Vähän jopa yllätyin, kuinka monet yksineläjät ovat avautuneet karanteenissa ollessaan siitä, kuinka perheellisten ja parisuhteessa eläjien pitäisi olla kiitollisia siitä, että on joku kenen kanssa aikaa viettää. Oh well, te ette tiedä mistä puhutte..

 

 

Aamulla olisi ihanaa kaikessa hiljaisuudessa levittää joogamatto lattialle. Laittaa kahvi tippumaan, lukea hesari vaikka kahteen kertaan ja keittää lisää tuoretta kahvia. Syödä hidasta aamiaista ja suunnitella karanteenipäivän ohjelmaa. Aamulenkki rauhallisilla kaduilla, töitä 8-11, itsetehty lounas omaa lempiruokaa, töitä, iltapäivällä hyvin suunniteltu kotitreeni musat täysillä, koko kropan kuorinta suihkussa kun kerrankin on aikaa, kynsien lakkaus, kulmien nyppiminen, pienenpienen pyykkikoneellisen peseminen. Illalla vielä kävelylle, puheluja puhelujen perään ja puhelin kädessä istumista hyvällä omallatunnolla.

 

 

Kukaan lapseton ei tiedä, millainen tehtävä on viihdyttää sitä lasta, joka viettää yli 40 tuntia viikostaan päivähoidossa, käy neljänä iltana viikossa liikuntaharrastuksissa ja näiden ansiosta myös nukkuu pitkiä yöunia. Et tunne enää käsitettä ruutuaika. Mietit, miten sen ilmoituksen saa siitä omastakin iphonesta pois päältä. Huomaat lähteväsi lenkille säässä kuin säässä, jos huono keli ärsyttää, ei tarvitse kuin miettiä hetki kotona odottavia olosuhteita.

 

Olisi ihanaa maalata kaikessa hiljaisuudessa niitä tauluja. Opetella vaikka sitä uutta kieltä tai uutta taitoa, jotain mihin ei ole ollut aikaa. Kokeilla erikoisia reseptejä, neuloa vaikka ensi talveksi villasukat. Olla oikeasti vaikka tunnin ajan ihan hiljaa ja kuunnella sitä hiljaisuutta, siis muutenkin kuin vastamelukuulokkeet päässä. Puhua rauhassa facetimepuheluja tai istua skypepalaverissa kotisohvalla. Ilman, että kukaan innostuu riisumaan housuja taustalla tai puhua pälpättämään siihen päälle niin ettei kukaan kuule yhtään mitään.

 

Lasten kanssa oleminen on täyttä työtä. Tee siinä samalla sitten kotityöt, ruokaa viisi kertaa päivässä ja ne oikeat työt. Sori avautuminen, mutta lapseton ei tajuu. Toki olosuhteet ovat poikkeukselliset, enkä minäkään tajua mitä tämä on lapsettomille. Mutta herraisä teillä on sentään hiljaista eikä kukaan kitise ja sotke 24/7 paitsi sinä itse.

 

 

Jos olet yksin, nauti. Nauti kun sinulla on aikaa pedata sänky, nauti kun siistimäsi sohvatyynyt pysyvät samassa asennossa vaikka viikon. Nauti, kun sinulla on mahdollisuus juoda vaikka tynnyritolkulla viiniä yksin kotona. Nauti, kun saat olla neljän seinän sisällä hyvällä omallatunnolla koko päivän, jos niin haluat. Nauti hiljaisuudesta, tylsyydestäkin. Nauti, kun kukaan ei valita mitä on ruoaksi. Ei sotke, ei keskeytä puheluja, ei vaadi mitään. Nauti, kun saat olla vastuussa vain itsestäsi ja nauti, kun ei tarvitse harmitella katkenneen lätkäkauden puolesta ja selittää nyt tuhanteen kertaan miksi ne kädet pitää pestä ja miksi roskapussia viedessä pistetään hanskat käteen. Nauti, kun ei tarvitse huolehtia kuin omasta sairastumisesta.

 

Ota tämä aika oikeasti sinä retriittinä. Voi retriitti, tarvitsen sinua kun tämä korona-aika loppuu. Suunnittelen pakoa vuorille, oikeastaan ihan mihin tahansa. Rakastan perhettäni, rakastan lastani mutta rakastan ja arvostan myös mielenterveyttäni aika korkealle. Joka ikinen vastaantuleva onnellinen ja kiitollinen perhekaranteenipäivitys on huijausta. Se kuva Hohdosta sen sijaan on lähempänä totuutta.

 

 

Vitsi tietty vitsinä, mutta jokatapauksessa kaikki sympatiani pienten lasten kanssa kotona oleville vanhemmille ja kaikille niille, jotka eivät ole ihanassa tuoreessa parisuhteessa. Riitaa, ruokaa, riitaa. Hiljaisuus, riita, ruoka, riita. Ystäväni tiivisti näin arkipäivänsä. Miten teillä menee karanteenissa? Onko se puoliso maailman ihanin vai allekirjoitatko täysin väitteet piikistä erotilastoissa koronan aikana? Onko lasten kanssa kaikki ihanaa ja mahtavaa kun pääsee vihdoin viettämään aikaa oikein kunnolla yhdessä koko perhe? Olisi kiva kuulla muidenkin näkökulmia aiheesta. Vai oletko sitä mieltä, että me perheelliset valitetaan tosiaan ihan turhaan ja yksin on paljon kaameampaa? Jos seuraavat karanteenit on luvassa joskus 10 vuoden päästä, otan siitä kyllä kaiken irti. Lupaan, etten enää koskaan valita työmatkoista enkä lapsen harrastuksiin käytetystä ajasta. En. Koskaan.

 

 

Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että mulla on kuitenkin maailman ihanin lapsi ja työ, joka mahdollistaa meidän kotona olemisen. Ja että  ylipäätään on vielä töitä. Kiitollinen siitä, että olen terve ja minulla on asiat muutenkin paremmin kuin hyvin. Mutta kyllä mä mielelläni myös maalaisin ja oppisin sitä ranskaa. Tai opettelisin soittamaan pianoa. Voi luojan kiitos meillä ei ole pianoa. Day 7, bring it on.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

On ällöttävän kliseistä kirjoittaa, kuinka tajusin vasta lapseni synnyttyä, miten vahvaa rakkaus voi olla. En voi koskaan tietää, mitä koko elämänsä lapseton ajattelee rakkaudesta eikä hän voi tietää, millaista rakkautta minä koen. Siksi en halua missään tapauksessa pahoittaa tällä kirjoituksellani kenenkään mieltä, en väheksy lapsettomia enkä tarkoita, että he automaattisesti jäisivät jostain paitsi. Monen lapsettoman elämä voi olla paljon rikkaampaa kuin perheellisten. Eivätkä kaikki tarinat pääty hyvin, eivät aina lastenkaan kanssa.

 

Mutta voi luoja kuinka usein voi ihminen ihmetellä, miten tällaista rakkautta on olemassakaan?

 

 

Olen niin onnellinen, että pystyin ottaa Miksun mukaan tänne. Toiselle puolelle maailmaa, ihmettelemään taas kerran suurta ja ihmeellistä Amerikkaa. Olen nyt viime aikoina miettinyt paljon tavallista enemmän ja syvemmin äitiyttä ja sitä, kuinka elämä muuttui lapsen myötä. Ystäväni ovat saaneet vauvoja ja monet ovat kertoneet toiveistaan saada lapsia. Voi kuinka toivonkaan, että kaikki saisivat kokea sen ilon ja rakkauden, mitä lapsi tuo mukanaan. Ensin sitä katseli sydän pakahtuen sängyn reunalla sitä nukkuvaa lasta helposti vaikka tunninkin. Sitten onkin jo ylpeänä jään laidalla kyyneleet silmissä, kun se tekee maaleja. Yhtenä iltana nauraa vatsansa kipeäksi kun lapsi tippuu sängystä ja jatkaa vain unia. Siis oikeesti ei saisi nauraa, mut.. 

 

 

Aina ei ole vain ruusuilla tanssimista. Lapsi rajoittaa elämää, muuttaa sitä ja ihmissuhteita – ei nyt lopullisesti, mutta vuosiksi. Kärsivällisyyden merkityksen ymmärtää vasta, kun on pieniä lapsia. Joku lapseton voi unohtaa välillä, ettei sitä niin vain lähdetäkään ex tempore ulos, ei olla iltamyöhään asti pois kotoa eikä lasta aina saa hoitoon. Hetkeksi voi heittää hyvästit fine diningille. Yhtäkkiä huomaat rakastavasi taas kanaa ja riisiä. Kaksiovinen auto on yhtäkkiä sanonko mistä, sinne ei mahdu mitään. Elämä muuttuu paljon suunnitelmallisemmaksi, minullekin kävi niin. Kävi, vaikka sitä kuinka yritti olla rento ja elää mahdollisimman huolettomasti kuten ennenkin.

 

 

Ja juuri siinä piilee se hienous. Kotona lapsen kanssa vietetystä ajasta oppii oikeasti nauttimaan. Lapsen harrastuksista tulee yhtä tärkeitä kuin omista, illat yksin ovat yhtäkkiä oikeasti todella yksinäisiä ja elämä tuntuu tyhjältä silloin, kun koti on tyhjä. Enää ei haluakaan lähteä ulos (no haluaa, mutta harvoin) koska kotona on yksinkertaisesti niin paljon kivempaa olla. Kiitollisuudenaiheet liittyvät lähes kaikki perheeseen ja lapsen kasvuun ja kehitykseen. Vauva- ja pikkulapsiaika oli raskasta, mutta nyt elämä on suorastaan ihanaa. Siitäkin huolimatta, että otetaan yhteen päivittäin useita kertoja, pystyn sanoa joka päivä lapselleni rakastavani häntä enemmän kuin mitään tai ketään koskaan. ”Äiti rakastatsä enemmän mua vai iskää? Pakko valita!” 

 

 

Suurin syy miksi aikanaan päätin, että minusta tulee äiti, oli ajatus siitä, etten osannutkaan kuvitella elämääni sitten viisikymppisenä ilman lapsia. Onnekseni tulin nuorena äidiksi, vaikka aika ajoin silloin alkuun olikin vähän yksinäistä. Olen 45 kun lapseni täyttää 20 vuotta. Se on ajatuksena aika ihana. Olen ehkä kirjoittanut näistä asioista sata kertaa, mutta nyt tuli vain sellainen olo että oli pakko purkaa näitä ajatuksia näppäimistöllekin. Elämä 5,5-vuotiaan äitinä on ihan mahtavaa. Elämässäni on vihdoin sisältöä, joskus vähän liikaakin. Aikaa ei aina ole, enkä voi elää vain niin kuin mieli tekisi. Toisaalta taas sitä omaa vapaata aikaa osaa aivan eri tavalla arvostaakin. Elämä on myös paljon helpompaa kokea merkitykselliseksi, kun on lapsia.

 

 

Olen miettinyt myös paljon sitä, voiko näitä tunteita kokea silloin, jos ei ole omia lapsia, mutta puolisolla on? Itselleni yksi lapsuuteni tärkeimmistä ihmissuhteista oli suhteeni äitipuoleeni. Hän oli minulle kolmas vanhempi ja kaikesta huolimatta muistan edelleen sen aidon rakkauden meidän välillämme. Hän ei koskaan saanut omia lapsia, mutta sai kaksi bonuslasta isäni mukana. Oli ihanaa olla heistä toinen ja olen ikuisesti kiitollinen siitä, kuinka koin hänet aina ihan yhtä lailla perheenjäseneksi, kuin esimerkiksi isäni. Jos sinulla on lapsi”puolia” tai läheinen suhde äiti- tai isäpuoleen, olisi ilo kuulla kokemuksiasi ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

The problem is, that you think you have time. Buddhalainen viisaus, jota yritän aina aika ajoin palauttaa mieleeni. Kuten Instagramissa kerroinkin, tänään on tasan 10 vuotta siitä, kun isäni kuoli. Äkillisesti, viisikymppisenä, terveenä juuri lääkärissä käyneenä. Sydän petti, kammiovärinä keskellä yötä isän nukkuessa. Puolitoista vuotta aiemmin menetin 45-vuotiaan äitipuoleni. Nuo hetket opettivat, ettei sitä aikaa ehkä olekaan. Isän kuolemaa seuraavana kesänä ostin halpahallin kassalta kortin jääkaapin oveen. Tärkeintä ei ole paljonko elämässäsi on päiviä, vaan paljonko päivissäsi on elämää.

 

 

Aloin elääkin siten. Otin ihan hassuja riskejä, perustin oman yrityksen hetken mielijohteesta, vietin yhden elämäni hauskimmista kesistä, annoin itseni ihastua sen kummempia miettimättä moneenkin kertaan, tanssin ja lauloin usein aamuun asti. Aloin tehdä päätöksiä, jotka tuntuivat hyvältä. Väliin mahtui vähän kehnompikin ajanjakso vaikean ihmissuhteen takia, mutta siitäkin otin opikseni. Sain yllätyslapsen, muutin ja otin suuria riskejä. Hyppyjä tuntemattomaan, ja toteutin ex tempore -ideoita. Nykyään äitinä tietysti vähän varovaisemmin, mutta viimeisen kymmenen vuoden teot ovat saaneet minut elämään. Minulla on kiikkustuolissa jo nyt niin sellaista muisteltavaa, että varmaan vähän itseäkin hirvittää kun ajattelen – jos vain sinne asti pääsen. Parasta on tunne, että jos nyt kuolisin, olisin todella elänyt kaikkien näiden vuosien edestä ja vähän enemmänkin.

 

Luulemme, että meillä on aikaa. Itsekin lykkäsin moneen kertaan unelmieni toteuttamista. Ehtiihän sitä, Miksukin on vielä niin pieni, onhan tässä aikaa, nyt ei vaan jaksa. Kunnes päätin, että nyt on tehtävä jotain. Elämä oli pitkään ikään kuin paikoillaan, viime vuoden aikana halusin siihen muutosta. Elämäntavat menivät uusiksi. Ajatukset ja arvot siinä samassa. Voihan se olla vain sitä, että olin vasta nyt valmis tekemään asioita unelmieni eteen, tai sitten oikeasti sain itseäni vihdoin niskasta kiinni laiskottelun ja mukavuudenhaluni jälkeen. Kuka tietää. Mutta sen tiedän, että aikaa emme saa mistään lisää.

 

Elä. Kerro että rakastat, sano kaikki mitä haluat. Toteuta se unelmasi, tai tee ainakin suunnitelma milloin sen teet. Viikot, kuukaudet ja vuodet lipuvat ohi nopeammin vuosi vuodelta. Aloita elämänmuutoksesi pienin askelin tänään, vaihda alaa, jätä huono mies, pidä se yllätyslapsi. Sinä selviät, sinä elät. Toivon koko sydömestäni, että osaisit tehdä asioille jotain ennen kuin on liian myöhäistä. Ajattelin vuosia, miten paljon jäi sanomatta. Se on ehkä musertavinta kuolemassa, tiesikö hän että ajattelin näin? Uskon, että tiesi. Hyvää vuosipäivää sinne johonkin, iskä. Suru ei häviä koskaan, mutta nyt sen kanssa jo elää ihan hyvin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian