On ällöttävän kliseistä kirjoittaa, kuinka tajusin vasta lapseni synnyttyä, miten vahvaa rakkaus voi olla. En voi koskaan tietää, mitä koko elämänsä lapseton ajattelee rakkaudesta eikä hän voi tietää, millaista rakkautta minä koen. Siksi en halua missään tapauksessa pahoittaa tällä kirjoituksellani kenenkään mieltä, en väheksy lapsettomia enkä tarkoita, että he automaattisesti jäisivät jostain paitsi. Monen lapsettoman elämä voi olla paljon rikkaampaa kuin perheellisten. Eivätkä kaikki tarinat pääty hyvin, eivät aina lastenkaan kanssa.

 

Mutta voi luoja kuinka usein voi ihminen ihmetellä, miten tällaista rakkautta on olemassakaan?

 

 

Olen niin onnellinen, että pystyin ottaa Miksun mukaan tänne. Toiselle puolelle maailmaa, ihmettelemään taas kerran suurta ja ihmeellistä Amerikkaa. Olen nyt viime aikoina miettinyt paljon tavallista enemmän ja syvemmin äitiyttä ja sitä, kuinka elämä muuttui lapsen myötä. Ystäväni ovat saaneet vauvoja ja monet ovat kertoneet toiveistaan saada lapsia. Voi kuinka toivonkaan, että kaikki saisivat kokea sen ilon ja rakkauden, mitä lapsi tuo mukanaan. Ensin sitä katseli sydän pakahtuen sängyn reunalla sitä nukkuvaa lasta helposti vaikka tunninkin. Sitten onkin jo ylpeänä jään laidalla kyyneleet silmissä, kun se tekee maaleja. Yhtenä iltana nauraa vatsansa kipeäksi kun lapsi tippuu sängystä ja jatkaa vain unia. Siis oikeesti ei saisi nauraa, mut.. 

 

 

Aina ei ole vain ruusuilla tanssimista. Lapsi rajoittaa elämää, muuttaa sitä ja ihmissuhteita – ei nyt lopullisesti, mutta vuosiksi. Kärsivällisyyden merkityksen ymmärtää vasta, kun on pieniä lapsia. Joku lapseton voi unohtaa välillä, ettei sitä niin vain lähdetäkään ex tempore ulos, ei olla iltamyöhään asti pois kotoa eikä lasta aina saa hoitoon. Hetkeksi voi heittää hyvästit fine diningille. Yhtäkkiä huomaat rakastavasi taas kanaa ja riisiä. Kaksiovinen auto on yhtäkkiä sanonko mistä, sinne ei mahdu mitään. Elämä muuttuu paljon suunnitelmallisemmaksi, minullekin kävi niin. Kävi, vaikka sitä kuinka yritti olla rento ja elää mahdollisimman huolettomasti kuten ennenkin.

 

 

Ja juuri siinä piilee se hienous. Kotona lapsen kanssa vietetystä ajasta oppii oikeasti nauttimaan. Lapsen harrastuksista tulee yhtä tärkeitä kuin omista, illat yksin ovat yhtäkkiä oikeasti todella yksinäisiä ja elämä tuntuu tyhjältä silloin, kun koti on tyhjä. Enää ei haluakaan lähteä ulos (no haluaa, mutta harvoin) koska kotona on yksinkertaisesti niin paljon kivempaa olla. Kiitollisuudenaiheet liittyvät lähes kaikki perheeseen ja lapsen kasvuun ja kehitykseen. Vauva- ja pikkulapsiaika oli raskasta, mutta nyt elämä on suorastaan ihanaa. Siitäkin huolimatta, että otetaan yhteen päivittäin useita kertoja, pystyn sanoa joka päivä lapselleni rakastavani häntä enemmän kuin mitään tai ketään koskaan. ”Äiti rakastatsä enemmän mua vai iskää? Pakko valita!” 

 

 

Suurin syy miksi aikanaan päätin, että minusta tulee äiti, oli ajatus siitä, etten osannutkaan kuvitella elämääni sitten viisikymppisenä ilman lapsia. Onnekseni tulin nuorena äidiksi, vaikka aika ajoin silloin alkuun olikin vähän yksinäistä. Olen 45 kun lapseni täyttää 20 vuotta. Se on ajatuksena aika ihana. Olen ehkä kirjoittanut näistä asioista sata kertaa, mutta nyt tuli vain sellainen olo että oli pakko purkaa näitä ajatuksia näppäimistöllekin. Elämä 5,5-vuotiaan äitinä on ihan mahtavaa. Elämässäni on vihdoin sisältöä, joskus vähän liikaakin. Aikaa ei aina ole, enkä voi elää vain niin kuin mieli tekisi. Toisaalta taas sitä omaa vapaata aikaa osaa aivan eri tavalla arvostaakin. Elämä on myös paljon helpompaa kokea merkitykselliseksi, kun on lapsia.

 

 

Olen miettinyt myös paljon sitä, voiko näitä tunteita kokea silloin, jos ei ole omia lapsia, mutta puolisolla on? Itselleni yksi lapsuuteni tärkeimmistä ihmissuhteista oli suhteeni äitipuoleeni. Hän oli minulle kolmas vanhempi ja kaikesta huolimatta muistan edelleen sen aidon rakkauden meidän välillämme. Hän ei koskaan saanut omia lapsia, mutta sai kaksi bonuslasta isäni mukana. Oli ihanaa olla heistä toinen ja olen ikuisesti kiitollinen siitä, kuinka koin hänet aina ihan yhtä lailla perheenjäseneksi, kuin esimerkiksi isäni. Jos sinulla on lapsi”puolia” tai läheinen suhde äiti- tai isäpuoleen, olisi ilo kuulla kokemuksiasi ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Blogimaailma sai ihania shokkiuutisia, kun WTD-blogin Nata kertoi eilen olevansa raskaana. Paljon onnea tulevalle perheelle! Blogit tietysti täyttyvät aika ajoin vauvauutisista ja toiset pyörivätkin pelkkien perhe- ja äitiysteemojen ympärillä, mutta tämä yllätysraskaus ja vauvauutinen oli sen puolesta ainutlaatuinen, sillä Nata on kertonut ettei koskaan halua lapsia. Olihan erosta vasta vähän aikaa ja uusi suhdekin oli hyvin tuore. Tunnistin itseni ja reilun kuuden vuoden takaiset fiilikset heti. Ei minustakaan pitänyt tulla ikinä äitiä ja luokittelin itseni vapaaehtoisesti lapsettomaksi. En oikeastaan edes pitänyt lapsista ja vannoin, etten koskaan hankkisi omia. Enemmän blogiani seuranneet tietävätkin – asuin yksiössä, opiskelin ja olin seurustellut alle kolme kuukautta, kun olinkin raskaana. Jos en olisi joutunut silloin odottamaan keskeytysaikaa niin kauan, en välttämättä olisi vieläkään äiti. Lääkäri sanoi keskeytyslähetteen antaessaan, että on tässä parin viikon odotuksessa jotain hyvää. Voit vielä päättää toisin. 

 

 

Heh, no en kyllä varmasti päätä. Ja heh, päätin sittenkin. Ihan viime hetkellä, Naistenklinikan potilashuoneessa. ”En mä sittenkään halua keskeyttää tätä” pääsi vain jotenkin suustani ja elämäni muuttui tuona harmaana talvipäivänä lopullisesti. Jatkoin matkaa kouluun ihan muina naisina ja lähetin tulevalle isälle ensimmäisen ultrakuvan että siinä se sit on. Itsehän halusit. Säilytin pitkään keskeytyslähetettä kotona vielä senkin jälkeen, kun lapsi jo asui meillä. Kerran vanhoja paperiroskia viedessä se tuli vastaan ja muistutti elämän yllätyksellisyydestä ja siitä, että kaikella on varmasti jokin tarkoitus. Ja siitä, miten mieli voi muuttua isojen asioidenkin kohdalla. Muistan raskausajan todella käänteentekevänä aikana, sillä minun oli luotava identiteettini uudelleen. En enää koskaan olisi se huoleton ja vapaa, ilmiselvästi yöhön kuuluva skumpalla ja huomiolla elävä nuori ja sopivasti vastuuton 24-vuotias tyttö. Olisin jatkossa aina äiti. Se oli suurin hyppyni tuntemattomaan koskaan. Kliseistä, mutta kannatti. Elämä ja nainen muuttuivat paljon paremmiksi. Jos ollaan ihan rehellisiä, en edes pitänyt itsestäni ennen kuin minusta tuli äiti.

 

Yllätysraskaus ei ole helppo raskaus. Se pakottaa muuttamaan ajattelutapaansa ja arvomaailmaansa, eikä ole välttämättä millään lailla positiivista aikaa, jolloin suuret haaveet ovat käyneet toteen. Voi v*ttuja pääsee suusta moneen kertaan eikä muuttuva vartalo tunnu yhtään omalta. Kun raskauteen ei ole valmistautunut, tuntuu vapauden ja viinin menettäminen joskus ihan tuskastuttavan isolta asialta. Olisinpa silloin tiennyt, että jo lyhyen ajan kuluttua ne ajatukset tuntuivat hassuilta ja kaukaisilta. Ja kaikesta yllätyksellisyydestä ja kauhunsekaisista tunteista huolimatta olen ihan yhtä hyvä äiti kuin ne lasta pitkään suunnitelleetkin. Ihan samalla viivalla.

 

 

Yllätysraskauteen kuuluu usein myös pieni kapinallisuus. Vastustetaan isoa elämänmuutosta ja kielletään itsensä muuttuminen, vaikka se on väistämätöntä. Taistelin itse täysillä sitä perusmammamuottia vastaan, raahasin lastani turvakaukalossa korkeissa koroissa, en ostanut yhtään äitiysvaatetta enkä todellakaan osallistunut vauvauintiin tai muuhun perhetoimintaan. Lähdin treenaamaan alle kuukausi sektion jälkeen ja panostin ulkonäkööni enemmän kuin ennen raskautta. Ettei minusta vaan tulisi tyypillistä äitiä. Kaikki vauvan tavarat mätsäsin sisustukseen sopiviksi, varasin matkoja pienen lapsen kanssa, lähdin ulos juhlimaan ja jätin vauvan yöksi hoitoon jo kuukauden ikäisenä. Äitiyslomalla kävin koulussa oikeastaan vain siksi, etten voisi sanoa olleeni äitiyslomalla. Kaikkea tätä olen harmitellut jälkikäteen niin paljon. Voi kuinka enemmän olisin saanutkaan irti vauva-ajasta ja voi kuinka helpompaa se olisi ollut, jos olisin vain heittäytynyt täysillä siihen mukaan, tavannut muita äitejä (joita ei silloin lähimmässä ystäväpiirissäni ollut) ja rauhoittanut sen ajan uuteen minääni tutustumiselle. Jos olisin tehnyt toisen lapsen, olisin varmasti ollut niin paljon viisaampi. Sitä paitsi, ostin niitä vauvatavaroita sitten kuitenkin lähes kaikkia kahdet. Ne sisustukseen sopivat olivat ihan tylsiä eivätkä kiinnostaneet lasta alkuunkaan.

 

 

Yhdeksän kuukautta on pitkä aika kasvaa äidiksi, mutta lopulta kuitenkin liian lyhyt. Yllätysraskaus ja sen mukanaan tuomat muutokset voivat kestää vuosia. Niin kävi ainakin omalla kohdallani. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin löytänyt itseni, oman tapani olla äiti ja kiittänyt joka päivä elämää siitä, että se toi eteeni vanhemmuuden. Nykyään lasken parhaiksi puolikseni jopa äidillisyyden ja voin sanoa rakastavani lapsia. Kliseisesti, yllätysraskaus oli parasta, mitä elämälleni on koskaan tapahtunut. Sainhan paitsi maailman ihanimman ja rakkaimman pojan, muutuin myös aivan eri ihmiseksi. Äidiksi. Poikani on suurin opettajani ja tieni hyvään elämään. Löytyyköhän blogini lukijoista kenties muitakin yllätysäitejä?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

The problem is, that you think you have time. Buddhalainen viisaus, jota yritän aina aika ajoin palauttaa mieleeni. Kuten Instagramissa kerroinkin, tänään on tasan 10 vuotta siitä, kun isäni kuoli. Äkillisesti, viisikymppisenä, terveenä juuri lääkärissä käyneenä. Sydän petti, kammiovärinä keskellä yötä isän nukkuessa. Puolitoista vuotta aiemmin menetin 45-vuotiaan äitipuoleni. Nuo hetket opettivat, ettei sitä aikaa ehkä olekaan. Isän kuolemaa seuraavana kesänä ostin halpahallin kassalta kortin jääkaapin oveen. Tärkeintä ei ole paljonko elämässäsi on päiviä, vaan paljonko päivissäsi on elämää.

 

 

Aloin elääkin siten. Otin ihan hassuja riskejä, perustin oman yrityksen hetken mielijohteesta, vietin yhden elämäni hauskimmista kesistä, annoin itseni ihastua sen kummempia miettimättä moneenkin kertaan, tanssin ja lauloin usein aamuun asti. Aloin tehdä päätöksiä, jotka tuntuivat hyvältä. Väliin mahtui vähän kehnompikin ajanjakso vaikean ihmissuhteen takia, mutta siitäkin otin opikseni. Sain yllätyslapsen, muutin ja otin suuria riskejä. Hyppyjä tuntemattomaan, ja toteutin ex tempore -ideoita. Nykyään äitinä tietysti vähän varovaisemmin, mutta viimeisen kymmenen vuoden teot ovat saaneet minut elämään. Minulla on kiikkustuolissa jo nyt niin sellaista muisteltavaa, että varmaan vähän itseäkin hirvittää kun ajattelen – jos vain sinne asti pääsen. Parasta on tunne, että jos nyt kuolisin, olisin todella elänyt kaikkien näiden vuosien edestä ja vähän enemmänkin.

 

Luulemme, että meillä on aikaa. Itsekin lykkäsin moneen kertaan unelmieni toteuttamista. Ehtiihän sitä, Miksukin on vielä niin pieni, onhan tässä aikaa, nyt ei vaan jaksa. Kunnes päätin, että nyt on tehtävä jotain. Elämä oli pitkään ikään kuin paikoillaan, viime vuoden aikana halusin siihen muutosta. Elämäntavat menivät uusiksi. Ajatukset ja arvot siinä samassa. Voihan se olla vain sitä, että olin vasta nyt valmis tekemään asioita unelmieni eteen, tai sitten oikeasti sain itseäni vihdoin niskasta kiinni laiskottelun ja mukavuudenhaluni jälkeen. Kuka tietää. Mutta sen tiedän, että aikaa emme saa mistään lisää.

 

Elä. Kerro että rakastat, sano kaikki mitä haluat. Toteuta se unelmasi, tai tee ainakin suunnitelma milloin sen teet. Viikot, kuukaudet ja vuodet lipuvat ohi nopeammin vuosi vuodelta. Aloita elämänmuutoksesi pienin askelin tänään, vaihda alaa, jätä huono mies, pidä se yllätyslapsi. Sinä selviät, sinä elät. Toivon koko sydömestäni, että osaisit tehdä asioille jotain ennen kuin on liian myöhäistä. Ajattelin vuosia, miten paljon jäi sanomatta. Se on ehkä musertavinta kuolemassa, tiesikö hän että ajattelin näin? Uskon, että tiesi. Hyvää vuosipäivää sinne johonkin, iskä. Suru ei häviä koskaan, mutta nyt sen kanssa jo elää ihan hyvin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian