24 maaliskuu 2021 Suru

Selaimessa oli auki viisi välilehteä. Sähköpostit odottivat vastaustaan ja päätin aloittaa yksi kerrallaan. Aloitin ensimmäisen, kunnes ikävät uutiset keskeyttivät työt. Menetin eilen ensimmäisen läheiseni koronavirukselle. Toivottavasti myös viimeisen. En tule avaamaan asiaa yhtään enempää enkä itse halua ensimmäistäkään surunvalittelua. Täysin lehdissä kuvatulla tavalla edennyt koronavirustauti vei elämäniloisen rakkaamme pois niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt jättää hyvästejä. Koska kirjoittaminen on ollut aina paras ja tärkein keinoni purkaa ja käsitellä ajatuksia, haluan kirjoittaa teille tänään surusta. Olen mielestäni kolmekymmentäkaksivuotiaaksi saanut aivan liian monta suru-uutista. Koskaan niihin ei totu, mutta ainakin olen oppinut kohtaamaan surua.

Eihän tämä voi olla totta -olo. Se voi jatkua viikkoja. Juuri sen epätodellisen olon takia suru jää helposti käsittelemättä. Kun suru ei tunnu todelta, sen sulkee mielestään ja täyttää tilan muulla tekemisellä. Siivoaa, tekee töitä, tapaa ihmisiä, kaataa viiniä. Suru piiloutuu, jää arjen alle, mutta ei koskaan unohda. Tulee esiin ennemmin tai myöhemmin. Sen takia suru pitäisi surra heti. Antaa sen tulla, antaa sen itkettää, antaa sen sattua, antaa sen tuntua. Millä tavalla se sitten tuntuukaan. Olen kaksi kertaa elämäni aikana itkenyt niin paljon, että kyyneleet ovat loppuneet. Ihan oikeasti, kyyneleet loppuneet. Tutkimusten mukaan kyyneleet eivät voi loppua vaan kyynelnestettä tulee aina vain tarpeeksi mutta en vain millään usko että kukaan on niin suuren surun keskellä pystynyt osallistumaan yhteenkään tutkimukseen että ehkä tämä on jäänyt vain yksinkertaisesti huomaamatta. Mutta kyyneleiden kannattaa antaa vain tulla. Vaikka sitten loppumiseen asti. Surevaa ei tarvitse sen kummemmin sanoilla lohduttaa. Ei tarvitse olla oikeita sanoja, ei kai surun hetkellä sellaisia olekaan. Tieto siitä, että on läsnä on tärkeintä. Että mä olen kyllä täällä, jos ja kun tarvitset. Halauksella hiljaisuudessa on paljon suurempi voima kuin millään maailman lauseilla.

Surun kanssa oppii elämään. Vielä tulee päiviä jolloin naurattaa. Siitä ettei surua ajattele jatkuvasti, ei pidä potea huonoa omaatuntoa. Jos surua on vain muistanut käsitellä, on ihan tervettäkin välillä ajatella muuta. Joskus vähän nauraakin. Ensimmäiset ilonaiheet voivat tuntua vääriltä, mutta mitään väärää niissä ei ole. Kun isäni kuoli äkillisesti ja huomasin muutaman shokkipäivän jälkeen ajattelevani muitakin asioita, ajattelin etten sure tarpeeksi ja olen huono tytär. Mutta eihän se niin mene. Isäni kuoleman jälkeen itkin vuoden jokaisena päivänä. Silti samaan vuoteen mahtui paljon naurua, suuria ilonaiheita, kuplivia juhlia ja huolettomia öitä. Kun oma elämä pysähtyy, ulkopuolella se jatkaa kulkuaan. Hoidin vuosia sitten saattohoidossa olevaa vastasyntynyttä. Hänen vanhempansa sanoittivat tilannetta hyvin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkona lehdet jatkoivat tippumistaan ja pilvet liikkuivat. Bussipysäkillä jäätiin pois, hypättiin kyytiin, kiirehdittiin kotiin, kouluun, töihin ja takaisin kotiin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkopuolella elämä jatkui. Surun keskellä se tuntuu helposti pahalta. Että mitä helvettiä sä siellä somessa jaat kampausvinkkejä kun mun läheinen on kuollut. Siltä se tuntuu ja siltä se saa tuntuakin. Ja jossain vaiheessa, kun on siihen valmis, voi hypätä taas siihen kyytiin mukaan. Jäädä pois, kun siltä tuntuu ja astua uudestaan sisään. Käydä töissä, käydä koulussa, ja mennä taas kotiin pilvien jatkaessa liikkumistaan.

Se, josta kuolema muistuttaa joka ikinen kerta. Oli kyseessä sitten odottamaton tai vähitellen saapunut suru, elämän päättyminen iskee vasten kasvoja sen faktan, että se tapahtuu meille jokaiselle vielä joskus. Miksi jätämme arvokkaita päiviä elämättä? Varaudumme tulevaan usein liikaakin. Ajattelemme muuttavamme ulkomaille sitten eläkkeellä. Miksemme osta loma-asuntoa jo nyt? Voihan sinne sitten muuttaa pysyvästi myöhemmin. Miksi jätämme nauttimatta hetkistä perheemme kanssa arkena ja odotamme viikonloppua, kun silloin on sitä aikaa? Elämästäsi yli 70% on arkipäiviä. En usko, että haluat käyttää ne kaikki tiskikonetta täyttäen ja puhelinta tuijottaen. Emme tietenkään voi irtisanoutua ja elää kuin viimeistä päivää kolmekymppisenä jo ihan senkin takia, että on todennäköistä elää huomattavasti pidempään. Olisi ihana ajatus juhlia vaikka joka päivä, mutta tiedämmehän että silloin juhlat eivät tuntuisi miltään. On hieno ja tärkeä ajatus esimerkiksi säästää lapsille rahaa ja opettaa heitäkin säästäväisiksi, mutta sen kustannuksella ei kannata tinkiä elämän laadusta.

Mikään ikä, elämäntilanne tai kiire ei saisi kuitenkaan estää elämästä nauttimista. Kaiken tämän surumme keskellä saamme olla kiitollisia paitsi tietysti kaikista yhteisistä vuosista ja arvokkaista opetuksista, myös siitä että hän jos joku osasi elää täysillä loppuun asti. Ja omien sanojensa mukaan nautti joka kilometristä.