämän mattoa vedetään jalkojen alta. Oikeasti vakavat vastoinkäymiset eivät ikävä kyllä kasvata, ne lähinnä rikkovat. Mutta kun jaksaa aina vain kävellä eteenpäin, vaikka hetkeksi pysähtyisikin, myöhemmin voi huomata, että hei näistä saattoi seurata lopulta kuitenkin jotain ihan hyvää. Ei aina, mutta yleensä kuitenkin. Joskus ainoa tapa jaksaa ottaa se seuraava askel, on vain tarttua siihen ajatukseen, että tästä suunta on vain ylöspäin. Joskus ei vaan jaksa, silloin riittää kun keskittyy edes siihen yhteen hengenvetoon kerrallaan. Näistä syistä olisi ihan valtavan tärkeää saada ympärilleen läheisten, tärkeiden ihmisten verkko. Se voi koostua kenestä tahansa, eikä se aina ole edes oma perhe. Ystävyyssuhteiden vaaliminen on ollut itselleni tänä vuonna aivan erityisen isossa roolissa. Pidä omistasi huolta, oikeat ystävät kun pysyvät elämässäsi aina.

 

 

Tänä jouluna aion oikein rauhassa rauhoittua. Toisin kuin yleensä, en todellakaan tee yhtään töitä. En pysty, en jaksa, en edes halua. Haaveilen aidosta joulukuusesta mökillä, muutenkin kaikesta kovin pelkistetystä mitä itse jouluun tulee. Kotona rakastan tätä överiä jenkkiläisvivahdetta, mutta mökille kuuluvat ihan ne perusjutut. Voisin tehdä itse mieluummin vaikka leipää (anteeks mitä mä juuri kirjoitin..) sen sijaan, että väkertäisin loputtomien valojen kimpussa jotka kuitenkin korjaan heti joulun jälkeen pois. Lähden jo ensi viikolla Lappiin hidastamaan tahtia. Hämärät kaamospäivät, loputon hiljaisuus ja ladulla suhisevat sukset ovat tähän loppuvuoden fiilikseen ja jatkuvaan menemiseen parasta lääkettä.

Meillä on nykyään asunto myös Dubaissa, mutta joululomalla en vaihtaisi hiihtolatujani hiekkaan en mistään hinnasta. Olen ollut poikkeuksellisen pitkän pätkän pois mökiltä ja sen huomaa. On jo iso ikävä hiihtoladulla saatuja ideoita, mykistävää hiljaisuutta ja sen rikkovan, narskuvan lumen taikaa.

 

Joulukuussa nollaillaan siis ihan kunnolla ajatuksia ja kerätään voimia taas uuteen alkuun. On ihan uskomattoman vapauttavaa aloittaa uusi vuosi täysin puhtaalta pöydältä, tarkoitan siis että tätä kirjoittamista lukuunottamatta jätän kaikki sivutyöni kokonaan pois. Enkä tätäkään tee enää työkseni, vaan ilokseni, mikä tuntuu aivan mahtavalta. Elämäntyylini on sen verran muuttunut, etten jaksa enää jatkuvasti tehdä vähän kaikkea ja kaikki someen liittyvät työt tuntuvat nykyään niin luonnottomilta ja pinnallisilta, etten koe sitä enää omaksi kentäkseni. En pidä mainostamisesta enkä markkinoinnista millään tavalla, oikeasti jopa kammoan sitä, ja vaikka rakastan auttaa ihmisiä mitä ravintoasioihin tulee, en halua tehdä sitä vasemmalla kädellä, kaupallistaen hyvinvointia ja laihtumista.

Toivon silti edelleen pystyväni kirjoitusteni kautta innostamaan edes jotakuta elämään paremmin ja huolehtimaan itsestään. Hyvä elämä on hyvää oloa, fiksuja valintoja ja kehonsa kunnioittamista liikunnalla ja puhtaalla ravinnolla. Ja minulle ainakin sitä, että tunnistaa omat rajansa ja valitsee mieluummin sisäisen rauhan ja sen mikä tuntuu oikealta, kuin ne pikkuisen isommat vuositulot. Ja kun jostain päästää irti, tulee tilaa uudelle. Mitähän ensi vuosi tuo tullessaan?

 

 

Sille me ei uhrata kovinkaan montaa ajatusta, tulee mitä tulee ja sen kanssa eletään. Aiempina vuosina asetin vuosille aina niitä kuuluisia tavoitteita ja teemoja. Höh höh, mitä ajanhukkaa. Elämälle olen asettanut montakin tavoitetta ja pyrin määrätietoisesti niitä kohti, mutta muuten antaa vain elämän viedä. Kun kohtelen muita hyvin ja uskon hyvään, uskon myös sen tulevan vielä takaisin. Hyvä tulee, yleensä hyvän luo.

PS. RAVINTOVALMENNUKSET LÖYDÄT TÄÄLTÄ

Huom. MYYNNISSÄ VAIN MARRASKUUN AJAN!