Herään yleensä aikaisin. Takana oli lähes yhdeksän tuntia unta, kun heräsin kuitenkin hieman tavanomaista myöhemmin todetakseni, että olin unohtanut laittaa herätyskellon soimaan illalla. Uninen voi vittu oli päivän ensimmäinen lause. Enhän ollut edes myöhässä enkä nukkunut pommiin, no ne vain pääsivät suustani. Mmmm mitä, lähtikö lapasesta? kuului vielä unisempi ääni vierestä. Nauratti.

 

Tarot-kortit ennustivat luopumisen tuskaa. Eikä ihme, olinhan koko yön hikoillut ja uneksinut tänään tehtävistä asuntokaupoista. Uneksinut lienee väärä sana, se tuntuu muistuttavan lähinnä auringolta tuoksuvista päiväunista piknik-viltillä. Kuulin vasta nyt lapseni päiväkodin kasvattajan olevan puoliksi ranskalainen ja rukoilin mielessäni, voisiko hän opettaa vähän ranskaa myös pojalleni. Voi kuinka rakastaisin ranskaa puhuvia suloisia jääkiekkoilijapoikia. Jos olisin vielä nuori tyttö. Nyt voi kai sanoa pitävänsä jo entisistä jääkiekkoilijoista.

 

Työmatkalla pohdin, olisiko vihreästä marmorista tehty kylpyhuone kiva. Liikennevaloissa etsin inspiraatiokuvia, käännyin puolivälissä takaisin kotiin avaamaan sähkömiehelle ovea ja toimistolle tullessa tiesin jo, että kylpyhuone muuten tehdään vihreällä marmorilla. Miksen ollut keksinyt tätä aiemmin?

 

Toimiston viikkopalaverin jälkeen muun muassa asuntokaupat ja koko kropan yli puolentoista tunnin treeni. Hikipisarat ja kyyneleet maistuvat muuten vähän samalta, mutta silti ihan eriltä. Viikon voimaharjoittelut paketissa ja on vasta torstai. Taputus omalle olalle ja siitä miettimään, jaksaisiko viikonloppuna vielä pitkiksen ja yhden nopean lenkin. Pitkis yhtä kuin pitkä lenkki. Pakko jaksaa, kohta treenaaminen on taas niin helv.. hankalaa kun joutuu muuttamaan ja remppaamaan. Sain kerrankin tehdä treenin rauhassa loppuun ja 2o minuutin loppuverkan ja takakyykkyennätysten jälkeen olo oli sanoin kuvailematon. Hetkeksi unohdin jopa asuntokaupat. Ja sen muuton, ja remontin.

 

Niistä tulikin illan teema. Suuri muutto-, ja remonttiahdistus. Kaksivuotiaan kärsivällisyydellä ja toimettomuutta vihaavalla luonteella siunatulle remontti ja muutto menevät ihan henkilökohtaisesta helvetistä. Montakohan kertaa olen vannonut, ettei enää ikinä? Viimeisestä isosta rempasta tulee kesällä kuluneeksi kaksi vuotta. Aika se ei ole kullannut muistoja, ei vaikka aina muka tiedän sen lopputuloksen palkitsevan. Teki mieli pakata joka ikinen kaappi laatikoihin. Soittaa remonttifirmaan, keittiöfirmaan, kipsilistafirmaan.. Ärsytti. Eniten ärsytti etten muuton, remontin ja siitä johtuvan kiireen takia pääsekään ihan vielä Hankoon vaikka olinkin jo toinen jalka hiekkarannalla. Ei auta, vaikka selitän itselleni että on koko kesä aikaa ja asu nyt hitto vielä täällä omassa rakkaassa ei-remontoitavassa kodissa niin pitkään kun pystyt. Hangossa voi olla koko kesän, täällä vain kolmekymmentä päivää. Enää kaksikymmentäyhdeksän. Miksi remontit osuu aina kesälle?

 

Nukkumaan kymmeneltä oman pienen lämpöpatterin viereen. Miksu nukahti suihkun jälkeen isoon sänkyyn enkä jaksanut kantaa enää omaan sänkyyn. Muistin kuinka nukuimme joskus just näin kylki kyljessä juuri kun olin laittanut itseruskettavaa yöksi. Aamulla mun kylki oli valkoinen, Miksu ruskea. Torstain päätteeksi 9,5 tuntia sikeää unta. En ole muuten koskaan pystynyt mitata unta millään kellolla tai ouralla, mun päällä saa öisin olla korkeintaan peitto.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Koti. Mun koti. Meidän koti. Paikka, jossa olen asunut pidempään kuin missään muualla. En todellakaan ole mikään muuttajatyyppi, päinvastoin. Koti-ihmisten koti-ihminen. Niin onnekas ja etuoikeutettu, että olen saanut asua näin ihanassa kodissa näin monta vuotta. Laitoimme asuntomme myyntiin huhtikuussa pahimpaan korona-aikaan. Oletuksella, että eihän kukaan sitä nyt varmaan ainakaan ennen syksyä osta. No osti kuitenkin. Puhuttiin pitkästä vapautumisajasta. No yhtäkkiä pitkä vapautumisaika olikin kuukausi kaupasta. Eihän nyt pitänyt asuntojen liikkua ollenkaan? Meidän koti on kuitenkin tänään myyty ja kuukauden päästä en asu täällä enää. Melkein 7 vuotta takana, 30 päivää edessä. Hengitän joka solullani tätä ilmaa, tarraan kiinni jokaiseen muistoon joita ympäriltä tulee nyt enemmän kuin koskaan. Osaan suunnistaa täällä pilkkopimeässä, tunnistan jokaisen äänen, tuoksun ja naapurin koirien äänet. Siis aloin itkeä kun näin aamulla maailman ihanimman talkkarin. Voisiko se edes muuttaa meidän mukana?

 

 

 

 

Tiesin, että lähdemme. Halusin, että lähdemme. Näin koko viime yön unta asuntokaupoista. Tarot-korteista ennustin luopumisen tuskan. Tiedän, että on mentävä eteenpäin. Mutta voi luoja, kuinka haikealta tuntuu lähteä kodista, jossa on asunut pidempään kuin yhdessäkään lapsuudenkodissa, johon oma lapsi on syntynyt ja jossa koiranpennut ovat saaneet kasvaa ihaniksi aikuisiksi. Kodista, joka on itse remontoitu meidän näköiseksi ja jossa on koettu suuria tunteita aivan jokaisesta ääripäästä. Missään en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin täällä. Toisaalta, en myöskään yhtä vihainen, surullinen tai huolissani. Koti kätkee sisäänsä aina niin paljon.

 

 

Uusi omistaja saa tästä ihanan kodin. Tekisi mieli kertoa, kuinka paljon täällä on poltettu salviaa nurkissa ja poistettu sillä huonoa energiaa. Kerronkin. Täällä on hyvä olla. Kun ensimmäisen kerran kävin seitsemän vuotta sitten, en olisi koskaan arvannut, että kesällä 2020 itken haikeudesta, kun jätän Eiranrannan taakseni. Ihanat naapurit, asumisen helppous ja kaikki ne lukemattomat muistot. Melkein neljäsosan elämästäni olen elänyt näiden seinien sisällä. En muuten koskaan saanut omaa nimeäni oveen, unohdin muistuttaa siitä parin ensimmäisen vuoden jälkeen. Olen iloinen siitä, että Miksu muistaa tämän kodin vielä aikuisenakin, hän sai asua siinä niin kauan.

 

Minäkään en unohda tätä koskaan. Kiitos Eiranranta, kiitos koti ja kiitos te, joiden kanssa olen saanut jakaa kaikki nämä hetket täällä. Onneksi meillä on vielä nämä kolmekymmentä päivää ♥

 

Lue myös:

Meidän koti on myynnissä

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Sellaisia suuria muutoksia sitten. Ääk, tuntuu suorastaan hullulta. Kuten itseasiassa juttelinkin viime viikolla storyn puolella, en ole asunut missään kodissa niin pitkään kuin tässä jos isäni luona ”asumista” ei lasketa. Äiti, korjaa jos olen väärässä. En olisi tosin ajatellut että tällä viikolla kotimme löytyy julkisesta myynnistä Oikotieltä. Reilut kuusi vuotta Eiranrannassa asumista takana ja nyt kun kirjoitan tätä postausta tässä keittiön pöydän ääressä, tuntuu ihan uskomattomalta että siitä, kun ensimmäisen kerran olen juuri tässä istunut (ja itseasiassa syönyt nakkeja ja ranskalaisia eräillä kesäisillä jatkoilla) on kohta seitsemän vuotta. Monen kummallisen sattuman kautta tästä tuli minun kotini. Voi miten paljon voikaan mahtua näiden seinien sisälle.

 

 

Ajattelin aluksi, ettei varmaan asuta tässä kauaa. Tämä koti tuntui meille pitkään vähän sellaiselta ”väliaikaiselta”. Parin remontin jälkeen aloin kuitenkin kotiutua ja voi että, miten paljon tykkään tästä asunnosta nyt. Parhaimmillaan se on keväällä ja alkukesästä, kun omalla terassilla saa juoda aamukahvit, ottaa aurinkoa takapihalla lapsen pelatessa pihalätkää siinä sivussa. Pihan ulkoporealtaassa on opittu uimaan ja vietetty monet unohtumattomat tyttöjenillat. Aamuauringossa on tehty monet joogat terassipatiolla ja iltaisin on grillattu lukemattomia kertoja yhdessä ystävien kanssa. Miksu on syntynyt tänne ja lähellä on aivan ihanat naapurit sekä joukko rakkaita ystäviä. Tämä asunto on tuonut paljon rakkaita ihmisiä elämääni.

 

 

Yksi ihanimmista asioista tässä kodissa on keittiö, josta tuli juuri sellainen, kuin halusinkin. Remontoimme sen reilut puolitoista vuotta sitten ihan omannäköiseksi, sellaiseksi, että haluaisin seuraavaankin kotiin samanlaisen. Asunto on ollut kaikin puolin äärimmäisen toimiva. Varsinkin lapsen kanssa arvostaa uudehkon talon ylellisyyttä, kuten suoraa kulkua hissillä parkkihalliin omalle autolle (kävelen kotiovelta autolle noin 30 sekuntia), runsasta säilytystilaa varastoissa, helppoa kulkemista esimerkiksi automaattisesti avautuvien ovien läpi (korona-aikana ihan best) sekä tietysti sitä omaa pihaa. Siksi toivoisin itse, että tähän muuttaisi pieni perhe – tai vaikka sitten tuleva perhe <3 En olisi itse voinut kuvitellakaan helpompaa asuntoa silloin, kun lapseni syntyi.

 

 

 

 

 

Koko sen ajan, kun olen asunut täällä, omenapuusta on saanut joka syksy poimia omenoita. Se ei tehnyt minkäänlaista satoa koskaan ennen sitä. Uskon, että minun on ollut tarkoitus asua juuri täällä. Nyt meidän koti on kuitenkin myynnissä. Jos tiedät jonkun, joka osaa arvostaa meren läheisyyttä, äärimmäisen helppoa asumista sekä omaa ihanaa pihaa ja kävelymatkaa keskustaan, vinkkaathan hänelle. Tämä poikkeuksellinen tilanne ei ole ehkä se optimaalisin aika myydä, tai en tiedä, mutta ei meillä ole täältä mikään kiire pois. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että on vihdoin aika tehdä niitä suuria muutoksia. Siksi meidän koti löytyy nyt Oikotieltä ja Etuovesta.

 

 

Koti, jossa koko elämäni on muuttunut. Koti, jossa kolmen ihmisen elämä on muuttunut. Koti, jossa on hyvä karma. Mielenkiinnolla odotan, kenen elämän se seuraavaksi muuttaa ♥ Viimeistään täällä tulee onnelliseksi.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian