Vähän sisustusjuttuja välillä. Osassa kuvista ollaan kyllä lapsenkin kylpyhuoneessa, niin kuin otsikosta huolimatta. Kun luen sisustuslehtiä, -blogeja tai selaan Instagramin kauniita sisustustilejä, tunnen oloni vähän ulkopuoliseksi. Ihmiset sisustavat niitä aikuisten koteja ja osaavat ajatella käytännöllisiä ratkaisuja. Tiedättehän, innostua nyt kuraeteisen toimivuuden suunnittelusta tai vaatekaapin järkevästä sijoittelusta.

 

Olenhan toki itsekin juuri sisustanut huimat kolmesataa neliötä kolmekymppisenä aikuisena, mutta jos ihan totta puhutaan,  sitäkin enemmän innostunut vain ajatuksesta maalata erään etelä-ranskalaisen asunnon vanha puunvärinen vaatekaappi mintunvihreällä kalkkimaalilla jonain kauniina keväisenä päivänä, jolloin valo siivilöityisi kauniisti verhojen välistä ja rosèè olisi yhtä kylmää kuin Suomen sää.

 

 

 

En istu edelleenkään perinteisen kolmekymppisen kotia sisustavan äidin muottiin millään. Olenhan jo vuosia yrittänyt sopeutua, mutta kun osa minusta sisustaa vanhaa hankolaista puutaloa vähän sinne päin, osa juo sitä kylmää rosèèta Rivieralla jossa kodiksi riittäisi kaunis maisema suhteellisen mukavalla sängyllä ja sitten on se osa, joka nauttii järjestyksestä ja puhtaudesta selkeillä pinnoilla. Ja tämä kertoo vain mieltymyksistäni sisustaa. Tässä kuitenkin vähän perinteisempää tyyliä kotimme kylpyhuoneista. Mukana on myös lempineliöni, vihreällä marmorilla päällystetty alakerran minikylppäri joka on kaunein huone jonka koskaan olen sisustanut. Tai suunnitellut, miten vaan.

 

 

 

Meillä on neljä kylpyhuonetta. Vai voiko vessaa sanoa edes kylpyhuoneeksi? Ja sauna/spa. Aivan turhaan, mutta on nyt kuitenkin. Niistä kahdessa on suihkut, mukaan lukien tietysti saunan yhteydessä olevassa isossa kylpyhuoneessa, mutta siitä ei ole nyt ikävä kyllä kuvia. Makuuhuoneiden yhteydessä olevissa kylpyhuoneissa on siis suihkut. Miksulla omansa, meillä oma. Päädyimme hanoissa kultaisiin koska keittiössäkin on ja valitsimme jo paljon ennen hanoja nuo laatikoiden ja kaappien kultaiset vetimet joten valinta oli kovin helppo. Myöhemmin tilattiin vielä pyyhekoukkuja ja hyllyjä ja sen sellaista sälää seinille.

 

Tasot ovat samaa marmoria, jota keittiössäkin on. Kahteen kertaan tilatut ja toimitetut, koska hupsista vaan, suurin osa niistä halkesi. Jos ei toimituksessa, niin asennuksessa. Italiasta. Kalkkikivilaatat vaaleissa kylpyhuoneissa muistuttavat Espanjan kodista. En ole käynyt siellä kohta kahteen vuoteen, olemme ajatelleet myydä sen pois. Jos olet kiinnostunut, laita viestiä. Takaisin kylpyhuoneeseen. Kaappien ovet ovat samaa materiaalia ja väriä kuin keittiössäkin. Ajaton eikä lika näy. Aika ihanaa.

 

 

Pidän kovasti ajatuksesta, ettei kukaan muu käytä kylpyhuonettani kuin minä. Sinne kuljetaan siis vaatehuoneen läpi johon päästäkseen täytyy ensin kulkea makuuhuoneen läpi. Oma hiljainen kosmetiikkakeitaani. Suihkuseinän tummanharmaa väri oli yllätys. Siis yllättävän hyvä yllätys. Se toi kivasti hotellitunnelmaa, kuten kaksi allastakin. Välillä mietin että tämä on vähän liikaa, koska muistan kuinka iloinen olin 12 vuotta sitten lavuaarin alle täydellisesti istuvasta Ikean kylppärihyllyköstä täynnä lempipurkkejani, mutta sisustettiin nyt sitten aikuisten kotia. Uskon kuitenkin vielä jonain päivänä tarttuvani mintunvihreään maalisiveltimeen siellä jossain, missä rosèè on yhtä kylmää kuin Suomen sää.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Kotioven avatessa perjantai-iltapäivänä muistaa yleensä aina unohtaneensa siivoojien käynnin. Koska on sattunut perimään äidiltä ärsyttävän tarkkuuden siivouksen suhteen ja siivoan ennen siivoojan tuloa -mentaliteetin, hävettää joka kerta kun unohtaa, että siivoojat ovat käyneet. Onkohan alusvaatteitani lojunut siellä sun täällä, muistiko lapsi vetää vessan aamulla, en kai vaan jättänyt mitään tärkeitä työpapereita pöydälle näkyviin? Kiiltävät lattiat ja kauniisti asetellut sohvatyynyt kuitenkin saavat unohtamaan ärsytyksen. Eipähän tarvitse itse imuroida tai pestä sitä valkoista lattiaa. Se on ihan kiva, mutta.. Aina muuten kun jokin asia kodissa ärsyttää, huomaan peilaavani sitä edelliseen. Valkoinen laattalattia on kuitenkin paljon käytännöllisempi kuin valkoinen mikrosementtilattia ja tästä lähtee lika ihan talouspaperilla pyyhkimällä. Ei tarvitse hinkata taikasienellä enää, ei. Sitä kevään tuomaa optimismia?

 

 

 

Miksu on perjantaisin väsynyt. Eskariviikko ja perjantain pitkät ulkoilut saavat pikkuisen vähän naatiksi ja koska tänään olin poikkeuksellisen hyvällä tuulella, hain Herkusta ennen päiväkodille menoa paitsi lempiruokaa, myös juuri sitä jäätelöä, jota pieni kinuaa joka kerta siitä samalta hyllyltä ja jota en koskaan suostu ostamaan. Herkkupäivä on lauantaina, mutta nyt se sai olla myös vähän perjantaina, sillä vaikka rajat ovat hyviä ja tärkeitä, tuntuu että asetan niitä enemmän itselleni äitinä kuin lapselleni sen takia, ettei hän söisi liikaa sokeria. Kävin sitä paitsi tänään mikroneulauksessa, kävelin tunnin Kaivarissa ja tein vielä sen jälkeen treenin, jossa kasvoni eivät vahingossakaan hikoilleet, joten koin että nyt on hemmoteltava myös sitä miespuolista miniversiota itsestäni. Isänsä ei ole ollut Suomessa, joten sekin on harmittanut pientä mieltä. Hoidanko nyt pahaa mieltä sitten sokerilla? Apua.

 

 

Ollaan oltu tällä viikolla kahdestaan, menty ajoissa nukkumaan, hoidettu koiria, käyty kylässä siellä missä vielä voi ja luettu iltaisin kirjoja – aina niin kauan, kunnes nukahdamme ja valot jäävät päälle. Kun siitä viime yönä puolenyön aikaan vielä hetkeksi heräsin, luin omasta kirjastani muutaman luvun ja olin ihan hurjan onnellinen siitä että saan lukea keskellä yötä kirjaa ja mennä aamulla töihin ihmisten luo, joista olen saanut itselleni toisen perheen. Olen nukkunut monta yötä niin hyvin, etten tiedä olenko ehkä koskaan nukkunut näin hyvin.

 

 

Vaikka moni asia on tällä hetkellä epävarmaa, tänään perjantaina olo on ollut jotenkin kevyt. Vähän tätä sivusin jo aiemmin postaamassani Instagram-kuvassakin. Moni asia päin helvettiä, mutta sydämessä asuu rauha ja nauru. Kun juttelin tästä ystäväni kanssa tänään, hän totesi tyypilliseen tapaansa niin järkevästi että ”se on Mirva ihan normaalia.”

 

 

Kun on elänyt koko elämänsä erilaisissa epävarmuuksissa, tuntuu elämän helppous ja rauha pitkään oudolta. Että tällaista tän kai kuuluisi olla. Välillä ne pienet paholaiset kuiskivat korvaan, että kohta se suunta taas muuttuu ja tulee niitä huonoja päiviä jolloin itkettää niin ettei henkeä saa, mutta ovat olleet mokomat viime aikoina vähän hiljaisempia. Voi kunpa olisin tajunnut jo vuosia sitten aloittaa terapian. Kuinka monelta murheelta sitä olisikaan säästynyt? Toisaalta, kuten tänään ihanalle asiakkaallenikin sanoin, uskon edelleen tarkoituksiin, karmaan ja opetuksiin. Kaiken on vain pitänyt mennä näin. Voimia jokaiselle tämän kummalliseen aikaan. Jotenkin jaksan taas uskoa, että valoa näkyy jo.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 


 

Viime vuotta leimasi jokin äärettömältä tuntuva pimeys.

 

Sellainen pimeys on ihan yhtä pimeää silloinkin, kun auringonsäteet tulvivat sisään ikkunoista, ihmiset vähentävät vaatteita ja terassit täyttyvät naurusta ja kuplista juomalaseissa. En tosin tiedä täyttyivätkö terassit viime vuonna kertaakaan, epäilen. Pimeää oli silloinkin, kun istuin lempikesäkaupungissani lempipaikassani veneen kannella auringon polttaessa ihoani, jos Suomessa nyt aurinko voi koskaan ihoani oikeasti polttaa. Vuosi oli helvetin raskas, ei muuta sanottavaa. Lumeton talvikin vielä.

 

Mutta raskaatkin asiat ja raskaat vuodet voivat lopulta päättyä. Vuoden 2020 päättyminen toikin mukanaan paljon keveyttä. Se toi lumen.

Ja se toi valon.

 

 

Jo kaksi viikonloppua tästä vuodesta olen saanut olla kotona. Kotona, paikassa jonka puuttuminen sai jopa ne lempikesäkaupungit ja lempipaikat tuntumaan ankeilta. Turvapaikkani. En halua muistella evakkoelämää yhtään enempää, vaan keskityn hyvään. Siihen ikkunoista tulvivaan valoon, niihin viikonloppuihin jolloin kotini täyttyy valosta. En ole koskaan asunut näin valoisassa kodissa ja nautin siitäkin, että valo paljastaa pölyn ja lian ja vaaleat koirankarvat vaatteissa.

 

Luen huvittuneena viestejä persoonattomasta ja vanhanaikaisesta sisustuksestani. Että sinä persoonallinen ja nykyaikainen ihminen viitsitkin näppäimistöltäsi sellaisen päästää. Ehkä sinun elämäsi kaipaa vähän valoa. Viimeisen parin viikon aikana noita kiusaamiskommentteja on tullut jotenkin todella paljon.

 

Ehkä valo ei sittenkään kaikille sovi.

 

 

Nuorempana, silloin reilut kymmenen vuotta sitten aloin ymmärtää kevätmasennusta. Kuinka valon tulviessa ikkunoista masentuu. Haluaa jäädä sinne pimeään. Olla turvassa, pois kaiken paljastavalta valolta.

 

Kevät ja sen mukanaan tuoma valo toi usein suorituspaineet. Tulee kesä. On oltava siellä täpötäysillä terasseilla, on keksittävä kesäreissuja ja luotava ikimuistoisia kesiä kameran ja mielen muistikorteille. Mitä jos onkin töissä aina kun muut pitävät hauskaa? Mitä jos en pysty lähteä kesäreissulle? Mitä jos kukaan ei tee kanssani niitä kesämuistoja, joille nauretaan vielä  sillonkin, kun hampaita pidetään öisin yöpöydällä? Mitä jos en jaksa? Oli turvallista pysyä pimeässä.

 

Ei ollut pakko tehdä mitään.

 

 

Juttelin joitain vuosia sitten erään vanhemman miehen kanssa saunassa. Kyllä, emme tosin olleet siellä kahdestaan vaan sauna oli ihan yleinen sekasauna. Talvisen saunan lauteilla hän kertoi, ettei pidä sitten lainkaan keväästä. Että keväällä alkaa masentaa. Sen sijaan syksyn pimeydessä murjottavat ihmiset, sateesta kiiltävät kadut ja mahdollisuus sytyttää kynttilöitä kotona toivat hänelle paljon enemmän tyytyväisyyttä. Hän sanoi kärsivänsä kevätmasennuksesta. Tavallaan ymmärsin.

 

Kevätmasennus ei ole diagnoosi. Kaamosmasennus kyllä on. Sen hoitoon löytyy itsehoito-ohjeetkin Duodecimista, kevätmasennusta ei edes tunnusteta. Eräs yksityinen lääkäriasema kertoo sivuillaan ”keväällä valoisuus lisääntyy jolloin ihminen nukkuu luonnostaan vähemmän ja siksi saattaa väsyttää”. Toinen lääkäriasema sentään kirjoittaa, että masennuspotilaan oireet saattavat kuin saattavatkin pahentua keväisin valon voimakkaiden muutosten vaikuttaessa keskushermoston toimintaan ja välittäjäaineiden tasoihin. Että suomalainen kärsii seitsemän kertaa todennäköisemmin vuodenaikamasennuksesta kuin floridalainen.

 

Yritä tässä tietoviidakossa sitten miettiä, että masentaako se valo vai ei. Jos masentaa niin tuollaisen googlettelun jälkeen sitä vasta masentaakin.

 

 

Koti näyttää kauniimmalta valossa. Kaikki näyttää kauniimmalta valossa, paitsi iho joka ei ole nähnyt aurinkoa eikä itseruskettavaa puoleen vuoteen. Tässä tammikuussa valo on ollut itselleni muistutus siitä, että hyvää tulee kyllä kun ensin on ollut tarpeeksi pimeää. Lumettoman talven jälkeen taivaalta sataa tälläkin hetkellä niin paljon lunta, etten tiedä tunnistanko autoani enää. Olen ainakin kolmesti yrittänyt mennä vahingossa väärään autoon.

 

Vielä kuukausi sitten töihin tullessa oli säkkipimeää. Nyt valo tulee jo usein jo matkalla.

 

Positiivisuuteni, itsevarmuuteni ja uskoni tulevaan on lisääntynyt sitä mukaa, kun päivä kasvattaa pituuttaan. Lauantaina tulee yksitoista vuotta isäni kuolemasta ja yleensä tuo ajankohta on antanut tammikuulle aina vähän negatiivisen sävyn. Vaikka moni asia on mennyt pieleen, esteitä on sattunut tielle ja suunnitelmia on joutunut muuttamaan moneen kertaan, on tänä vuonna silti jotenkin kevyempää.

 

 

Valo tuli ja paljasti pölyn, lian ja ne vaaleat koirankarvat. Samalla se paljasti uuden vuoden. Sen äärettömältä tuntuneen pimeyden jälkeen nousee taas jotain uutta. Vuoden 2020 jälkeen tuskin kukaan on entisensä. Tuhkasta nousee valoon jotain muuta. Ja se on aika ihana ajatus. Sellainen tammikuuhun sopiva ajatus.

 

Luin Miksulle feenikslinnuista. Kertoessani, että tuhkasta nousee sitten kokonaan uusi feenikslintu, lapsi oli yllättynyt. Katsoi minua vähän surullisena, miksei se ole se sama? Miksi se haluaa polttaa itsensä ja nousta sitten ihan uutena lintuna tuhkasta?

 

Feeniks jättää tuhkaan osan itsestään. Osan siitä pimeydestä, jota ei enää tarvitse kantaa mukanaan. Voi lentää ihan uutena lintuna kohti valoa. Valoa, josta saa taas elämään ihan uusia sävyjä.

 

Valoa, joka ei tuntuisi samalta ilman toisinaan laskeutuvaa ääretöntä pimeyttä.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

Sisustustilini löydät sieltä @ourhometour

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ