24 maaliskuu 2021

Posted at 17:22h in Ajatukset by
14 Likes

 

Selaimessa oli auki viisi välilehteä. Sähköpostit odottivat vastaustaan ja päätin aloittaa yksi kerrallaan. Aloitin ensimmäisen, kunnes ikävät uutiset keskeyttivät työt. Menetin eilen ensimmäisen läheiseni koronavirukselle. Toivottavasti myös viimeisen. En tule avaamaan asiaa yhtään enempää enkä itse halua ensimmäistäkään surunvalittelua. Täysin lehdissä kuvatulla tavalla edennyt koronavirustauti vei elämäniloisen rakkaamme pois niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt jättää hyvästejä. Koska kirjoittaminen on ollut aina paras ja tärkein keinoni purkaa ja käsitellä ajatuksia, haluan kirjoittaa teille tänään surusta. Olen mielestäni kolmekymmentäkaksivuotiaaksi saanut aivan liian monta suru-uutista. Koskaan niihin ei totu, mutta ainakin olen oppinut kohtaamaan surua.

 

 

Eihän tämä voi olla totta -olo. Se voi jatkua viikkoja. Juuri sen epätodellisen olon takia suru jää helposti käsittelemättä. Kun suru ei tunnu todelta, sen sulkee mielestään ja täyttää tilan muulla tekemisellä. Siivoaa, tekee töitä, tapaa ihmisiä, kaataa viiniä. Suru piiloutuu, jää arjen alle, mutta ei koskaan unohda. Tulee esiin ennemmin tai myöhemmin. Sen takia suru pitäisi surra heti. Antaa sen tulla, antaa sen itkettää, antaa sen sattua, antaa sen tuntua. Millä tavalla se sitten tuntuukaan. Olen kaksi kertaa elämäni aikana itkenyt niin paljon, että kyyneleet ovat loppuneet. Ihan oikeasti, kyyneleet loppuneet. Tutkimusten mukaan kyyneleet eivät voi loppua vaan kyynelnestettä tulee aina vain tarpeeksi mutta en vain millään usko että kukaan on niin suuren surun keskellä pystynyt osallistumaan yhteenkään tutkimukseen että ehkä tämä on jäänyt vain yksinkertaisesti huomaamatta. Mutta kyyneleiden kannattaa antaa vain tulla. Vaikka sitten loppumiseen asti. Surevaa ei tarvitse sen kummemmin sanoilla lohduttaa. Ei tarvitse olla oikeita sanoja, ei kai surun hetkellä sellaisia olekaan. Tieto siitä, että on läsnä on tärkeintä. Että mä olen kyllä täällä, jos ja kun tarvitset. Halauksella hiljaisuudessa on paljon suurempi voima kuin millään maailman lauseilla.

 

Surun kanssa oppii elämään. Vielä tulee päiviä jolloin naurattaa. Siitä ettei surua ajattele jatkuvasti, ei pidä potea huonoa omaatuntoa. Jos surua on vain muistanut käsitellä, on ihan tervettäkin välillä ajatella muuta. Joskus vähän nauraakin. Ensimmäiset ilonaiheet voivat tuntua vääriltä, mutta mitään väärää niissä ei ole. Kun isäni kuoli äkillisesti ja huomasin muutaman shokkipäivän jälkeen ajattelevani muitakin asioita, ajattelin etten sure tarpeeksi ja olen huono tytär. Mutta eihän se niin mene. Isäni kuoleman jälkeen itkin vuoden jokaisena päivänä. Silti samaan vuoteen mahtui paljon naurua, suuria ilonaiheita, kuplivia juhlia ja huolettomia öitä. Kun oma elämä pysähtyy, ulkopuolella se jatkaa kulkuaan. Hoidin vuosia sitten saattohoidossa olevaa vastasyntynyttä. Hänen vanhempansa sanoittivat tilannetta hyvin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkona lehdet jatkoivat tippumistaan ja pilvet liikkuivat. Bussipysäkillä jäätiin pois, hypättiin kyytiin, kiirehdittiin kotiin, kouluun, töihin ja takaisin kotiin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkopuolella elämä jatkui. Surun keskellä se tuntuu helposti pahalta. Että mitä helvettiä sä siellä somessa jaat kampausvinkkejä kun mun läheinen on kuollut. Siltä se tuntuu ja siltä se saa tuntuakin. Ja jossain vaiheessa, kun on siihen valmis, voi hypätä taas siihen kyytiin mukaan. Jäädä pois, kun siltä tuntuu ja astua uudestaan sisään. Käydä töissä, käydä koulussa, ja mennä taas kotiin pilvien jatkaessa liikkumistaan.

 

Se, josta kuolema muistuttaa joka ikinen kerta. Oli kyseessä sitten odottamaton tai vähitellen saapunut suru, elämän päättyminen iskee vasten kasvoja sen faktan, että se tapahtuu meille jokaiselle vielä joskus. Miksi jätämme arvokkaita päiviä elämättä? Varaudumme tulevaan usein liikaakin. Ajattelemme muuttavamme ulkomaille sitten eläkkeellä. Miksemme osta loma-asuntoa jo nyt? Voihan sinne sitten muuttaa pysyvästi myöhemmin. Miksi jätämme nauttimatta hetkistä perheemme kanssa arkena ja odotamme viikonloppua, kun silloin on sitä aikaa? Elämästäsi yli 70% on arkipäiviä. En usko, että haluat käyttää ne kaikki tiskikonetta täyttäen ja puhelinta tuijottaen. Emme tietenkään voi irtisanoutua ja elää kuin viimeistä päivää kolmekymppisenä jo ihan senkin takia, että on todennäköistä elää huomattavasti pidempään. Olisi ihana ajatus juhlia vaikka joka päivä, mutta tiedämmehän että silloin juhlat eivät tuntuisi miltään. On hieno ja tärkeä ajatus esimerkiksi säästää lapsille rahaa ja opettaa heitäkin säästäväisiksi, mutta sen kustannuksella ei kannata tinkiä elämän laadusta.

 

Mikään ikä, elämäntilanne tai kiire ei saisi kuitenkaan estää elämästä nauttimista. Kaiken tämän surumme keskellä saamme olla kiitollisia paitsi tietysti kaikista yhteisistä vuosista ja arvokkaista opetuksista, myös siitä että hän jos joku osasi elää täysillä loppuun asti. Ja omien sanojensa mukaan nautti joka kilometristä.


12 maaliskuu 2021

Posted at 22:28h in Lifestyle, Perhe, Sisustus by
2 Likes

 

Kotioven avatessa perjantai-iltapäivänä muistaa yleensä aina unohtaneensa siivoojien käynnin. Koska on sattunut perimään äidiltä ärsyttävän tarkkuuden siivouksen suhteen ja siivoan ennen siivoojan tuloa -mentaliteetin, hävettää joka kerta kun unohtaa, että siivoojat ovat käyneet. Onkohan alusvaatteitani lojunut siellä sun täällä, muistiko lapsi vetää vessan aamulla, en kai vaan jättänyt mitään tärkeitä työpapereita pöydälle näkyviin? Kiiltävät lattiat ja kauniisti asetellut sohvatyynyt kuitenkin saavat unohtamaan ärsytyksen. Eipähän tarvitse itse imuroida tai pestä sitä valkoista lattiaa. Se on ihan kiva, mutta.. Aina muuten kun jokin asia kodissa ärsyttää, huomaan peilaavani sitä edelliseen. Valkoinen laattalattia on kuitenkin paljon käytännöllisempi kuin valkoinen mikrosementtilattia ja tästä lähtee lika ihan talouspaperilla pyyhkimällä. Ei tarvitse hinkata taikasienellä enää, ei. Sitä kevään tuomaa optimismia?

 

 

 

Miksu on perjantaisin väsynyt. Eskariviikko ja perjantain pitkät ulkoilut saavat pikkuisen vähän naatiksi ja koska tänään olin poikkeuksellisen hyvällä tuulella, hain Herkusta ennen päiväkodille menoa paitsi lempiruokaa, myös juuri sitä jäätelöä, jota pieni kinuaa joka kerta siitä samalta hyllyltä ja jota en koskaan suostu ostamaan. Herkkupäivä on lauantaina, mutta nyt se sai olla myös vähän perjantaina, sillä vaikka rajat ovat hyviä ja tärkeitä, tuntuu että asetan niitä enemmän itselleni äitinä kuin lapselleni sen takia, ettei hän söisi liikaa sokeria. Kävin sitä paitsi tänään mikroneulauksessa, kävelin tunnin Kaivarissa ja tein vielä sen jälkeen treenin, jossa kasvoni eivät vahingossakaan hikoilleet, joten koin että nyt on hemmoteltava myös sitä miespuolista miniversiota itsestäni. Isänsä ei ole ollut Suomessa, joten sekin on harmittanut pientä mieltä. Hoidanko nyt pahaa mieltä sitten sokerilla? Apua.

 

 

Ollaan oltu tällä viikolla kahdestaan, menty ajoissa nukkumaan, hoidettu koiria, käyty kylässä siellä missä vielä voi ja luettu iltaisin kirjoja – aina niin kauan, kunnes nukahdamme ja valot jäävät päälle. Kun siitä viime yönä puolenyön aikaan vielä hetkeksi heräsin, luin omasta kirjastani muutaman luvun ja olin ihan hurjan onnellinen siitä että saan lukea keskellä yötä kirjaa ja mennä aamulla töihin ihmisten luo, joista olen saanut itselleni toisen perheen. Olen nukkunut monta yötä niin hyvin, etten tiedä olenko ehkä koskaan nukkunut näin hyvin.

 

 

Vaikka moni asia on tällä hetkellä epävarmaa, tänään perjantaina olo on ollut jotenkin kevyt. Vähän tätä sivusin jo aiemmin postaamassani Instagram-kuvassakin. Moni asia päin helvettiä, mutta sydämessä asuu rauha ja nauru. Kun juttelin tästä ystäväni kanssa tänään, hän totesi tyypilliseen tapaansa niin järkevästi että ”se on Mirva ihan normaalia.”

 

 

Kun on elänyt koko elämänsä erilaisissa epävarmuuksissa, tuntuu elämän helppous ja rauha pitkään oudolta. Että tällaista tän kai kuuluisi olla. Välillä ne pienet paholaiset kuiskivat korvaan, että kohta se suunta taas muuttuu ja tulee niitä huonoja päiviä jolloin itkettää niin ettei henkeä saa, mutta ovat olleet mokomat viime aikoina vähän hiljaisempia. Voi kunpa olisin tajunnut jo vuosia sitten aloittaa terapian. Kuinka monelta murheelta sitä olisikaan säästynyt? Toisaalta, kuten tänään ihanalle asiakkaallenikin sanoin, uskon edelleen tarkoituksiin, karmaan ja opetuksiin. Kaiken on vain pitänyt mennä näin. Voimia jokaiselle tämän kummalliseen aikaan. Jotenkin jaksan taas uskoa, että valoa näkyy jo.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 


31 lokakuu 2020

Posted at 18:50h in Lifestyle by
4 Likes

 

Postauksen täydeltä kaikkea poikkeuksellista. Juhlia, naamiaisasuja, herkkuja ja kauhua. Miksu parka jäi kesän lopulla ilman synttärijuhlia kun väliaikaisessa kodissa ei niitä olisi ollut oikein tilaa järjestää, eikä koronarajoitusten takia muualla voinut oikein pitää mitään lastenjuhlia. Hän toivoi kovasti Halloween-juhlia ja nyt järjestimme ne tuttujen kavereiden kesken. Siis heidän, joita Miksu tapaa muutenkin joka viikko. Kun juhlijoita on pieni määrä, on paitsi koronaturvallista, myös oikein kiva järjestää ne kotona.

Jo aiemmin viikolla koristelin vielä hieman keskeneräisen kodin Halloween-teemalla. Hämähäkinseitit ja muut rekvisiitat piilottavat yllättävän hyvin puuttuvat listat, hanat ja ovet. Kauhistuttavat rotat säikäyttivät joka kerta ohi kulkiessa, tuolla ne vieläkin vaanivat kunnes kerään ne kaappiin joulukoristeiden tieltä odottelemaan ensi vuotta. Halloween-teema on kodin koristelussa muuten tosi hauska, ensi vuonna toteutan koristelut kyllä paljon aiemmin ja toivottavasti silloin voin järjestää ne tälle vuodelle aiemmin suunnittelemani aikuisten juhlatkin. Ihan mahtava juttu oli muuten meidän yllätysohjelmanumero. Kesken kauhuteemaisten leikkien paikalle saapui taikuri! Siis oikein vanha kunnon taikuri, ai että mulla oli hauskaa. Lapset tietty ihmettelivät temppuja ja pääsivät myös osallistumaan esitykseen avustajina, mutta vetosi näytös myös aikuisiinkin. Niin että tilaan tuon taikurin vielä joskus aikuisten juhliinkin.

 

Juhlissa kokki valmisti pienille juhlijoille keittiössä hamppareita ja tacoja. Cateringin kautta tuli pöytään kaksi kauhukakkua, mutta itse tein vielä niiden kaveriksi tuon oman fantasiakakun, olipa ihanaa leipoa pitkästä aikaa oikein pitkän kaavan mukaan. Aikuisten ruoatkin olivat ihan suussasulavia, tulipahan syötyä viikon ”vapaa ateria” oikein kunnolla. Ja vähän jatkoin tänäänkin vielä.. Lastenjuhlista tuli muutenkin kaikin puolin aivan ihana fiilis ja vaikka meno yltyykin ajoittain tuttujen kavereiden kanssa aikamoiseksi riehumiseksi, suokoon sen hauskanpidon hetken pikkuisille. Nämä ovat niitä juttuja, jotka jäävät lapsuudesta mieleen.

 

Tänään ollaan vietetty rauhallista pyhäinpäivää kotona ja treeneissä ja Miksu lähti vielä naapuriin juhlimaan viimeiset Halloweenit. Käytiin hautausmaalla viemässä kynttilät rakkaiden muistolle ja juteltiin paljon heistä, jotka ovat jo menneet edeltä jonnekin sinne, jossa aurinko paistaa, lämpö hellii ihoa ja koronasta ei ole tietoakaan. Nyt nautin hiljaisesta kodista, laitan saunan päälle ja lähden ihan just lenkille. Tunnelmallista pyhäinpäivän iltaa kaikille – huomenna muuten kotikuvia blogissa!