Postaukset vanhemmuudesta ja lapsista keskittyvät usein korostamaan niitä ihania puolia ja sitä, kuinka onnekas onkaan kun on saanut lapsen/lapsia. Vaikka olenkin äärimmäisen onnellinen pienestä pojastani ja rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa koskaan, en voi kieltää ettenkö joskus ikävöisi tiettyjä asioita ajasta ennen lasta. Uskaltaisin väittää, että yksikään äiti tai isä ei voi olla allekirjoittamatta edes yhtä näistä.. Vai olenko väärässä?

Vapautta mennä ihan oman mielensä mukaan. Tämä on ihan varmasti se isoin asia. En voi vain lähteä sinne minne huvittaa, milloin huvittaa ja niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Oikeasti ainakin yli puolet entisistä menoista karsiutuu pois koska lapsi. Varsinkin juhlamenot. Lapsen voi tietenkin ottaa hyvin moneen paikkaan mukaan, mutta en koskaan halua viedä lastani esimerkiksi humalaisten ihmisten luo, ikinä. On eri asia istua esimerkiksi veneellä tai kotona terassilla saati ulkomailla ravintolassa ja juoda siinä samalla pari lasia viiniä. Mutta enempää – ei. Varsinkin nyt kesällä ärsyttää toisinaan, ettei voi vain lähteä ystävien seuraksi terassille istumaan iltaa.

Omaa aikaa. Olen ihminen, joka tarvitsisi päivittäin hetken sitä ihan omaa aikaa. Sen ei tarvitse olla mikään lepohetki, vaan voin hyvin samalla vaikka siivota, kirjoittaa blogia, lakata kynnet, tehdä ruokaa, käydä lenkillä.. Kunhan saisin hetken olla ihan yksin omien ajatusteni kanssa. Onnekseni olen saanut siihen mahdollisuuden kohtuullisen usein, se on oman jaksamisen kannalta kovin tärkeää.

Korkokenkiä. Vielä vauva-aikana työntelin rattaitakin usein korkkareissa, mutta nyt supervilkkaan taaperon äitinä korot on ehdoton ei. Lapsi säntää ihan sekunnissa jo kymmenien metrien päähän ja hänen perässään täytyy usein ihan oikeasti juosta. Erilaiset tennarit ovatkin kovassa käytössä ja ballerinat ovat tehneet taas uuden tulemisensa kenkäkaappiini korollisten avokkaiden sijaan.

Rauhallisia ravintolaillallisia. Käymme kyllä ulkona syömässä ainakin pari kertaa viikossa, mutta lapsen kanssa. Vauvahan nukkui turvakaukalossa nätisti omalla paikallaan ja saimme syödä rauhassa pidemmänkin kaavan mukaan. En muista milloin olisin tilannut viimeksi edes alkuruokaa. Ruoan odottamiseen kuluva aika tuntuu yleensä vähintään tunnilta, siinä vaiheessa pöytäliina on kasteltu jo kertaalleen vedellä, pöytämausteet ovat yleensä vesikannussa, toisinaan myös puhelin, ja kaikki ravintolan asiakkaat on äänekkäästi tervehditty. Ruokailuhetki sujuu ihan kivuttomasti siihen asti kun lapsi on syönyt. Sen jälkeen lähdetään pois pöydästä ja tuholaisen show alkaa jälleen.

Lentomatkustamista. Matkustamme kyllä, paljonkin, mutta lennot.. Vaikka ne ovat sujuneet aina kohtuullisen hyvin, stressaan sitä ihan joka kerta. Ennen pidin lentämisestä, nykyään lasken minuutteja koneen laskeutumiseen ja pyrin minimoimaan kentälläoloajan. Lentokoneessa onkin suorastaan huvittavaa katsella ennen lähtöä samppanjaa siemailevia ihmisiä jotka asettelevat itsensä mukavaan asentoon heti nousun jälkeen ja nukkuvat koko matkan ajan. Ja sitten vain nopeasti nappaavat hihnalta sen yhden kevyen Rimowan mukaansa ja hyppäävät ensimmäiseen taksiin. Katsellaan sitten 15 vuoden päästä sitä! Onneksi olemme saaneet mahdollisuuden matkustaa myös ihan aikuisten kesken. Jokaisella reissulla on silti aina ihan kauhea ikävä ja katastrofilennot tuntuvat silloin hyvin kaukaiselta ajatukselta.

Auringonottoa. Nyt onneksi voi taas olla enemmän auringossa kun lapsikin viihtyy uima-altaissa. Aiemmin kun uimiset rajoittuivat siihen, että lasta piti itse tukea vedessä ja muuten hänen piti pysytellä varjossa, tuntui ettei lomamatkoilla ehtinyt olla käytännössä yhtään auringossa. Nykyäänkin tulee tietenkin silmä tarkkana vahtia altaaseen juoksevaa lasta, mutta ainakin sen voi tehdä itsekin siinä auringossa loikoillen. Silti, se sellainen koko päivän lehden-, tai kirjanlukutuokio ja torkut uima-altaalla on ainakin hetkeksi vielä unohdettava.

Ruoanlaittoa rauhassa. Kun kiinnittää huomiota ihan mihin tahansa muuhun, esimerkiksi vaikka juuri ruoanlaittoon, lapsi tulee perässä. Hän haluaa tietysti myös osallistua. Ruoanlaittoon kuluu aikaa lähes puolet enemmän, kun vuorotellen pilkot vihanneksia, otat lapsen kädestä erilaisia keittiövälineitä pois, siivoat pullollisen Fairya lattialta, juokset toiseen suuntaan pelastamaan kahvipannua ilmalennolta ja lohdutat siinä samalla uhmaikäisen kiukkukohtausitkua, kun hän ei ylettänytkään liedelle varastamaan paistinpannua.

Bloggaamista. En kirjoittanut blogia ennen lasta, mutta osaan silti kaivata sitä omaa kirjoitusrauhaa. En kirjoita yhtään postausta kotona lapseni hereilläoloaikana, sillä se on täysin mahdotonta. Myöskään omien työjuttujeni tekeminen läppärillä ei onnistu, jos olen yksin kotona ja lapsi on hereillä. Voin kyllä nopeasti lukea sähköpostit mutta niihinkin vastaaminen on hyvin epätodennäköistä. Myös kuvaaminen kotona on hankalaa jos en ole yksin. Kuten allaolevasta kuvasta näkyy, esimerkiksi erilaisten ruoka-annosten kuvaaminen on lapseni mielestä aivan ihanaa.

Nopeita lähtöjä. Nopeat aamut saivat jäädä heti lapsen syntymän jälkeen. Voi sitä huolettomuutta, kun sai vaan nousta sängystä, laittaa nopeasti itsensä valmiiksi ja juoda kahvinkin matkalla. Puolessa tunnissa olin lähtövalmiina töihin. Nyt siihen menee noin puolitoista tuntia.

Liikuntaa juuri silloin kun itse haluan. Oli ihanaa päästä esimerkiksi suoraan töistä salille, tai lähteä juoksemaan vaikka keskellä vapaapäivää. Nyt liikuntaharrastukset rajoittuvat niihin aikoihin, kun lapselle on hoitaja. Toisaalta taas nyt päiväkotiaikana en halua käyttää sitä vähäistä aikaa mihinkään muuhun minkä lapseni kanssa saan viettää arkipäivinä. Salille on yritettävä mennä juuri ennen päiväkodista hakemista tai vaihtoehtoisesti juosta lenkki vasta nukkumaanmenoajan jälkeen.

En silti vaihtaisi tilannettani mihinkään. Kaikki se ilo ja onni, mitä lapseni on tuonut maailmaani voittaa kaikki nämä yllämainitut ihan 6-0. Mulle on maailman siisteintä olla äiti, mutta ymmärrän täysin heitä jotka eivät halua tähän ryhtyä. Ihanaa tiistaita, toivottelee kerrankin yksin kotona blogia kirjoittava Mirva! Taidankin lähteä tästä salille ja syömään lounasta ihan yksin..

// Before I was a mom.. Almost everything was so easy! But still, I wouldn’t change a thing <3

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Meillä oli eilen aivan ihana päivä. Lähdimme aamulla isoäitini luo Micaelin kanssa. Ollaan oltu pitkiä päiviä kahdestaan ja ajattelin että Micael nauttisi kyläilystä mummolassa. En osannut kuitenkaan arvata, miten paljon..

Isovanhemmat ovat suunnaton rikkaus. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että ikäisilläni niitä olisi. Olen niin onnekas, että olen saanut kasvaa rakastavassa perheessä ja rakastavien isovanhempien kanssa koko lapsuuteni. Sain tavata kaikki isovanhempani. Isoisäni siirtyivät nauttimaan ansaituista päivistä johonkin parempaan paikkaan ollessani nuori, mutta minulle jäi onneksi heistä paljon kultaisia muistoja. Molemmat isoäitini ovat onneksi edelleen täällä ja voivat kovin hyvin. Arvostan isovanhempiani ja heidän saavutuksiaan suuresti. Kunpa saisin pitää isoäidit täällä vielä pitkään. Mummo ja mamma ♥

Mummo asuu kaupungissa, mutta hänellä on ’kesäpaikka’ järven rannalla. Tila, jossa he ovat asuneet ennen itse lastensa kanssa. Rakentaneet, tehneet töitä. Eläneet tätä elämää, montakymmentä vuotta. Minun mummolani. Se on yksi idyllisimpiä pihapiirejä mitä tiedän. Paljon pieniä punaisia piharakennuksia, nurmikkoa silmänkantamattomiin, marjapensaita ja syreenejä. Ja ihana vanha ’museo’, joka on sisustettu esineillä, joista osa on jopa sota-ajoilta asti. Todellisia aarteita. Micael oli aivan innoissaan, valehtelematta kaikesta. Kirnuttiin voita, siliteltiin porontaljaa, syötiin viinimarjoja suoraan pensaasta. Työnneltiin yli 50 vuotta vanhoja lastenkärryjä ja katseltiin sammakoiden pitkiä loikkia nurmikolla. Välillä karattiin vanhan rantasaunan lauteille ihmettelemään, kuinka sauna voi olla niin suuri.

Olen saanut viettää monia ikimuistoisia hetkiä lapsuudessani näissä maisemissa. Ja olen äärettömän onnellinen, että lapseni sai tehdä nyt samoin. Uni tuli kotiin lähtiessä aika äkkiä, ja melkein kyyneleet silmissä katsoin unissaan hymyilevää lasta. Sitä elämän oikeaa rikkautta on saada kasvaa tälläisen rakkauden ympäröimänä. Perheeni ja lähisukuni on kovin pieni, mutta sitäkin tärkeämpi ja rakkaampi. Suurin voimavarani, mitä minulla on koskaan ollut ♥

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Ystäväpiiriini on syntynyt viime aikoina paljon lapsia. Sen myötä myös äitejä. On mukavaa huomata kuinka omanlaisia äitejä me kaikki olemmekaan. Olemmehan ihmisinäkin erilaisia. On hullua ajatella, että äitiys olisi kaikkien kohdalla samanlaista. Sen suhteen olin ennen lapsen saamista kovin kapeakatseinen.

Mutta kuka sitten on hyvä äiti? Uskonnon jälkeen äitiys on aihe, joka jakaa varmasti eniten mielipiteitä ja herättää ajatuksia. Oli niitä omia lapsia tai ei. Suomessa on ainakin vallalla käsitys, että hyvä äiti on jotenkin todella omistautunut. Lapsi on äidille tottakai maailman tärkein asia, jos ei ole niin siinä kohtaa voidaan alkaa puhua siitä huonosta äidistä. Mutta on suorastaan järjetöntä, että meillä on vallalla ajattelutapa, jossa hyvä äiti on juuri se täysin lapselleen omistautunut äiti.

Omasta mielestäni hyvä äiti asettaa lapsensa hyvinvoinnin aina etusijalle ja hänen maailmansa tärkein olento on se oma lapsi. Hyvä äiti antaisi henkensä lapsensa puolesta. Hän viettää aikaa lapsensa kanssa mielellään, ja nauttii siitä. Hyvä äiti ei kuitenkaan uhraudu eikä omistaudu liikaa. Hyvä äiti tietää, että maailmassa on muutakin. Hyvä äiti myös ymmärtää, että ne muut asiat ja niistä huolehtiminen tukevat hänen ja lapsenkin hyvinvointia. Jos lasta kasvattaa yhdessä kumppanin kanssa, tulisi hänet muistaa huomioida yhtä lailla kuin ennenkin. En halua yleistää, mutta aivan liian moni äiti tuntuu unohtaneen puolisonsa lasten saamisen jälkeen. Ei, ei, ei.

Keskustelimme eilen töissä aiheesta ja totesimme, että on valitettavaa joutua sanomaan ääneen, että tavallaan ymmärrämme esimerkiksi puolisoaan pettäviä pienten lasten isiä. Vaikken ilmiötä tietenkään millään lailla hyväksy. äiti voi muuttua hormonien vaikutuksesta aivan toisenlaiseksi ihmiseksi ja vaikka isän tehtävä on ymmärtää, jossain menee se raja. On helppo elää vauvan kanssa omassa äitikuplassa, mutta isä on se sama mies kuin ennenkin.

Vaikka sitä kuinka toistetaan, hyvän äidin elämässä tulisi olla muutakin. Että jaksaisi olla se hyvä äiti. Ja mahdollisimman hyvä puoliso. Onhan se lapsenkin hyvinvoinnin kannalta merkityksellistä, että vanhempien suhde on onnellinen. Rakkauden ja rakastamisen mallin lapsi saa kuitenkin vanhemmiltaan.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian