Pidän käsissäni mustaa avainta. Avainta kotiin, johon en koskaan olisi kuvitellut muuttavani. Vielä viime talvena ajattelin, etten koskaan voisi muuttaa eteläisestä kantakaupungista mihinkään. Mun kotikadut, lähikauppojen tutut myyjät, kivenheitto merenrantaan, lenkit Kaivarin rannassa, Eiran puistot, sporan kolina ja kävelymatka keskustaan.. Suureen ääneen julistin aina, kuinka en tule sitten muuttamaan täältä mihinkään, en mihinkään. Eihän minusta pitänyt tulla äitiäkään.. Never say never, maailma ei tosiaan ole niin mustavalkoista kun sitä alle kolmekymppisenä kuvitteli. Ajatukset ja arvot ovat pehmenneet enkä ole enää lainkaan niin ehdoton. Kirjoitin eilen, kuinka muutan pois keskustasta. Kyllä. Muutan. Kulosaareen. Apua.

 

Miten ihmeessä suostuin muuttamaan kaiken sen uhoamiseni jälkeen paikkaan, jossa en edes tiedä mihin postipaketit menevät tai mitä kautta pääsee Alepaan? Mies on asunut lapsuutensa Kulosaaressa, itse taas olen käynyt pari kertaa kiinalaisessa syömässä. Ja kaksi kertaa katsomassa taloa, ensimmäistä vuonna 2014 ja toista vuosi sitten syksyllä. Se jäi ostamatta kun en millään halunnut sinne muuttaa. Joka kerta, kun olen käynyt Kulosaaressa, olen kuitenkin ihan vähän ja ihan salaa ihastellut sen tunnelmaa. Siinä on jotain samaa kuin Eirassa. Kapeat syreenien ja kirsikkapuiden reunustamat yksisuuntaiset kujat. Tenniskentät, hyvinhoidetut puistot ja meren välitön läheisyys. Olemme ajaneet joka kerta tämän tulevan talomme ohi. Se on ollut omasta mielestäni kauneimpia paikkoja koko saarella. Mulla tulee siitä aina mieleen joidenkin jenkkileffojen asuinalueet, talot ovat charmikkaita, vanhoja ja jokainen ihanan erilainen. Joka toinen tuntuu olevan suurlähetystö, aivan kuten vanhassa Eirassakin. Kulosaaresta huokuu historia ja persoonallisuus. Mustikkamaan välitön läheisyys on myös yksi ihanimpia asioita. Metsästä on tullut parin viime vuoden aikana itselleni suuri voimavara ja nyt sinne on mahdollista päästä ihan päivittäin.

 

 

Luonnon läheisyys ja oma rauha lumosivat minut. Hanhien ja joutsenen pesät viereisellä rannalla, pala merenrantaa. On paljon helpompi rauhoittua. Pääsen uimaan vaikka joka aamu omasta laiturista. Enkä voi kieltää, ettenkö nauttisi myös lisätilasta. Jota tosiaan löytyy kolme kertaa enemmän kuin nykyisestä asunnosta. En voi uskoa, että saan oman kuntosalin, työtilan ja ison keittiön – juuri sellaisen kuin haluan. Vierashuoneen, viinihuoneen ja hamamin. Luit oikein, hamamin. Naurattaa ajatuskin siellä kököttämisestä. Rakas Roosa näkee käytännössä Redin Majakasta meidän kodin ja keskustaan pääsee lenkkeilemälläkin. Juoksin keväällä Kulosaareen ja takaisin, eikä se ollut matka eikä mikään. Jotenkin olen vain kuvitellut Kuliksen olevan niin kaukana. Suuri helpotus tulee myös harrastusmatkoista, sillä Miksu käy kolmesti viikossa Myllypuron jäähallilla pelaamassa lätkää. Matkat lyhenevät ajallisesti varmaan kaksi kolmasosaa. Tennis jatkuu toistaiseksi keskustassa eskarin jälkeen, myöhemmin sitä voi vaihtaa Kulosaaren tennishallille jos haluaa.

 

Miksulle Kulosaari on idyllinen ja turvallinen paikka kasvaa ja hänellä on mahdollisuus hakea kaksikieliselle luokalle Kulosaaren kouluun jos kielitaito vain siihen riittää. Eskarivuoden Miksu on vielä omassa päiväkodissa Huvilassa.  Koska ihana pieni päiväkotiporukka jakautuu muutenkin moneen eri kouluun (Eira-Ullanlinna-Punavuori -alueella on useita kouluja + ruotsinkielisille vielä oma) on luontevin aika muutoksille vasta sitten kouluun siirtyessä. Rakkaaseen päiväkotiin saavat mennä kuitenkin koululaisetkin loma-aikoina (joka on aivan ihana mahdollisuus ja tätä tulen todellakin hyödyntämään) ja päiväkoti järjestää koululaisille esimerkiksi yöjuhlia, joten kavereille ei missään nimessä tarvitse sanoa hyvästejä. Ja itse ihan mielelläni ajan tänne ”kotikulmille” vaikka päivittäin, liikun jokatapauksessa lähes kaikkialle autolla.

 

 

Olin nyt oikeastaan tilanteessa, jossa sain valita. Jäänkö asumaan tänne jossa olen aina kokenut olevani kotona vai lähdenkö kokeilemaan uutta. Kun lopullinen päätös oli edessä, ei tarvinnut edes päättää. Jotenkin vain tiesin. Kaikki teot ja asiat elämässäni olivat johdattaneet minut tähän. Lähtö ei varmasti ole lopullinen ja haaveilenhan vielä joskus asuvani Kaliforniassakin osan vuodesta.. Eihän sitä koskaan tiedä. Home is where your heart is ja silleen.

 

Kolmen viikon kuluttua jätän hetkeksi Eiran kodin taakseni, sydämessäni tiedän kuitenkin palaavani vielä joskus takaisin. Ja käynhän täällä Miksun kanssa edelleen joka ikinen arkipäivä, tulen keskustaan ruokaostoksille ja uudesta kodista näkee Suomenlinnaan ja Katajanokallekin lähes jokaisesta huoneesta, joten enhän nyt missään nimessä kaukana ole. Lisäksi ajatus siitä, että täällä kuitenkin on jatkossa edes olemassa se kaupunkiasunto, tuntuu lohduttavalta. Että on edes pieni pala sitä ainoata paikkaa maailmassa, joka on koskaan tuntunut kodilta. Taustani takia en ole koskaan kiintynyt mihinkään, kunnes kauan sitten ensimmäisen kerran muuttaessani Ullanlinnaan oli se ensimmäinen paikka, joka oikeasti tuntui kodilta. Siellä oli vihdoin helppoa olla onnellinen ja vapaa ja oikein tunsin, kuinka ne yli vuosisadan vanhat kivitalot toivottivat minut tervetulleeksi – kotiin.

 

Tällä hetkellä kuitenkin ajattelen, että enemmän kuin yksikään tuttu katu, vaaleanpunainen jugendtalo tai tutut naapurit, kodin tekevät ihmiset. Ensimmäistä kertaa koskaan tunnen aidosti, että olen kotona ihan missä tahansa, kunhan minulla vain on omat rakkaat ympärilläni. Tämä on oikeastaan suuri edistysaskel itselleni, että edes ajattelen näin. Olen kuitenkin aina sydämeltäni se eteläisen kantakaupungin tyttö, joka varmasti vielä joskus palaa asumaan sinne, mistä kävelee suosikkikonditoriaan aamukahville ja leivonnaiselle. Ehkä juuri siksi ajatus muutosta ei tällä hetkellä tunnu edes kovin haikealta, kun en ollenkaan ajattele että nämä olisivat hyvästit. Tähän elämänvaiheeseen muutto on kuitenkin täysin oikea ratkaisu, se ei olisi tapahtunut aiemmin, eikä taatusti myöhemmin jos olisimme päättäneet jäädä ”vielä hetkeksi”. Ja kuten rakas mies mulle sanoi, pääsee tänne heti takaisin jos siltä tuntuu. Yritän nyt kuitenkin ensin löytää sen lähimmän postin ja nopeimman reitin sinne Alepaan. Mitä iistimpää, sitä siistimpää?

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Neljäs viikko päiväkotia alkoi tänään. Neljäs, uskomatonta. Pitkän harkinnan ja seitsemän viikon poissaolon jälkeen Miksu palasi vappuviikolla päivähoitoon. Nyt muutkin lapset ovat tulleet takaisin ja meno on rajoituksista huolimatta jo, uskaltaisiko sanoa, melkein normaalia. Sydäntä raastavat kuitenkin eskarilaisten perutut päätösjuhlat,  kevätjuhlien, äitienpäiväesitysten ja retkien väliin jääminen. Kasvattajien epävarma työtilanne, kaikkien yhteinen huoli tulevasta ja rajoitusten täyttämä päiväkotiarki luovat varjon viskarivuoden päätökselle. Typerä korona, niin kuin lapset sanovat. Paitsi meidän aikuisten, myös lasten arki muuttui tänä keväänä täysin. Tenniskausi päättyi, juuri kun olimme ottaneet lisää pelivuoroja ja Miksu viihtyi hallilla kuin kotonaan. Jääkiekkokaudesta nyt puhumattakaan. Vastahan me istuttiin Jokereiden toimistolle pienen pelaajan kanssa kuuntelemassa mitä tuleva kevätkausi tuo tullessaan joukkuetoimintaan. Ja yhden sähköpostin jälkeen koko kausi on peruttu, tulevasta ei ole tietoakaan. Ensin aktiivisen arjen pysähtyminen tuntui tekevän meidät molemmat hulluiksi, mutta onneksi reipas ja ulkoiluntäyteinen päiväkotitoiminta on tuhlannut ylimääräiset energiat viime viikkoina. Koska tilanne luonnollisesti harmittaa meitä kaikkia, päätin että nyt on keskityttävä niihin hyviin asioihin ja aloin puhua niistä myös lapselle.

 

 

 

 

Olemme olleet tänä keväänä paljon kahdestaan kotona. Siinä samassa ehkä vieläkin enemmän lähennytty, jos se nyt vain mitenkään on mahdollista. Maailman kummallisimpana keväänä. Olen samalla ollut ihan äärettömän onnellinen äitinä. Vaikka välillä menettänytkin hermoni aivan täysin, mutta samalla rakastanut enemmän kuin koskaan. Tuo pieni lapsi on suurin syyni elää, käydä töissä, pyörittää arkea, pitää huolta itsestäni ja on hän jopa suurin motivaationi liikkua. Olemme harjoitelleet yhdessä lasten maratonia varten, johon Miksu halusi itse osallistua. Liikunnallisuus on yksi hienoimmista asioista joita voin lapselleni opettaa, tunnetaitojen lisäksi tietysti. Saan itse liikunnasta niin paljon hyvää elämääni, joten haluan samoja fiiliksiä myös omalle lapselleni. En tiedä onko hänen liikunnallisuutensa jo syntymälahjana saatua, vai onko siihen vaikuttanut äidin esimerkki. Samapa tuo, tärkeintä että hän siitä nauttii. Nyt olen yrittänyt mahdollisimman paljon järjestää yhteisiä liikuntahetkiä. Miten niihin ei muka aiemmin ollut aikaa? Veivätkö harrastukset ja matkat tilaa siltä, mikä olisi oikeasti tärkeintä? Vai oliko se vain se muka-kiire, jonka järjestin pakenemalla omaa ahdistunutta ja stressaantunutta oloani? Kun mietin tätä tarkemmin, ei se korona ole pelkästään typerä juttu ollut. Kaikesta kurjuudesta huolimatta se on tehnyt minulle, äitiydelleni ja lapselleni myös paljon hyvää.

 

 

Joka ilta nukkumaan mennessä kysyn Miksulta kolme asiaa, jotka tänään olivat kivoja. Ensin lapsen oli vähän vaikea listata niitä, mutta auttavien kysymysten avulla (mikä tuntui tänään kivalta, milloin sua nauratti, mikä oli hauskin juttu päiväkodissa?) lapsi oppii nopeasti tunnistamaan positiivisia tunteita. Tällaisina kummallisina aikoina se on erityisen tärkeää. Yleensä kivojen asioiden joukossa on lelujen ja pelien lisäksi yhdessäolo, yhteiset leikit ja vanhempien läheisyys. En usko olevani ainoa, joka on huomannut läheisten ja perheen merkityksen aivan eri tavalla nyt, kun on ollut pakko pysähtyä ja olla vain. Äitinä oleminen on ollut aivan erilaista kuin aiemmin, pakeninhan äitiyslomallakin sitä tavallista arkea ja jatkuvaa läsnäoloa aina koulu- ja työasioihin. Erikoinen, mutta niin tarpeeseen tullut kevät. Muistan kun alkuvuodesta kuvasin storya, jossa suoraan töistä juoksen Miksun kanssa lätkän oheistreeneihin. Söimme molemmat leipää autossa, ehdimme nipin napin ajoissa paikalle ja treenien ajan selasin vain päämäärättömästi somea, yritin lähettää ja ideoida pari työjuttua ja samalla seurata ja kannustaa toista treeneissä. Keskittymiskyky  nollassa, kortisolit katossa. Samalla laskin päässäni, että voi helvetti, parin viikon päästä on taas pakattava laukut reissua varten.

 

 

Miksu auttoi viime viikolla kantamaan kesätakit varastosta. Matkalaukut ovat aina ensimmäisenä häkkivaraston ovella, niille on eniten käyttöä. Lapsi alkoi työntää marvelkuvitettua matkalaukkuaan pitkin varaston käytävää ja kysyi ”Äiti, milloin mun matkalaukku lähtee taas lentokentälle?” Vaikka matkustaminen on meille molemmille suuri rikkaus, se on ihanaa ja antaa lopulta kuitenkin enemmän kuin ottaa, oli jopa helpottavaa sanoa hymyillen pikkuiselle ”En tiedä rakas, en yhtään tiedä. Nyt ei kukaan tiedä. ” Lapsi rullasi laukun takaisin. ”Ei haittaa äiti, ei haittaa.

 

Jätettiin takit eteiseen kassiin (ovat siinä muuten edelleen) ja mentiin ulos heittelemään frisbeetä.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Korona-arkeen on tottunut. Liikaakin. Tavatessani tuttavan pitkästä aikaa saatan mennä jopa halaamaan häntä, kunnes muistan ettei saa. Aivan, ei läheisiä kontakteja. Ihmisten tapaaminen on niin harvinaista, ettei siitä ole muodostunut vielä rutiinia. Kaupassa käyminen sujuu jo ihan helposti, enää en ole edes käyttänyt kumihanskoja, paitsi isoissa kaupoissa joissa olen jotenkin erityisen pöpökammoinen. Aluksi desinfioin jokaikisen pinnan ja tavaran aina kotiin tullessa, vaikka olisin ollut vain yksin lenkillä hanskat kädessä. Ehkä juuri tottumisesta ja sen myötä unohtelusta tuleekin se suurin vihollisemme ja virus alkaa taas levitä. Välillä pitäisikin muistuttaa itseään, että ei, tämä ei ole uusi arki. Tämä on harvinainen poikkeustila, joka kestää vain hetken ja joka pakottaa meidät laittamaan toimintatapamme ja ajatuksemme uusiksi.

Naurattaa, kun mietin kuinka laskeuduimme Helsinki-Vantaalle aurinkoisena maaliskuisena iltapäivänä. Olin seurannut uutislähetyksiä ja hallituksen tiedotustilaisuutta lennolla ja laskeuduttuamme sain tekstiviestin päiväkodista, että uusien suositusten mukaan Miksun pitäisi olla kotona kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Katsoin ulos ikkunasta hiljaiselle lentokentälle ja ennen kuin ehdimme rullata portille, mietin huhtikuussa häämöttäviä reissuja. Pääsiäiseksi varmaan jo päästään Sveitsiin, ei kai siellä ole niin paha tilanne? Lontoon reissuunkin on aikaa melkein 1,5 kuukautta, on tämä silloin jo ohi.

Olin kotona karanteenissa alle vuorokauden, kun aloin ymmärtää mistä oikein on kyse. Tämä ei olekaan ihan parissa viikossa ohi. Tänä keväänä kaikki muuttuu. 

 

 

Little did I know. Jos joku olisi sanonut kaksi kuukautta sitten, että ennen vappua olet myymässä kotiasi, etsimässä uutta ja vähän muutakin, olisin hymyillyt. Jos joku olisi sanonut, että ajatukseni arjesta, elämästä ja ihmisistä menevät aivan uusiksi,   en olisi varmasti edes reagoinut mitenkään. Viimeiset viisi ja puoli vuotta elämästäni ovat olleet niin samanlaisia. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut ja vaikka paljon on tapahtunut, koskaan ei ole ollut aikaa. Elämän tasaisuuteen tottui, jatkuva kiire siirsi ideoiden toteuttamista ja monen asian kohtaamista. Edes loppuunpalaminen tai sairastuminen eivät opettaneet tarpeeksi. Tarvittiin näköjään maailmanlaajuinen katastrofi ja pandemia siihen, että avasin silmäni ja pysähdyin tajuamaan, että ainoa pysyvä asia elämässä tosiaan on muutos.

Pidätkö sinäkin kynsin hampain kiinni rutiineista ja mukavasta elämästä? Ne luovat turvallisuudentunnetta, mutta toisaalta myös ruokkivat pelkoa. Alitajunnassasi tiedät, että tämä ei ole ikuista. Muutos sen sijaan on. Luulin oppineeni sietämään epävarmuutta, mutta olin kaukana siitä. On uskomatonta, kuinka näin lyhyessä ajassa voi omaksua asenteen, että mitä tahansa voi tapahtua. Välillä itsekseni mietin, että voisinpa kirjoittaa kaikesta, mitä tässä on eteen tullut. Maailmassa on niin paljon sellaista, mistä valtaosa ei vain tiedä. Eikä tarvitsekaan tietää, mutta joskus sieltä omasta kuplasta on hyvä kurkistaa ulos. Maailma ja elämä on niin paljon muutakin, kuin se oma pieni elinpiiri. Ajatus on oikeastaan hyvin lohduttava. Maailma ei koskaan kaadu, se antaa kyllä uusia mahdollisuuksia kun on niille avoin ja ennen kaikkea rohkea.

 

 

En tällä hetkellä esimerkiksi tiedä missä asun kesän jälkeen. En vain tiedä. Järjestelmällisellä, rutiineja ja varmuutta rakastavalla ihmisellä joka kammoaa muutoksia on ollut vähän totuttelemista. Olen yllättänyt itseni välillä jopa positiivisuudellani. Peruuntuneet matkat ja juhlat eivät ole harmittaneet juuri lainkaan. Jotenkin pahimpinakin päivinä olen pystynyt luottamaan siihen, että asiat järjestyvät kyllä. Hyvällä sydämellä pääsee pitkälle, uskon siihen. Olen ollut ihan tarpeeksi katkera, epävarma, negatiivinen, stressaantunut ja takertunut tasaiseen elämääni. Ja tavallaan ollut samalla myös tilanteeseen tyytymätön, mutta silti kaiken kiireen takia vähän voimaton tekemään mitään muutoksia. Vaikka konkreettisten muutosten tapahtuminen on tälläkin hetkellä epävarmaa, ne suurimmat muutokset ovat tapahtuneet jo pääni sisällä. Niitä ei vie kukaan eikä mikään pois.

 

 

Miten pandemia on muuttanut omaa elämääsi? Oletko laittanut arvojasi uusiksi tai vaikka sitten kotiasi myyntiin? Itse olen keskittynyt nyt erityisen paljon siihen, mistä asioista oikeasti pidän ja mihin pieniin asioihin sen aikani käytän. Olen huomannut oikeasti priorisoivani liikuntaa, laittautumista (siis miten paljon hyvää mieltä voi tuoda pelkkä meikki, hiusten laitto ja kivat vaatteet), kodin viihtyvyyttä (se tekee mielelle paljon) ja aitoa läsnäoloa. Tein ennen kaiken aina vähän puoliksi. Mieluummin nyt teen kerralla enemmän töitä ja annan lapselle tosiaan sen iPadin käteen ja sen jälkeen kun keskityn häneen, olen 100% läsnä. Ajankäyttö on paljon tehokkaampaa enkä pode jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että toinen osa-alue kärsii, työt tai äitiyteni. Käytän mieluummin aikaa kaunistautumiseen ja olen tyytyväisempi itseeni ja peilikuvaani, kuin että heittäisin aamulla sen sotkunutturan päälaelle ja pelkän ripsivärin nassuun. Näitäkin päiviä tarvitaan, mutta mulla joka päivä tuntui olevan sellainen päivä. Lisäksi päätin tehdä joka päivä ainakin yhden pienen asian omien suurten unelmien toteutumisen eteen. Uhrata niille edes yhden ajatuksen tai jos unelma on konkreettinen, tehdä jonkin pienen teon sen edistämiseksi. Samalla ajattelen positiivisesti ja ajatukseni vievät minua kohti sen toteutumista.

 

Tänä keväänä kaikki muuttuu ja olen lopulta vain iloinen kun tiedän, ettei mikään palaa ennalleen.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian