13 elokuun 2020 Se kaikkein rakkain aloitti eskarin & ilmiö nimeltä eskariuhma
Tänään oli tunteellinen aamu. Itkin jo kävelymatkalla. Miksu juoksenteli edessämme, iso reppu selässä pienin jaloin kohti puistoa. Ensimmäinen eskaripäivä oli alkamassa. Miksun päiväkodissa eskari on onneksi ”samassa” mutta muutos on silti suuri. Aamulla ulkoillaan eri puistossa, eskariope ei ole lapsille entuudestaan tuttu ja opetustila on eri. Yhtäkkiä valmistaudutaan kouluun, vaikka vastahan kiedoin pientä ja haurasta vauvaa vaunuissa vilttiin ensimmäisinä viileinä syyspäivinä. Viikko viikolta itsenäisempi, päivä päivältä isompi. Eskarivuosi on lapsen elämässä ja mielessä täynnä suuria muutoksia. Se on merkittävää aikaa niin oppimisen kuin lapsen kasvun ja kehityksenkin kannalta. Monet vanhemmat ovat kokeneet eskarivuoden myös vähän hankalaksi, aivan kuin tulisi uusi uhmaikä. Kuulostaako eskariuhma tutulta?
Olen lukenut aikoinaan ja opintojenikin puolesta paljon lapsen kasvusta ja kehityksestä, sekä olen loputtoman kiinnostunut niin aikuisen kuin lapsenkin mielen kiemuroista. Miksulla ainakin on ollut nähtävissä ihan selkeä 5-6 vuotiaan itsenäistymisvaihe, jota eskariuhmaksikin kutsutaan. Eskarilainen, tai lähellä eskari-ikää oleva on yhtä aikaa niin iso ja samalla niin pieni. Tunnekuohuilta ei voi välttyä, etenkään temperamenttisten lasten kohdalla. Kaverit, älylaitteet ja harrastukset alkavat kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän eikä vanhemman osa nousekaan enää jokaisessa tilanteessa lapsen elämässä sille totutulle ykkössijalle. Samaan aikaan lapsi on vielä ihan pieni, tarvitsee syliä, läheisyyttä, apua ja välitöntä läsnäoloa. Lapselta ei saisi odottaa liikaa, mutta samalla pitäisi antaa tilaa ja mahdollisuuksia tehdä ja oppia itse.
Tähän kun yhdistää vielä nopean oppimisen jakson, jatkuvan informaatiotulvan ja kasvaneet vaatimukset niin kavereiden, varhaiskasvatuksen kuin harrastustenkin suunnalta ei ole lainkaan ihme, että lapsi reagoi muuttuneella käytöksellä.
Kaikki vanhemmat ovat varmasti kuulleet, kuinka lapsen tunteita tulee ymmärtää, hyväksyä ja sanoittaa. Se ei aina ole kuitenkaan niin yksinkertaista. Kiukkuun lähtee helposti mukaan ja muutokset stressaavat lapsen lisäksi myös aikuista. Meillä ainakin huudetaan välillä kilpaa, sillä sitä temperamenttia löytyy niin minusta kuin Miksustakin. Mutta ihmisiähän tässä ollaan, yhtään täydellistä kasvattajaa en ole vielä koskaan tavannut. Etkä varmasti sinäkään. Elämässä vain tulee tilanteita, jolloin pyydetään anteeksi ja opitaan virheistä. Muistathan, että tunteet tarttuvat? Lapsen kiukun saa laannutettua parhaiten olemalla itse rauhallinen. Itse pyydän nykyään Miksua aina syliin ja halaan, silloin on helppo olla itse rauhallinen ja muistaa, kuinka ihana ja rakas tuo pieni lapsi onkaan vaikka olisikin juuri lyönyt, huutanut ja haukkunut äidin ihan maanrakoon.
Nykyään puhutaan paljon kannustavasta kasvatuksesta. Ei lytätä, vaan kannustaen ja terveellä tavalla, sopivasti kehuen vahvistetaan lapsen itsetuntoa. Vanhemman rauhallisuus ja tunteiden sanoittaminen helpottavat lasta ymmärtämään ja käsittelemään ristiriitaisia tunteita. Fyysisen kosketuksen merkitystä ei pitäisi unohtaa koskaan. Kuuntelemalla ajan kanssa lasta myös syy kiukkuun voi löytyä, silloinkin kun vastaus on ettei kyllä yhtään mikään harmita senkin tyhmä äiti. Lapsen harmi voi olla sinulle pieni, mutta hänelle niin valtavan suuri.
Ensimmäinen eskaripäivä oli sujunut kuulemma tosi kivasti. Lapset kävivät Akateemisessa ostamassa eskarikirjat ja tehtiin me jo ensimmäiset läksytkin. Tutut kaverit ja tuttu ympäristö toivat turvaa, eikä huomenna jännitä kuulemma enää yhtään. Ehkä ei äitiäkään. Tuntuu, että mitä isommaksi Miksu kasvaa ja mitä enemmän hän meistä irtautuu, sitä lujempaa haluaisin pitää kiinni. Silloin, kun olisi annettava myös tilaa. Ainoan lapsen vanhempana kaikki uudet vaiheet tuntuvat niin kovin lopullisilta. Vastahan se tosiaan syntyi.
