18 toukokuun 2020 Erikoinen kevät myös äitinä
Neljäs viikko päiväkotia alkoi tänään. Neljäs, uskomatonta. Pitkän harkinnan ja seitsemän viikon poissaolon jälkeen Miksu palasi vappuviikolla päivähoitoon. Nyt muutkin lapset ovat tulleet takaisin ja meno on rajoituksista huolimatta jo, uskaltaisiko sanoa, melkein normaalia. Sydäntä raastavat kuitenkin eskarilaisten perutut päätösjuhlat, kevätjuhlien, äitienpäiväesitysten ja retkien väliin jääminen. Kasvattajien epävarma työtilanne, kaikkien yhteinen huoli tulevasta ja rajoitusten täyttämä päiväkotiarki luovat varjon viskarivuoden päätökselle. Typerä korona, niin kuin lapset sanovat. Paitsi meidän aikuisten, myös lasten arki muuttui tänä keväänä täysin. Tenniskausi päättyi, juuri kun olimme ottaneet lisää pelivuoroja ja Miksu viihtyi hallilla kuin kotonaan. Jääkiekkokaudesta nyt puhumattakaan. Vastahan me istuttiin Jokereiden toimistolle pienen pelaajan kanssa kuuntelemassa mitä tuleva kevätkausi tuo tullessaan joukkuetoimintaan. Ja yhden sähköpostin jälkeen koko kausi on peruttu, tulevasta ei ole tietoakaan. Ensin aktiivisen arjen pysähtyminen tuntui tekevän meidät molemmat hulluiksi, mutta onneksi reipas ja ulkoiluntäyteinen päiväkotitoiminta on tuhlannut ylimääräiset energiat viime viikkoina. Koska tilanne luonnollisesti harmittaa meitä kaikkia, päätin että nyt on keskityttävä niihin hyviin asioihin ja aloin puhua niistä myös lapselle.
Olemme olleet tänä keväänä paljon kahdestaan kotona. Siinä samassa ehkä vieläkin enemmän lähennytty, jos se nyt vain mitenkään on mahdollista. Maailman kummallisimpana keväänä. Olen samalla ollut ihan äärettömän onnellinen äitinä. Vaikka välillä menettänytkin hermoni aivan täysin, mutta samalla rakastanut enemmän kuin koskaan. Tuo pieni lapsi on suurin syyni elää, käydä töissä, pyörittää arkea, pitää huolta itsestäni ja on hän jopa suurin motivaationi liikkua. Olemme harjoitelleet yhdessä lasten maratonia varten, johon Miksu halusi itse osallistua. Liikunnallisuus on yksi hienoimmista asioista joita voin lapselleni opettaa, tunnetaitojen lisäksi tietysti. Saan itse liikunnasta niin paljon hyvää elämääni, joten haluan samoja fiiliksiä myös omalle lapselleni. En tiedä onko hänen liikunnallisuutensa jo syntymälahjana saatua, vai onko siihen vaikuttanut äidin esimerkki. Samapa tuo, tärkeintä että hän siitä nauttii. Nyt olen yrittänyt mahdollisimman paljon järjestää yhteisiä liikuntahetkiä. Miten niihin ei muka aiemmin ollut aikaa? Veivätkö harrastukset ja matkat tilaa siltä, mikä olisi oikeasti tärkeintä? Vai oliko se vain se muka-kiire, jonka järjestin pakenemalla omaa ahdistunutta ja stressaantunutta oloani? Kun mietin tätä tarkemmin, ei se korona ole pelkästään typerä juttu ollut. Kaikesta kurjuudesta huolimatta se on tehnyt minulle, äitiydelleni ja lapselleni myös paljon hyvää.
Joka ilta nukkumaan mennessä kysyn Miksulta kolme asiaa, jotka tänään olivat kivoja. Ensin lapsen oli vähän vaikea listata niitä, mutta auttavien kysymysten avulla (mikä tuntui tänään kivalta, milloin sua nauratti, mikä oli hauskin juttu päiväkodissa?) lapsi oppii nopeasti tunnistamaan positiivisia tunteita. Tällaisina kummallisina aikoina se on erityisen tärkeää. Yleensä kivojen asioiden joukossa on lelujen ja pelien lisäksi yhdessäolo, yhteiset leikit ja vanhempien läheisyys. En usko olevani ainoa, joka on huomannut läheisten ja perheen merkityksen aivan eri tavalla nyt, kun on ollut pakko pysähtyä ja olla vain. Äitinä oleminen on ollut aivan erilaista kuin aiemmin, pakeninhan äitiyslomallakin sitä tavallista arkea ja jatkuvaa läsnäoloa aina koulu- ja työasioihin. Erikoinen, mutta niin tarpeeseen tullut kevät. Muistan kun alkuvuodesta kuvasin storya, jossa suoraan töistä juoksen Miksun kanssa lätkän oheistreeneihin. Söimme molemmat leipää autossa, ehdimme nipin napin ajoissa paikalle ja treenien ajan selasin vain päämäärättömästi somea, yritin lähettää ja ideoida pari työjuttua ja samalla seurata ja kannustaa toista treeneissä. Keskittymiskyky nollassa, kortisolit katossa. Samalla laskin päässäni, että voi helvetti, parin viikon päästä on taas pakattava laukut reissua varten.
Miksu auttoi viime viikolla kantamaan kesätakit varastosta. Matkalaukut ovat aina ensimmäisenä häkkivaraston ovella, niille on eniten käyttöä. Lapsi alkoi työntää marvelkuvitettua matkalaukkuaan pitkin varaston käytävää ja kysyi ”Äiti, milloin mun matkalaukku lähtee taas lentokentälle?” Vaikka matkustaminen on meille molemmille suuri rikkaus, se on ihanaa ja antaa lopulta kuitenkin enemmän kuin ottaa, oli jopa helpottavaa sanoa hymyillen pikkuiselle ”En tiedä rakas, en yhtään tiedä. Nyt ei kukaan tiedä. ” Lapsi rullasi laukun takaisin. ”Ei haittaa äiti, ei haittaa.”
Jätettiin takit eteiseen kassiin (ovat siinä muuten edelleen) ja mentiin ulos heittelemään frisbeetä.
