Minut tunsi kaikki naiset kaupungin, ja minä kaikki naiset tietenkin.

Charmia riitti, vaikka jakaa muillekin. 

En tiedä minkälainen oli Casanova aikoinaan, mut sanon teille vaan.

Että jotain kyllä tiesin minäkin. 

 

Mä vannoin, etten koskaan mene naimisiin.

En rahojani tuhlaa sormuksiin.

En koskaan helly naisen kyyneliin. 

Mut surullinen on laulun loppu, arvaatko sen?

Mä ostin sormuksen.

Lopun laululleni silloin sanoin: ”Tahdon”.

 

Matti Johannes Koivu (Irwin Goodmanin lauluja – En kerro Kuinka Jouduin Naimisiin)

 

 

Aina kun sitä vannoo tai olettaa jotain, elämä päättää vähän sekoittaa pakkaa. Todistettavasti tätä tapahtuu sekä hyvässä että pahassa.

 

Koko kosinta oli itselleni täysi yllätys, Hangossa juuri sellaisena maanantaina, kun ei ole käynyt lähes kahteen päivään suihkussa, on pukeutunut Lidlin huppariin, likaisiin shortseihin ja näyttää kerrassaan karmealta. Ei ollut punaisia ruusuja, kynttiläillallisia, huvijahteja ja viulisteja. Ja se on just hyvä niin.

Pidimme kihlauksen lähes kuukauden verran vain meidän välisenä asiana ja lopulta Ranskasta hankimme meidän näköiset ranskalaiset sormukset.

Olen muokannut tätä tekstiä luultavasti tuhat kertaa.

Kysyjille tiedoksi, emme pidä häitä. Olen enemmän maistraatin tyttöjä.

Rakastan sinua aina. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 


 

Seitsemän vuotta sitten laskin päiviä tunteja.. Olisin raskaana enää viisitoista päivää.  Valmistauduin loputtomaan vauva- ja pikkulapsielämään, äitiyteen ja maailmaan, josta en tiennyt yhtään mitään. Elämänvaiheeseen, joka lopulta hujahti ohi silmissä. Kun tänään kirjauduin ensimmäistä kertaa Wilmaan, tuntuivat päiväkodin varavaatepussit ja koon 24 kumisaappaat kovin kaukaisilta.

Miksu aloitti tänään ensimmäisellä luokalla koulussa. 

 

Pieni, iso poika, joka ei osannut jännittää. Paitsi illalla nukkumaan mennessä kysyi, että voiko se opettaja vielä perua sen koulupaikan, että pääsenkö mä nyt varmasti sinne kouluun. Aamulla koulun pihalla ei näkynyt vielä tuttuja kavereita ja pikkuinen piileskeli aidan reunalla. Kun rakas ystävä käveli pihaan, jännitys unohtui saman tien ja luokkaan asteli reipas ja niin kovin rakas koulutiensä aloittaja.

 

Olen halunnut jo pitkään pitää perheeni pois täältä blogista ja keskittyä kevyempiin aiheisiin, mutta ensimmäinen koulupäivä saa tehdä tähän poikkeuksen. En voisi kirjoittaa ensimmäisenä koulupäivänä mistään muusta, kuin ensimmäisestä koulupäivästä. 

 

 

Miksun koulu on Helsingin Normaalilyseon ala-aste, joka on aivan ihana, pieni kyläkoulu keskellä kaupunkia. Luokkia on vain yksi per luokka-aste ja oppilaita maksimissaan 20 kullakin luokalla. Vanhan, historiallisen rakennuksen tunnelma yhdistettynä kovin sydämelliseen ja lämminhenkiseen henkilökuntaan toi heti mieleeni maailman ihanimman päiväkodin ja esikoulun, Engelin, jossa Miksu sai viettää varhaislapsuutensa leikintäyteiset arkipäivät. Olisinpa itsekin saanut kasvaa ja oppia tuollaisessa ympäristössä.

 

Siirtymä koulumaailmaan on lapselle iso, mutta sopeutuminen koulumaailmaan tuntuu olevan äidille vielä isompi askel. Samalla kasvoin yhdessä aamussa muka ihmisenäkin. En ole enää pikkulapsen äiti, olen nyt koululaisen äiti. Pienelle koululaiselleni toivon loputtomasti uteliaisuutta uusiin asioihin, kiinnostusta oppia, kärsivällisyyttä ottaa askelia välillä eteen ja välillä taakse, malttia keskittyä, sisua nousta aina uudelleen ylös ja suurta rohkeutta hypätä tuntemattomaan. Tuo matka päättyy vasta aikuisena, joten sen tukeminen on jo senkin puolesta niin valtavan tärkeää.

 

Odotan innolla läksyjä ja toki vähän myös sitä, kuinka äiti ei yhtäkkiä enää osaakaan mitään. Lukujärjestyksiä, iltapäiväkerhoa, ensimmäisiä kokeita. Uusia kavereita ja tarinoita oppitunneista. En ehkä ihan vielä edes ymmärrä miten isosta muutoksesta on kyse, mutta onneksi mieltä lämmitti ensimmäisenä aamuna innoissaan luokkaan juossut pieni pojankoltiainen. Vauvastani kasvoi pieni hulivili, joka naapurinpojan kanssa irrottaa salaa heiluvia hampaita solmimalla narun ovenkahvaan, tuo hämähäkkejä sisälle ja vie salaa äidin lompakosta jätskirahaa. Päivä päivältä koulun aloituksen myötä lapsi on itsenäisempi ja tälle täytyy antaa myös mahdollisuus. Onneksi koko kesä on harjoiteltu itsekseen olemista ja sitä, ettei äidin valvova silmä olekaan aina selässä. Uimataito on aika tärkeä juttu myös niissä elämän syvissä vesissä.

 

Tänään palaan kahden kuukauden tauon jälkeen salille. Sen jälkeen haen pikkuiseni koulusta ja menemme syömään hänen lempiravintolaansa.

Tästähän me on puhuttu jo vuosi. Että sit ekana koulupäivänä..

 

”Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää.

Välillä kolttosii tehdään mut kyl äiti ymmärtää..”


 

Kukkia poimin, kukkia kannan.

Kauneimman niistä äidille annan.

 

Maailman kaunein sana, äiti. Hyräilin itsekseni runoa, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran mummon vintillä äidin kiiltokuvakirjasta. Poimittiin mummille valkovuokkoja metsästä, eivät kuvaan kuitenkaan ehtineet, syötiin koko perhe saman pöydän ääressä. Soitin yli 90-vuotiaille isoäideMaaiilleni, omien sanojensa mukaan porskuttavat kuulemma menemään.

 

Sain aamiaisen. Parasta on ollut kuitenkin viettää päivä kaikkien rakkaimpien kanssa. Olla äiti. 

 

 

Ihanaa äitienpäivää äidit. Isoäidit, puoliäidit, äiti-ihmiset. Lapsensa menettäneet äidit, lapsista haaveilevat äidit. He, jotka viettävät äitienpäivää ilman äitiä.

 

Kiitos äiti kaikesta ja kiitos elämä, että teit minusta äidin. Aina vannoin ja luulin, ettei minusta tule koskaan äitiä. Olin vasta 24, kun elämä päätti käsikirjoittaa tarinani uusiksi. Minusta tuli nykymittapuulla nuori äiti ja sain jotain mistä en olisi osannut unelmoidakaan.

Olen niin äärimmäisen kiitollinen.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ