Kuvat kertovat tarpeeksi. Terveisiä taianomaisten satumetsien keskeltä, jossa hiljaisuuden rikkoo vain suksien suhina ja takassa rätisevät puut. Kuin olisi palannut lapsuuden jouluihin. Herkuista notkuvat pöydät, koko perhe kasassa ja Lapin luonto. Täällä saa nollattua ja käytyä läpi koko vuoden, vähitellen siirtää ajatukset tulevaan ja kokonaan uuteen vuosikymmeneen. Kun lähtökohdat ovat tällaiset, siitä tulee paras mahdollinen. On ollut ihana joulu.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Olen ollut oikeastaan aina huono puhumaan vaikeuksista. Ainakin sillä hetkellä, kun niitä elämässä on. Helpostihan sitä pystyy esimerkiksi nyt kertomaan, kuinka on inhonnut itseään ja peilikuvaansa vuosikaudet sen jälkeen, kun en ole enää vuosiin ajatellut niin. Läheisten kuolemista olen puhunut paljonkin, mutta vasta sitten, kun olen edes jollain tasolla päässyt sen asian yli. En kuitenkaan pysty koskaan valehtelemaan, että nyt menisi hyvin jos totuus on jotain muuta. Sen sijaan olen vain hiljaa, jos en sillä hetkellä ole valmis puhumaan siitä, mikä mieltä painaa. Tästä syystä moni saa virheellisen kuvan elämästä, että se olisi aina ihanaa ja täydellistä vaikka en sitä esitäkään. Välillä on kuitenkin vapauttavaa kirjoittaa, ehkä siksi naputtelen nyt tätäkin postausta. Taianomaiselta näyttävän joulun alla on ollut tänäkin vuonna vähän huolia.

 

 

En ole kovin usein sitä edes läheisilleni sanonut, miten menettämisen pelko on varjostanut elämääni jo pitkään. En aluksi edes tajunnut sitä, saati sitä, mistä se johtuu ja miten se elämääni vaikuttaa. En usko, että olen kuitenkaan ainoa, joka näitä ajatuksia pohtii päässään. Pelkäätkö sinä kenties menettäväsi läheisesi? Kyse ei ole nyt siis siitä, että pelkäisin esimerkiksi jätetyksi tulemista, pikemminkin kuolemaa ja sitä, etten uskalla ajatella tai suunnitella elämää kovin pitkälle, kuten monet muut. Kaikki juontaa juurensa omiin kipeisiin elämänkokemuksiini ja läheisten menettämiseen.

 

 

Taisin olla 11-vuotias, kun kohtasin ensimmäisen kerran kuoleman. Isoisä kuoli äkillisesti kauppareissulla, suhteellisen nuorena ja hyvinvoivana ilman mitään sairautta. Siihen vaan, keskelle toria. Olin jo lapsena miettinyt, millaista on oikea suru. Juuri se suru, kun joku kuolee ja muita ihan kauheasti itkettää. Ei niiden ajattele osuvan koskaan omalle kohdalle. Sitä paitsi äidin veli oli kuollut 17-vuotiaana syöpään, eiköhän siinä nyt ollut meidän perheelle tarpeeksi. Silloin nuorena tyttönä papan kuoltua koin sen surun kuitenkin ensimmäistä kertaa itse. Vaikka olin vasta lapsi, mietin, että tältä se suru nyt sitten tuntuu. Pian papan äkillisen poismenon jälkeen kuolivat äidin vastasyntyneet kissanpennut. Muistan jo tuolloin miettineeni, mikseivät he saaneet elää pidempään. Miksi surua tuli heti toisen surun perään? Yksi eloonjääneistä kissanpennuista jäi sitten iloksemme äidin kissaksi. Ja kuoli vuoden ikäisenä jäätyään auton alle. Olin silloin kuudennella luokalla ja mietin, miten juuri meitä kohtasi taas suru, sitä paitsi kissojenhan pitäisi elää jopa parikymmentä vuotta? Tunsin ihan hirveää katkeruutta siitä, että muiden kissat juoksevat vapaina ulkona edelleen. Miksei meidän? Äidillä oli kuitenkin vielä kaksi kissaa ja nuorimmaisen kuoleman jälkeen aloin vähitellen erkautua niistä kahdesta. En uskaltanut enää menettää. Rakastin lapsena kissoja, siis varmaan enemmän kuin mitään muuta. Yhtäkkiä käännyinkin täysin koiraihmiseksi. Mieli yrittää suojella itseään irtautumalla niistä rakkaimmistakin.

 

Tuon jälkeen nuoruuttani alkoivat varjostaa isäni kodissa alkoholiongelmat, jolloin menettämisen pelko korostui entisestään. Jouduin varmaan itsenäistymäänkin vähän turhan nuorena, koska pelkäsin niin paljon sitä, että kohta menettäminen sattuu, jos olen liian kiintynyt. Minulle niin rakas ja tärkeä äitipuoleni kuoli 45-vuotiaana rikoksen uhrina. 1,5 vuotta sen jälkeen menetin yhdessä yössä isän 57-vuotiaana. Isän, jonka piti olla terve. Tuntui, etten kestä enää surua yhtään. Olin niin pitkään katkera, että miksi juuri minulta on viety toinen perhe ja koti? Edelleen harmittelen sitä toisinaan Micaelin puolesta. Hänellä on vain yksi isovanhempi, sillä hänen isänsä vanhemmat ovat kuolleet. Olin siinä aikuistuttuani lakannut kuitenkin onneksi ajattelemasta, etten voi olla kiintynyt. Rakkaudesta ja läheisyydestä saa niin paljon hyvää ja iloa elämään.

 

 

Muutettuani omilleni, hankin ensimmäisen oman koiran. Pitkäikäiseksi sanotun chihuahuan Lilan. Parhaimman ystäväni, loputtoman rakkauteni ja huolenpitoni kohteen. Lapsuudenkotini koiran kuoleman jälkeen ymmärsin heitä, jotka jättävät koiran ottamatta koska luopuminen siitä on niin vaikeaa. Mutta minullahan on koira nyt ainakin 15 vuotta..

 

Lila sairastui 6-vuotiaana vakavaan, nopeasti edenneeseen sydänvikaan ja kuoli syliini reilu kuukausi diagnoosin jälkeen. Katkeruus nosti taas päätään. Näin kaikkialla 15-vuotiaita, ihania harmaantuneita chihuvanhuksia. Kun silmissä on kaihi ja kuulokin on mennyt, alkaa lähestyvää kuolemaa ymmärtää niin paljon paremmin. Oli kyse koirista tai ihmisistä. Kun takana on ihan loppuun asti eletty elämä, kuoleman näkee kauniina ja kuten isoäitinikin sanoi, jossain vaiheessa tulee vain aika, kun läheisetkin ajattelevat, että toinen pääsee pois. Toinen isoisäni kuoli vanhana, sairauden uuvuttamana. Se on oikeastaan ainoa niin ikään hyvä kokemukseni kuolemasta. Että kuolema voi olla kaunis ja ymmärrettävä. Mietin usein, miten erilainen ihminen olisinkaan, kun olisin saanut menettää kaikki läheiseni niin. Kauniisti ja ymmärtäen, että nyt oli aika lähteä. Oikeastaan iän puolesta heidän kenenkään aikansa ei olisi vielä tänä päivänäkään moneen vuoteen, mutta niin sitä on viety kynttilöitä haudalle jo monta vuotta.

 

 

Menettämisen pelko näkyy tosiaan elämässäni siinä, etten oikein osaa ajatella elämää pidemmälle. Koska en uskalla. Ajattelen, että jos vaikka sanoisin jonkun viisivuotissuunnitelman ääneen, varmasti tulisi jotain isoja mutkia matkaan. Yritän välillä tunnistaa näitä tunteita ja miettiä silloin esimerkkejä satavuotiaista, jospa me kaikki loput saisimme elää ihan loppuun asti. Menettämisen pelko on saanut minut valitsemaan terveelliset elämäntavat. Haluan tietää, että olen ainakin tehnyt kaikkeni sen eteen, että itse elän pitkään. Näin nautin elämästä paljon enemmän. Olen työstänyt näitä asioita paljon ja opetellut ajattelemaan paljon positiivisemmin kuin aiemmin. Osaan nyt pysähtyä hetkiin ja tuntea kiitollisuutta. Hymyillä itsekseni ja kiittää jotain korkeampaa voimaa siitä, että olen saanut näinkin hyvän elämän. Minulla on vähän – mutta sitäkin rakkaimpia – läheisiä ympärillä, maailman ihanin pieni poika ja kaksi valtavan rakasta koiraa tuomassa iloa elämääni joka päivä. Olemme selvinneet niin monista elämän karikoista, että selviämme kyllä mistä tahansa. Olen harjoitellut paljon positiivisuutta, sillä vaikka olenkin perusluonteeltani optimistinen, nämä takaiskut ovat kyllä kyseenalaistaneet usein uskoni siihen, että kyllä kaikki menee hyvin.

 

 

Ja sitten sorruin siihen ajatukseen, että kun on yhden 6-vuotiaan koiran menettänyt sydänvian takia niin kyllähän nuo kaksi elävät sinne kaihi-ikään ja kuurouteen asti. No, 5-vuotiaan Caran sydämestä löytyi viime torstaiaamuna sivuääni. Eilen tutkittiin sitä lisää, pieni sivuääni sieltä löytyi sekä paksuuntuneet sydänläpät. Seuraava kontrolli on vasta vuoden päästä jos oireita ei tule, eli sinänsä hyviä uutisia. Kuvittelin paljon pahempaa. Viime torstaista tiistaiaamuun mietin kuitenkin taas lähes taukoamatta kuolemaa. Eläinlääkärikin sanoi, että on hyvin epätyypillistä, että 5-vuotiaalla koiralla olisi läppävika. Miettikää miltä tuntui, kun lapseni kuukauden ikäisenä sai lääkäriltä diagnoosin sivuäänestä sydämessä? Onneksi se oli harmiton ja fysiologinen, mutta säikäytti. Jos tästä haetaan jotain hyvää, olen oppinut luopumaan. Elämään siinä kliseisessä hetkessä ja ymmärtämään elämän rajallisuuden. Välillä ei vaan jaksa ja huoli ja suru ottavat vallan. Täytyy vaan opetella sanomaan sitä enemmän ääneen, ehkä tämä kirjoittaminen on siinä ensimmäinen askel.

 

Kuulostikohan tämä tuhannen sanan kertomukseni edes jonkun mielestä yhtään tutulta? ♥

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Olen varmaan usein kertonut olevani paljon yksin. Tai no, kaksin. Olen vuosien varrella tottunut siihen ja olemme pärjänneet kahdestaan niin matkustaessa kuin kotona arjessakin. Monet vanhemmat pelkäävät esimerkiksi eroa siksi, etteivät tiedä miten pärjäisivät lapsen kanssa yksin. No, varmasti paremmin kuin yksin parisuhteessa. Vaikka toisaalta rakastan yksinoloa ja esimerkiksi sitä, että koti on kokoajan siisti kun ainoa aikuinen siellä olen minä ja kuinka yksin ollessa rutiineista on helpompi pitää kiinni, näin marraskuussa tämä yksin oleminen on alkanut ärsyttää ja kunnolla. Sori nyt pieni avautuminen, ehkä tämä on oma versioni pimeysväsymyksestä.

   

 

Olen ollut tänä vuonna yksin enemmän kuin koskaan aiemmin. Siis todella paljon. Koska olen kuitenkin nauttinut kotona olosta ja muutenkin rauhoittunut takavuosien seikkailuista, en sinänsä kaipaa tämän enempää omia menoja ilman Miksua enkä ollenkaan haikaile esimerkiksi baareihin. Mikä on ollut ihanaa. Olisi kauheaa jos ei saisi elää sellaista elämää kuin haluaa. Mutta.. Ajatus siitä, että taas vaihteeksi pyöritän tätä arkea yksin ja  olen yksin vastuussa paitsi arjesta, myös siitä lapsesta. Varsinkin sellaisina aikoina kun kaikilla Micaelin tutuilla hoitajillakin on muuta ohjelmaa ja isä tuhansien kilometrien päässä kotoa, se vastuu ja yksinäisyys konkretisoituvat jotenkin ihan toden teolla.

 

Kunnes taas havahdun miettimään, että onhan täällä paljon yksinhuoltajia jotka handlaavat vastuun ja useammankin lapsen ihan hyvin. Yksinhuoltajalla tarkoitan nyt tilannetta, että lapset ovat kokonaan toisella vanhemmalla. Viikko-viikkosysteemi kun kuulostaa korviini toisinaan jopa luksukselta.

 

 

Marraskuun pimeydessä pitäisi hoitaa työt, kotityöt, omat harrastukset, lapsen harrastukset, laittaa ruokaa, laittaa koirille ruokaa, viedä lapsi ulos, viedä koirat ulos. Pysyä järjissään ja kantaa vastuu tosiaan siitä lapsesta ja kodista. Jos mietitte lasten hankintaa, miettikää myös sitä tukiverkoston laajuutta. Välillä taas mietin että onko mulla edes oikeutta valittaa, koska on kuitenkin oma valintani ettei meillä ole esimerkiksi lastenhoitajaa sillä haluan olla mieluummin lapseni kanssa itse vaikka se sitten tarkoittaisikin yksin olemista. No, marraskuussa saa ainakin vähän valittaa eiks niin?

 

 

Lapsi on kuitenkin niin vähän aikaa niin pieni että tarvitsee jatkuvaa läsnäoloa. Pari vuotta eteenpäin ja se on jo yksin kotona pidempiäkin aikoja kuin vain pikaisten  koiralenkkien verran. Haluan, että hän muistaa äitinsä ennen kaikkea läsnäolevana äitinä. Löydän tästä tilanteesta kuitenkin onneksi paljon positiivista. Osaan arvostaa vapaata aikaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Mun ja Miksun välit ovat hioutuneet tänä vuonna jotenkin entistäkin läheisimmiksi ja tiedän selviytyväni vaikka mistä. Tiedättekö kun aina sanotaan, että voidakseen olla toisen ihmisen kanssa, on opittava ensin olemaan yksin? Sitä on ainakin harjoiteltu. Koska tiedän, etten ole ainoa (onnea on muuten rakas ystävä joka jakaa saman ”kohtalon”), olisi ihanaa kuulla muilta vähän yksinäisiltä äideiltä, kuinka te handlaatte arjen ja vastuun yksin? 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian