Neljäs viikko päiväkotia alkoi tänään. Neljäs, uskomatonta. Pitkän harkinnan ja seitsemän viikon poissaolon jälkeen Miksu palasi vappuviikolla päivähoitoon. Nyt muutkin lapset ovat tulleet takaisin ja meno on rajoituksista huolimatta jo, uskaltaisiko sanoa, melkein normaalia. Sydäntä raastavat kuitenkin eskarilaisten perutut päätösjuhlat,  kevätjuhlien, äitienpäiväesitysten ja retkien väliin jääminen. Kasvattajien epävarma työtilanne, kaikkien yhteinen huoli tulevasta ja rajoitusten täyttämä päiväkotiarki luovat varjon viskarivuoden päätökselle. Typerä korona, niin kuin lapset sanovat. Paitsi meidän aikuisten, myös lasten arki muuttui tänä keväänä täysin. Tenniskausi päättyi, juuri kun olimme ottaneet lisää pelivuoroja ja Miksu viihtyi hallilla kuin kotonaan. Jääkiekkokaudesta nyt puhumattakaan. Vastahan me istuttiin Jokereiden toimistolle pienen pelaajan kanssa kuuntelemassa mitä tuleva kevätkausi tuo tullessaan joukkuetoimintaan. Ja yhden sähköpostin jälkeen koko kausi on peruttu, tulevasta ei ole tietoakaan. Ensin aktiivisen arjen pysähtyminen tuntui tekevän meidät molemmat hulluiksi, mutta onneksi reipas ja ulkoiluntäyteinen päiväkotitoiminta on tuhlannut ylimääräiset energiat viime viikkoina. Koska tilanne luonnollisesti harmittaa meitä kaikkia, päätin että nyt on keskityttävä niihin hyviin asioihin ja aloin puhua niistä myös lapselle.

 

 

 

 

Olemme olleet tänä keväänä paljon kahdestaan kotona. Siinä samassa ehkä vieläkin enemmän lähennytty, jos se nyt vain mitenkään on mahdollista. Maailman kummallisimpana keväänä. Olen samalla ollut ihan äärettömän onnellinen äitinä. Vaikka välillä menettänytkin hermoni aivan täysin, mutta samalla rakastanut enemmän kuin koskaan. Tuo pieni lapsi on suurin syyni elää, käydä töissä, pyörittää arkea, pitää huolta itsestäni ja on hän jopa suurin motivaationi liikkua. Olemme harjoitelleet yhdessä lasten maratonia varten, johon Miksu halusi itse osallistua. Liikunnallisuus on yksi hienoimmista asioista joita voin lapselleni opettaa, tunnetaitojen lisäksi tietysti. Saan itse liikunnasta niin paljon hyvää elämääni, joten haluan samoja fiiliksiä myös omalle lapselleni. En tiedä onko hänen liikunnallisuutensa jo syntymälahjana saatua, vai onko siihen vaikuttanut äidin esimerkki. Samapa tuo, tärkeintä että hän siitä nauttii. Nyt olen yrittänyt mahdollisimman paljon järjestää yhteisiä liikuntahetkiä. Miten niihin ei muka aiemmin ollut aikaa? Veivätkö harrastukset ja matkat tilaa siltä, mikä olisi oikeasti tärkeintä? Vai oliko se vain se muka-kiire, jonka järjestin pakenemalla omaa ahdistunutta ja stressaantunutta oloani? Kun mietin tätä tarkemmin, ei se korona ole pelkästään typerä juttu ollut. Kaikesta kurjuudesta huolimatta se on tehnyt minulle, äitiydelleni ja lapselleni myös paljon hyvää.

 

 

Joka ilta nukkumaan mennessä kysyn Miksulta kolme asiaa, jotka tänään olivat kivoja. Ensin lapsen oli vähän vaikea listata niitä, mutta auttavien kysymysten avulla (mikä tuntui tänään kivalta, milloin sua nauratti, mikä oli hauskin juttu päiväkodissa?) lapsi oppii nopeasti tunnistamaan positiivisia tunteita. Tällaisina kummallisina aikoina se on erityisen tärkeää. Yleensä kivojen asioiden joukossa on lelujen ja pelien lisäksi yhdessäolo, yhteiset leikit ja vanhempien läheisyys. En usko olevani ainoa, joka on huomannut läheisten ja perheen merkityksen aivan eri tavalla nyt, kun on ollut pakko pysähtyä ja olla vain. Äitinä oleminen on ollut aivan erilaista kuin aiemmin, pakeninhan äitiyslomallakin sitä tavallista arkea ja jatkuvaa läsnäoloa aina koulu- ja työasioihin. Erikoinen, mutta niin tarpeeseen tullut kevät. Muistan kun alkuvuodesta kuvasin storya, jossa suoraan töistä juoksen Miksun kanssa lätkän oheistreeneihin. Söimme molemmat leipää autossa, ehdimme nipin napin ajoissa paikalle ja treenien ajan selasin vain päämäärättömästi somea, yritin lähettää ja ideoida pari työjuttua ja samalla seurata ja kannustaa toista treeneissä. Keskittymiskyky  nollassa, kortisolit katossa. Samalla laskin päässäni, että voi helvetti, parin viikon päästä on taas pakattava laukut reissua varten.

 

 

Miksu auttoi viime viikolla kantamaan kesätakit varastosta. Matkalaukut ovat aina ensimmäisenä häkkivaraston ovella, niille on eniten käyttöä. Lapsi alkoi työntää marvelkuvitettua matkalaukkuaan pitkin varaston käytävää ja kysyi ”Äiti, milloin mun matkalaukku lähtee taas lentokentälle?” Vaikka matkustaminen on meille molemmille suuri rikkaus, se on ihanaa ja antaa lopulta kuitenkin enemmän kuin ottaa, oli jopa helpottavaa sanoa hymyillen pikkuiselle ”En tiedä rakas, en yhtään tiedä. Nyt ei kukaan tiedä. ” Lapsi rullasi laukun takaisin. ”Ei haittaa äiti, ei haittaa.

 

Jätettiin takit eteiseen kassiin (ovat siinä muuten edelleen) ja mentiin ulos heittelemään frisbeetä.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Korona-arkeen on tottunut. Liikaakin. Tavatessani tuttavan pitkästä aikaa saatan mennä jopa halaamaan häntä, kunnes muistan ettei saa. Aivan, ei läheisiä kontakteja. Ihmisten tapaaminen on niin harvinaista, ettei siitä ole muodostunut vielä rutiinia. Kaupassa käyminen sujuu jo ihan helposti, enää en ole edes käyttänyt kumihanskoja, paitsi isoissa kaupoissa joissa olen jotenkin erityisen pöpökammoinen. Aluksi desinfioin jokaikisen pinnan ja tavaran aina kotiin tullessa, vaikka olisin ollut vain yksin lenkillä hanskat kädessä. Ehkä juuri tottumisesta ja sen myötä unohtelusta tuleekin se suurin vihollisemme ja virus alkaa taas levitä. Välillä pitäisikin muistuttaa itseään, että ei, tämä ei ole uusi arki. Tämä on harvinainen poikkeustila, joka kestää vain hetken ja joka pakottaa meidät laittamaan toimintatapamme ja ajatuksemme uusiksi.

Naurattaa, kun mietin kuinka laskeuduimme Helsinki-Vantaalle aurinkoisena maaliskuisena iltapäivänä. Olin seurannut uutislähetyksiä ja hallituksen tiedotustilaisuutta lennolla ja laskeuduttuamme sain tekstiviestin päiväkodista, että uusien suositusten mukaan Miksun pitäisi olla kotona kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Katsoin ulos ikkunasta hiljaiselle lentokentälle ja ennen kuin ehdimme rullata portille, mietin huhtikuussa häämöttäviä reissuja. Pääsiäiseksi varmaan jo päästään Sveitsiin, ei kai siellä ole niin paha tilanne? Lontoon reissuunkin on aikaa melkein 1,5 kuukautta, on tämä silloin jo ohi.

Olin kotona karanteenissa alle vuorokauden, kun aloin ymmärtää mistä oikein on kyse. Tämä ei olekaan ihan parissa viikossa ohi. Tänä keväänä kaikki muuttuu. 

 

 

Little did I know. Jos joku olisi sanonut kaksi kuukautta sitten, että ennen vappua olet myymässä kotiasi, etsimässä uutta ja vähän muutakin, olisin hymyillyt. Jos joku olisi sanonut, että ajatukseni arjesta, elämästä ja ihmisistä menevät aivan uusiksi,   en olisi varmasti edes reagoinut mitenkään. Viimeiset viisi ja puoli vuotta elämästäni ovat olleet niin samanlaisia. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut ja vaikka paljon on tapahtunut, koskaan ei ole ollut aikaa. Elämän tasaisuuteen tottui, jatkuva kiire siirsi ideoiden toteuttamista ja monen asian kohtaamista. Edes loppuunpalaminen tai sairastuminen eivät opettaneet tarpeeksi. Tarvittiin näköjään maailmanlaajuinen katastrofi ja pandemia siihen, että avasin silmäni ja pysähdyin tajuamaan, että ainoa pysyvä asia elämässä tosiaan on muutos.

Pidätkö sinäkin kynsin hampain kiinni rutiineista ja mukavasta elämästä? Ne luovat turvallisuudentunnetta, mutta toisaalta myös ruokkivat pelkoa. Alitajunnassasi tiedät, että tämä ei ole ikuista. Muutos sen sijaan on. Luulin oppineeni sietämään epävarmuutta, mutta olin kaukana siitä. On uskomatonta, kuinka näin lyhyessä ajassa voi omaksua asenteen, että mitä tahansa voi tapahtua. Välillä itsekseni mietin, että voisinpa kirjoittaa kaikesta, mitä tässä on eteen tullut. Maailmassa on niin paljon sellaista, mistä valtaosa ei vain tiedä. Eikä tarvitsekaan tietää, mutta joskus sieltä omasta kuplasta on hyvä kurkistaa ulos. Maailma ja elämä on niin paljon muutakin, kuin se oma pieni elinpiiri. Ajatus on oikeastaan hyvin lohduttava. Maailma ei koskaan kaadu, se antaa kyllä uusia mahdollisuuksia kun on niille avoin ja ennen kaikkea rohkea.

 

 

En tällä hetkellä esimerkiksi tiedä missä asun kesän jälkeen. En vain tiedä. Järjestelmällisellä, rutiineja ja varmuutta rakastavalla ihmisellä joka kammoaa muutoksia on ollut vähän totuttelemista. Olen yllättänyt itseni välillä jopa positiivisuudellani. Peruuntuneet matkat ja juhlat eivät ole harmittaneet juuri lainkaan. Jotenkin pahimpinakin päivinä olen pystynyt luottamaan siihen, että asiat järjestyvät kyllä. Hyvällä sydämellä pääsee pitkälle, uskon siihen. Olen ollut ihan tarpeeksi katkera, epävarma, negatiivinen, stressaantunut ja takertunut tasaiseen elämääni. Ja tavallaan ollut samalla myös tilanteeseen tyytymätön, mutta silti kaiken kiireen takia vähän voimaton tekemään mitään muutoksia. Vaikka konkreettisten muutosten tapahtuminen on tälläkin hetkellä epävarmaa, ne suurimmat muutokset ovat tapahtuneet jo pääni sisällä. Niitä ei vie kukaan eikä mikään pois.

 

 

Miten pandemia on muuttanut omaa elämääsi? Oletko laittanut arvojasi uusiksi tai vaikka sitten kotiasi myyntiin? Itse olen keskittynyt nyt erityisen paljon siihen, mistä asioista oikeasti pidän ja mihin pieniin asioihin sen aikani käytän. Olen huomannut oikeasti priorisoivani liikuntaa, laittautumista (siis miten paljon hyvää mieltä voi tuoda pelkkä meikki, hiusten laitto ja kivat vaatteet), kodin viihtyvyyttä (se tekee mielelle paljon) ja aitoa läsnäoloa. Tein ennen kaiken aina vähän puoliksi. Mieluummin nyt teen kerralla enemmän töitä ja annan lapselle tosiaan sen iPadin käteen ja sen jälkeen kun keskityn häneen, olen 100% läsnä. Ajankäyttö on paljon tehokkaampaa enkä pode jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että toinen osa-alue kärsii, työt tai äitiyteni. Käytän mieluummin aikaa kaunistautumiseen ja olen tyytyväisempi itseeni ja peilikuvaani, kuin että heittäisin aamulla sen sotkunutturan päälaelle ja pelkän ripsivärin nassuun. Näitäkin päiviä tarvitaan, mutta mulla joka päivä tuntui olevan sellainen päivä. Lisäksi päätin tehdä joka päivä ainakin yhden pienen asian omien suurten unelmien toteutumisen eteen. Uhrata niille edes yhden ajatuksen tai jos unelma on konkreettinen, tehdä jonkin pienen teon sen edistämiseksi. Samalla ajattelen positiivisesti ja ajatukseni vievät minua kohti sen toteutumista.

 

Tänä keväänä kaikki muuttuu ja olen lopulta vain iloinen kun tiedän, ettei mikään palaa ennalleen.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Vähän jopa yllätyin, kuinka monet yksineläjät ovat avautuneet karanteenissa ollessaan siitä, kuinka perheellisten ja parisuhteessa eläjien pitäisi olla kiitollisia siitä, että on joku kenen kanssa aikaa viettää. Oh well, te ette tiedä mistä puhutte..

 

 

Aamulla olisi ihanaa kaikessa hiljaisuudessa levittää joogamatto lattialle. Laittaa kahvi tippumaan, lukea hesari vaikka kahteen kertaan ja keittää lisää tuoretta kahvia. Syödä hidasta aamiaista ja suunnitella karanteenipäivän ohjelmaa. Aamulenkki rauhallisilla kaduilla, töitä 8-11, itsetehty lounas omaa lempiruokaa, töitä, iltapäivällä hyvin suunniteltu kotitreeni musat täysillä, koko kropan kuorinta suihkussa kun kerrankin on aikaa, kynsien lakkaus, kulmien nyppiminen, pienenpienen pyykkikoneellisen peseminen. Illalla vielä kävelylle, puheluja puhelujen perään ja puhelin kädessä istumista hyvällä omallatunnolla.

 

 

Kukaan lapseton ei tiedä, millainen tehtävä on viihdyttää sitä lasta, joka viettää yli 40 tuntia viikostaan päivähoidossa, käy neljänä iltana viikossa liikuntaharrastuksissa ja näiden ansiosta myös nukkuu pitkiä yöunia. Et tunne enää käsitettä ruutuaika. Mietit, miten sen ilmoituksen saa siitä omastakin iphonesta pois päältä. Huomaat lähteväsi lenkille säässä kuin säässä, jos huono keli ärsyttää, ei tarvitse kuin miettiä hetki kotona odottavia olosuhteita.

 

Olisi ihanaa maalata kaikessa hiljaisuudessa niitä tauluja. Opetella vaikka sitä uutta kieltä tai uutta taitoa, jotain mihin ei ole ollut aikaa. Kokeilla erikoisia reseptejä, neuloa vaikka ensi talveksi villasukat. Olla oikeasti vaikka tunnin ajan ihan hiljaa ja kuunnella sitä hiljaisuutta, siis muutenkin kuin vastamelukuulokkeet päässä. Puhua rauhassa facetimepuheluja tai istua skypepalaverissa kotisohvalla. Ilman, että kukaan innostuu riisumaan housuja taustalla tai puhua pälpättämään siihen päälle niin ettei kukaan kuule yhtään mitään.

 

Lasten kanssa oleminen on täyttä työtä. Tee siinä samalla sitten kotityöt, ruokaa viisi kertaa päivässä ja ne oikeat työt. Sori avautuminen, mutta lapseton ei tajuu. Toki olosuhteet ovat poikkeukselliset, enkä minäkään tajua mitä tämä on lapsettomille. Mutta herraisä teillä on sentään hiljaista eikä kukaan kitise ja sotke 24/7 paitsi sinä itse.

 

 

Jos olet yksin, nauti. Nauti kun sinulla on aikaa pedata sänky, nauti kun siistimäsi sohvatyynyt pysyvät samassa asennossa vaikka viikon. Nauti, kun sinulla on mahdollisuus juoda vaikka tynnyritolkulla viiniä yksin kotona. Nauti, kun saat olla neljän seinän sisällä hyvällä omallatunnolla koko päivän, jos niin haluat. Nauti hiljaisuudesta, tylsyydestäkin. Nauti, kun kukaan ei valita mitä on ruoaksi. Ei sotke, ei keskeytä puheluja, ei vaadi mitään. Nauti, kun saat olla vastuussa vain itsestäsi ja nauti, kun ei tarvitse harmitella katkenneen lätkäkauden puolesta ja selittää nyt tuhanteen kertaan miksi ne kädet pitää pestä ja miksi roskapussia viedessä pistetään hanskat käteen. Nauti, kun ei tarvitse huolehtia kuin omasta sairastumisesta.

 

Ota tämä aika oikeasti sinä retriittinä. Voi retriitti, tarvitsen sinua kun tämä korona-aika loppuu. Suunnittelen pakoa vuorille, oikeastaan ihan mihin tahansa. Rakastan perhettäni, rakastan lastani mutta rakastan ja arvostan myös mielenterveyttäni aika korkealle. Joka ikinen vastaantuleva onnellinen ja kiitollinen perhekaranteenipäivitys on huijausta. Se kuva Hohdosta sen sijaan on lähempänä totuutta.

 

 

Vitsi tietty vitsinä, mutta jokatapauksessa kaikki sympatiani pienten lasten kanssa kotona oleville vanhemmille ja kaikille niille, jotka eivät ole ihanassa tuoreessa parisuhteessa. Riitaa, ruokaa, riitaa. Hiljaisuus, riita, ruoka, riita. Ystäväni tiivisti näin arkipäivänsä. Miten teillä menee karanteenissa? Onko se puoliso maailman ihanin vai allekirjoitatko täysin väitteet piikistä erotilastoissa koronan aikana? Onko lasten kanssa kaikki ihanaa ja mahtavaa kun pääsee vihdoin viettämään aikaa oikein kunnolla yhdessä koko perhe? Olisi kiva kuulla muidenkin näkökulmia aiheesta. Vai oletko sitä mieltä, että me perheelliset valitetaan tosiaan ihan turhaan ja yksin on paljon kaameampaa? Jos seuraavat karanteenit on luvassa joskus 10 vuoden päästä, otan siitä kyllä kaiken irti. Lupaan, etten enää koskaan valita työmatkoista enkä lapsen harrastuksiin käytetystä ajasta. En. Koskaan.

 

 

Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että mulla on kuitenkin maailman ihanin lapsi ja työ, joka mahdollistaa meidän kotona olemisen. Ja että  ylipäätään on vielä töitä. Kiitollinen siitä, että olen terve ja minulla on asiat muutenkin paremmin kuin hyvin. Mutta kyllä mä mielelläni myös maalaisin ja oppisin sitä ranskaa. Tai opettelisin soittamaan pianoa. Voi luojan kiitos meillä ei ole pianoa. Day 7, bring it on.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian