Rakastan Hankoa. Kesällä se on minulle yhtä kuin talvella Lappi. Sitä rauhaa ja tunnelmaa ei voita mikään. Merellä kasvanut kaipaa merelle aina. Hangon tunnelma ja viehättävyys ovat omaa luokkaansa. Se rauha on ainutlaatuista enkä toisaalta toivoisi Hankoon suuria turistirysiä, mutta voi että, tämä on juuri sitä Suomea, jonka haluaisin suomalaisena kaikille ulkomaalaisille turisteille näyttää.

 

No, katsotaan noita matkustusjuttuja sitten ensi kesänä..

 

 

Yksi hauska Hangon erikoisuus on Itämerenportti. Saari kaupungin edessä, johon on rakennettu laiturit. Pari minuuttia lautalla mantereen puolelta omaan pieneen saunojen ja skagenin tuoksuiseen veneilykuplaan. Täällä on hyvä olla. Kun katson näitä viime kesän kuvia, tuntuu kuin ei olisi poissa ollutkaan. Onni on oma paikka Hangossa. Koska kotimme vaihtaa omistajaa kahdenkymmenenkuuden päivän kuluttua eikä yhtään valmista asuntoa ole näkyvissä vielä hetkeen, tulen asumaan ison osan tästä kesästä Hangossa. Koti on aina koti, mutta en valita – en yhtään. Helsingissä saa olla kyllä ihan kyllästymiseen asti.

 

 

Juuri näitä kukkia poimin aina lapsena mökin rannasta. Isältä saadusta kasvikirjasta opettelin niiden latinankielisiä nimiä ja keräsin kimpun merivedellä täytettyyn maljakkoon. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin muistan edelleen, miten varret katkeavat napsahtaen ja mitä kukista täytyy vähän eri tavalla taittaa, että sen saa kauniisti poikki.

 

 

Tämä on ensimmäinen kesä moneen vuoteen, kun en matkusta mihinkään. En edes muista, milloin olisin ollut reissaamatta näin pitkään, mutta en ole kyllä edes kaivannutkaan mihinkään. Ihan vähän, varovasti, haaveilin Santorinin auringonlaskuista viikonloppuna, mutta ei Porkkalanniemikään huono ollut, ei missään nimessä. Suomen eksotiikka on aliarvostettua. Muutosten kevät käänsi elämän niin ylösalaisin, ettei matkalaukkujen pakkaaminen ole ollut ensimmäisenä mielessä. Koska emme ole kukaan yksin tässä tilanteessa, olisi ilo kuulla teiltäkin ideoita tätä poikkeuksellista festarivapaata Suomi-kesää varten?

 

Kaupunkilaistyttönä on tottunut paahtaviin kivitaloihin, kaupunkipyöräilyyn, kesämuodin täyttämiin ikkunoihin, aperolinhuuruisiin terasseihin ja juhannuksen jälkeen hiljentyviin katuihin. Mitä enemmän vuosia tulee lisää, sitä enemmän sitä kaipaa luontoon. Talvella Lapin rauhaan, kesällä saariston lumoon. Sinne, missä voi käydä alasti uimassa ja katsella linnunpoikasia aamukahvilla. Kaikkea muuta kuin kaupunkia. Ja kun illat taas pimenevät, koulut alkavat ja kaupunki alkaa herätä eloon, on sen jo hieman matalalta paistavan kultaisen auringon aikaan ihana taas palata.

 

Odotan innolla, että voin vihdoin kertoa täällä enemmän uusista sisustusprojekteista, remonteista ja suunnitelmista. Ihan kohta. Sitä ennen on kirjoiteltava kaikkea vähän sinne päin, kun ei osaa olla ihan hiljaakaan.

 

 

Hankokesässä parasta ovat toripäivät, pyöräreissut helteessä rannalle, heräteostokset pikkuputiikeista, Portin etanat ja toast skagen, kirkuvat lokit, oma saunavuoro, puistoreissut, treeni urheilukentällä, jätskit rannassa, Makaronitehtaan fungi, pellavamekot, Origon saaristolaispöytä, kumppariretket lähisaariin, sup-lautailu, sadepäivän kirjastoretket, Wi-Boxin leivät ja auringossa kuivuvat pyykit.. 

 

Se on koettava.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

 

 

Herään yleensä aikaisin. Takana oli lähes yhdeksän tuntia unta, kun heräsin kuitenkin hieman tavanomaista myöhemmin todetakseni, että olin unohtanut laittaa herätyskellon soimaan illalla. Uninen voi vittu oli päivän ensimmäinen lause. Enhän ollut edes myöhässä enkä nukkunut pommiin, no ne vain pääsivät suustani. Mmmm mitä, lähtikö lapasesta? kuului vielä unisempi ääni vierestä. Nauratti.

 

Tarot-kortit ennustivat luopumisen tuskaa. Eikä ihme, olinhan koko yön hikoillut ja uneksinut tänään tehtävistä asuntokaupoista. Uneksinut lienee väärä sana, se tuntuu muistuttavan lähinnä auringolta tuoksuvista päiväunista piknik-viltillä. Kuulin vasta nyt lapseni päiväkodin kasvattajan olevan puoliksi ranskalainen ja rukoilin mielessäni, voisiko hän opettaa vähän ranskaa myös pojalleni. Voi kuinka rakastaisin ranskaa puhuvia suloisia jääkiekkoilijapoikia. Jos olisin vielä nuori tyttö. Nyt voi kai sanoa pitävänsä jo entisistä jääkiekkoilijoista.

 

Työmatkalla pohdin, olisiko vihreästä marmorista tehty kylpyhuone kiva. Liikennevaloissa etsin inspiraatiokuvia, käännyin puolivälissä takaisin kotiin avaamaan sähkömiehelle ovea ja toimistolle tullessa tiesin jo, että kylpyhuone muuten tehdään vihreällä marmorilla. Miksen ollut keksinyt tätä aiemmin?

 

Toimiston viikkopalaverin jälkeen muun muassa asuntokaupat ja koko kropan yli puolentoista tunnin treeni. Hikipisarat ja kyyneleet maistuvat muuten vähän samalta, mutta silti ihan eriltä. Viikon voimaharjoittelut paketissa ja on vasta torstai. Taputus omalle olalle ja siitä miettimään, jaksaisiko viikonloppuna vielä pitkiksen ja yhden nopean lenkin. Pitkis yhtä kuin pitkä lenkki. Pakko jaksaa, kohta treenaaminen on taas niin helv.. hankalaa kun joutuu muuttamaan ja remppaamaan. Sain kerrankin tehdä treenin rauhassa loppuun ja 2o minuutin loppuverkan ja takakyykkyennätysten jälkeen olo oli sanoin kuvailematon. Hetkeksi unohdin jopa asuntokaupat. Ja sen muuton, ja remontin.

 

Niistä tulikin illan teema. Suuri muutto-, ja remonttiahdistus. Kaksivuotiaan kärsivällisyydellä ja toimettomuutta vihaavalla luonteella siunatulle remontti ja muutto menevät ihan henkilökohtaisesta helvetistä. Montakohan kertaa olen vannonut, ettei enää ikinä? Viimeisestä isosta rempasta tulee kesällä kuluneeksi kaksi vuotta. Aika se ei ole kullannut muistoja, ei vaikka aina muka tiedän sen lopputuloksen palkitsevan. Teki mieli pakata joka ikinen kaappi laatikoihin. Soittaa remonttifirmaan, keittiöfirmaan, kipsilistafirmaan.. Ärsytti. Eniten ärsytti etten muuton, remontin ja siitä johtuvan kiireen takia pääsekään ihan vielä Hankoon vaikka olinkin jo toinen jalka hiekkarannalla. Ei auta, vaikka selitän itselleni että on koko kesä aikaa ja asu nyt hitto vielä täällä omassa rakkaassa ei-remontoitavassa kodissa niin pitkään kun pystyt. Hangossa voi olla koko kesän, täällä vain kolmekymmentä päivää. Enää kaksikymmentäyhdeksän. Miksi remontit osuu aina kesälle?

 

Nukkumaan kymmeneltä oman pienen lämpöpatterin viereen. Miksu nukahti suihkun jälkeen isoon sänkyyn enkä jaksanut kantaa enää omaan sänkyyn. Muistin kuinka nukuimme joskus just näin kylki kyljessä juuri kun olin laittanut itseruskettavaa yöksi. Aamulla mun kylki oli valkoinen, Miksu ruskea. Torstain päätteeksi 9,5 tuntia sikeää unta. En ole muuten koskaan pystynyt mitata unta millään kellolla tai ouralla, mun päällä saa öisin olla korkeintaan peitto.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Koti. Mun koti. Meidän koti. Paikka, jossa olen asunut pidempään kuin missään muualla. En todellakaan ole mikään muuttajatyyppi, päinvastoin. Koti-ihmisten koti-ihminen. Niin onnekas ja etuoikeutettu, että olen saanut asua näin ihanassa kodissa näin monta vuotta. Laitoimme asuntomme myyntiin huhtikuussa pahimpaan korona-aikaan. Oletuksella, että eihän kukaan sitä nyt varmaan ainakaan ennen syksyä osta. No osti kuitenkin. Puhuttiin pitkästä vapautumisajasta. No yhtäkkiä pitkä vapautumisaika olikin kuukausi kaupasta. Eihän nyt pitänyt asuntojen liikkua ollenkaan? Meidän koti on kuitenkin tänään myyty ja kuukauden päästä en asu täällä enää. Melkein 7 vuotta takana, 30 päivää edessä. Hengitän joka solullani tätä ilmaa, tarraan kiinni jokaiseen muistoon joita ympäriltä tulee nyt enemmän kuin koskaan. Osaan suunnistaa täällä pilkkopimeässä, tunnistan jokaisen äänen, tuoksun ja naapurin koirien äänet. Siis aloin itkeä kun näin aamulla maailman ihanimman talkkarin. Voisiko se edes muuttaa meidän mukana?

 

 

 

 

Tiesin, että lähdemme. Halusin, että lähdemme. Näin koko viime yön unta asuntokaupoista. Tarot-korteista ennustin luopumisen tuskan. Tiedän, että on mentävä eteenpäin. Mutta voi luoja, kuinka haikealta tuntuu lähteä kodista, jossa on asunut pidempään kuin yhdessäkään lapsuudenkodissa, johon oma lapsi on syntynyt ja jossa koiranpennut ovat saaneet kasvaa ihaniksi aikuisiksi. Kodista, joka on itse remontoitu meidän näköiseksi ja jossa on koettu suuria tunteita aivan jokaisesta ääripäästä. Missään en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin täällä. Toisaalta, en myöskään yhtä vihainen, surullinen tai huolissani. Koti kätkee sisäänsä aina niin paljon.

 

 

Uusi omistaja saa tästä ihanan kodin. Tekisi mieli kertoa, kuinka paljon täällä on poltettu salviaa nurkissa ja poistettu sillä huonoa energiaa. Kerronkin. Täällä on hyvä olla. Kun ensimmäisen kerran kävin seitsemän vuotta sitten, en olisi koskaan arvannut, että kesällä 2020 itken haikeudesta, kun jätän Eiranrannan taakseni. Ihanat naapurit, asumisen helppous ja kaikki ne lukemattomat muistot. Melkein neljäsosan elämästäni olen elänyt näiden seinien sisällä. En muuten koskaan saanut omaa nimeäni oveen, unohdin muistuttaa siitä parin ensimmäisen vuoden jälkeen. Olen iloinen siitä, että Miksu muistaa tämän kodin vielä aikuisenakin, hän sai asua siinä niin kauan.

 

Minäkään en unohda tätä koskaan. Kiitos Eiranranta, kiitos koti ja kiitos te, joiden kanssa olen saanut jakaa kaikki nämä hetket täällä. Onneksi meillä on vielä nämä kolmekymmentä päivää ♥

 

Lue myös:

Meidän koti on myynnissä

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian