Jyväskylän yliopiston tuore tutkimus kertoo, että suomalaisvanhempien uupumus johtuu eniten täydellisyyden tavoittelusta. Samaan aikaan syntyvyyden lasku on radikaalisti vähentynyt ja ihmetellään, miksi yksilapsiset perheet ovat yhä yleisempiä. Uupuneet vanhemmat luovat myös kauhukuvia vielä lapsettomille, tuollaistako se elämä sitten lapsen kanssa on? Loppuunpalanut vanhempi on jatkuvasti väsynyt, tympääntynyt äitinä/isänä olemiseen, hän voi kokea olevansa etääntynyt lapsesta ja ennen kaikkea kokee itsensä huonoksi äidiksi tai isäksi.
No, ensin vähän ajatuksia lasten hankinnasta ylipäätään. Olen pohtinut tätä syntyvyyden laskua viime päivinä paljon. Uskon itse, että siihen vaikuttavat nimenomaan raha, parisuhde ja nämä kauhukuvat vanhemmuudesta. Lapsi maksaa, ja paljon maksaakin. En uskalla edes ajatella, kuinka paljon rahaa lapseen on mennyt. Verotuksella kiristetään lisäksi jatkuvasti lapsiperheiden oloja. Esimerkkinä nyt vaikka auto. Moni lapsiperhe tarvitsee arkensa helpottamiseksi autoa – Suomi tekee auton omistamisesta monille kohta mahdotonta. Siinä ei kauheasti vaikuta 10 euron korotus yksinhuoltajan lapsilisään. Parisuhteen pitäisi nykyään monien mielestä kestää vuosia, ennen kuin lapsia uskaltaa tehdä. Jos olen ihan rehellinen, voin kertoa ettei oma parisuhteeni luultavasti olisi kestänyt tähän asti, jos meillä ei olisi lasta. Lapsi ei tietenkään saa olla koskaan syy pysyä yhdessä, mutta lapsi on todella hyvä syy selvittää ongelmia ja olla luovuttamatta niin helpolla. Itsehän sain lapsen vielä yksin asuessani sellaisen kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Olisihan sitä voinut vähän pidempään odotella, mutta hyvin ollaan pärjätty. Ja mitä niihin vanhemmuuden kauhukuviin tulee, niitähän meillä vasta riittääkin. En ihmettele yhtään, että joku tuoretta äitiä somessa seuraava lapseton päättää, ettei haluakaan lapsia. Kaunistelematon vauva-arki väsymyksineen tuskin hirveästi houkuttelee, tai ainakin se saa helposti unohtamaan vanhemmuuden hyvät puolet.
Etenkin äitiys ja vauva-aika on maalattu kauhutarinaksi. Ensin menetät kehosi, sitten vapautesi, yöunesi ja lopulta mielenterveytesi. Näin itsekin ajattelin. Tsemppasin itseäni valvomaan kaikki yöt, psyykkasin henkistä hyvinvointiani ja hyvin temperamenttisena ihmisinä yritin harjoitella kiukunhallintaa jo raskausaikana. Suunnittelin, kuinka sitten karistelen raskauskiloja ja miten järjestän itselleni omaa aikaa. Olin varautunut koliikkiin, jatkuvaan huutoon ja hereillä oloon. Vauva-aika yllätti helppoudellaan, en voinut oikein uskoa todeksi kuinka iisiä kaikki olikaan. Tiedän, että kaikilla ei ole helppoja vauvoja, mutta aina niitäkin on. Tiedän useamman. Ja se vauvaikä on muuten todella nopeasti ohi. Toisilla se uupumus alkaa vasta sen jälkeen.
Kun elämä ei ole enää yhtä selviytymistä päivästä toiseen, alkaa helposti miettiä mitä nyt pitäisi tehdä. Lapsen varsinainen kasvattaminen alkaa kun vuorovaikutustaidot kehittyvät. Seuraa siinä sitten samalla lastenpsykiatrin ohjeita, kuuntele kaverin neuvoja, näytä täydelliseltä somessa lapsesi kanssa ja pidä vielä itsestäsi ja omasta elämästäsi hyvää huolta. Sosiaalinen media luo tässäkin paineita, muistakaa siis ettei kaikki ole läheskään sitä, miltä näyttää. Niin kauan kuin teillä ei ole lastenhoitajaa ja kodinhoitajaa tai vaihtoehtoisesti törkeän hyvin toimivaa superlaajalle levittäytynyttä tukiverkostoa, täydellinen kokonaisuus on mahdotonta hallita. Varsinkaan jos haluaa pysyä järjissään. Somekuvieni perusteella jopa ystäväni kuvittelevat, että meillä on aina siistiä. Väitän olevani jopa poikkeuksellisen siisti tähän elämäntilanteeseen nähden, mutta on meillä kyllä todellisia kaaospäiviäkin. Hyvä vanhemmuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin siisti ja järjestelmällinen koti, säntilliset aikataulut ja tiukat säännöt tai sitä itsetehtyä luomulähiruokaa. Toiset ovat kuin syntyneitä kotiäideiksi, toiset eivät. Se ei tee kenestäkään yhtään sen huonompaa äitiä tai isää, jos ei askartelu ja leluilla leikkiminen kiinnosta.
Moni vanhempi on ihan turhaan uupunut. Kun tärkeintä olisi olla läsnä, ja opettaa itsensä lisäksi lapsellekin ettei aina tarvitse olla paras eikä kaiken tarvitsisi olla niin viimeisen päälle. Kaikki sen tietävät, miksi se on silti niin vaikeaa? Olen taistellut näiden asioiden kanssa sen verran monta vuotta, että tiedän kyllä mistä puhun. Olen suorittajana polttanut itseni aivan loppuun, niin loppuun että menetin hetkeksi jo fyysisen terveyteni. En koskaan ajatellut olevani tarpeeksi hyvä äiti ja sitten, kun hetkeksi hölläsin ja otin itsekkäästi aikaa itselleni ja omille menoilleni, syyllistin itseäni. Kiitos somen, kiitos nyky-yhteiskunnan luomien paineiden sekä niiden kiitos ihmisten, jotka väärässä paikassa väärään aikaan mainostivat kyllä pärjänneensä isonkin lapsilauman kanssa. Siinä tuntee yhden lapsen äiti itsensä ihan surkeaksi, kun vielä miettii ettei ikinä pärjäisi edes kahden kanssa. Vähemmästäkin uupuu. Turhaan. En ihmettele yhtään noita uusia tutkimustuloksia, vanhemmuudesta on todellakin tehty suorittamista.
Välillä koen edelleen paineita siitä, että olisi oltava vieläkin parempi äiti. Olisi oltava aina ajoissa siellä ja täällä, muistaa siisti säänmukainen pukeutuminen, hyvät käytöstavat, aika ilman älylaitteita ja vain yksi herkkupäivä viikossa. Aika epärealistista. Kun siivosin Micaelin huoneen yhtenä iltana inspiroituneena minimalistisista lastenhuoneista, ystäväni sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin siistiä lastenhuonetta. Muistan nuo sanat varmasti aina. Ei se huone nyt oikeasti ollut edes maailman siistein (ah, kuinka suomalaista sanoa näin!). Kun kesällä menin äitiydessä usein sieltä missä aita on matalin enkä suorittanut jokaista päivää täysillä, olin onnellinen ja huoleton. Toisaalta taas harva se päivä takaraivossa kolkutteli se tuttu suorittajapiru, joka muistutti kaikista niistä synneistä, joita kesäloman varjolla olin kasvatustyössäni tehnyt. Kun näitä omassa päässään miettiessä tuttu mies toteaa vain ohimennen minun olevan hyvä äiti, unohtui kaikki turha stressi ja suorittaminen heti. Pienet sanat ovat joskus ihan valtavan tärkeitä ja voivat muuttaa toisen päivän heti. Kaikki lapsiaan rakastavat ja välittävät vanhemmat ovat hyviä vanhempia. He ansaitsevat kehunsa ja kiitoksensa.
Loppuun vielä omia ajatuksiani, miten syntyvyyttä voisi lisätä. 1) Lasten hankinta voi olla myös mahdollisimman ekologista, kaiken saa nykyään kierrätettynä ja rahaa menee paljon, paljon vähemmän! Säästäminen on myös paljon trendikkäämpää kuin kuluttaminen, joten säästä lastasi varten. Et kadu muuten hetkeäkään häneen liittyviä sijoituksia. 2) Älä mieti liikaa parisuhdetta. Se kestää jos kestää, eikä se lapsi mene erosta rikki. Toisille se voi olla jopa siunaus (itse kuulun heihin, joille vanhempien ero ja kaksi kotia -ratkaisu oli lapsuudessa rikkaus) ja lyhyestäkin suhteesta voi parhaimmillaan jäädä käteen se maailman paras asia, oma lapsi. Parhaimmillaan lapsi sitoo teitä vieläkin tiiviimmin yhteen, tekee teistä perheen ja täydentää rakkauden. 3) Unohda ne kauhukuvat. Positiivisista asioista äitiyteen liittyen puhutaan paljon vähemmän julkisesti kuin niistä negatiivisista. Lapsi ei tee millään tavalla elämästä huonompaa. Päinvastoin. Tuo siihen ainutlaatuista rakkautta, tunteita joiden olemassaolosta ei edes tiennyt sekä aivan uusia ulottuvuuksia. Nyt voin paremmin kuin silloin lapsettomana ja elämälläni on selkeä suunta sekä arvoni ja asenteeni ovat muuttuneet täysin. Ei tarvitse vanheta yksin ja parhaimmillaan saat nauttia elämästä ja kiirettömistä vuosista lasten ja lastenlasten kanssa. Siinä kohtaa, kun minun piti päättää parissa viikossa tuleeko minusta äitiä vai ei, kävin paljon näitä ajatuksia läpi. Vahvin tunne, joka sai minut valitsemaan äitiyden, oli ajatus siitä millaista elämäni olisi kun olisin vaikka nyt viisikymppinen. Enemmän kuin mitään juhlittuja öitä tai yksin tehtyjä lomamatkoja, halusin sinne itselleni perheen. Oman lapsen. Ajattelin myös silloin 24-vuotiaana, että minun on ihan yhtä vaikeaa tehdä se päätös nyt kuin viiden vuoden päästä. Ja niin minusta tuli äiti. Suorittamisestakin pääsin. Elämä Miksun kanssa on ihanaa just näin.
Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian
