Mitkä ovat lapselle sopivia harrastuksia? Milloin lapsen harrastukset on syytä aloittaa? Milloin harrastuksen saa lopettaa? Onko harrastuksiin pakko mennä? Mitä jos lapsi ei harrasta lainkaan? Mikä on sopiva määrä harrastuksia? Kuinka monet treenit saa olla viikossa? Miten toimia, kun lapsi ei halua mennä treeneihin?

  

 

Lapsen harrastukset ovat syksyisin esillä niin kotona kuin julkisissa keskusteluissakin. Havahduin siinä Micaelin täyttäessä kolme vuotta, että pitäisikö sen harrastaa jo jotain? Ensin iski jopa vähän paniikki, että olenko nyt myöhässä ja harrastavatko kaikki muut jo jotain ja millaisia harrastuksia lapsella pitäisi ylipäätään olla. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, harrastamisesta on tullut paljon selkeämpää ja lapsi osaa jo itse kertoa kiinnostuksistaan. Olen itse yrittänyt olla tuputtamatta omia ajatuksiani liikuntaharrastuksista, mutta tottakai vanhempien kiinnostuksen kohteet näkyvät pienen lapsen harrastusvalinnoissa. Yritän kuitenkin aina kuunnella lasta ja reagoin kyllä heti, jos hän ei oikeasti pidä jostain. Toistaiseksi sellaista harrastusta ei ole tullut vastaan. Miten muuten harrastava lapsi tuntuu yhtäkkiä jotenkin tosi isolta ja itsenäiseltä? Siellä se yksinään touhuaa ihan vieraiden lasten kanssa ilman tuttuja ja turvallisia aikuisia. Mun pieni sylissä viihtyvä rakas. Vanhemmuus on täynnä näitä kamalia irti päästämisen vaiheita kun lapsi alkaakin olla itsenäinen ja reipas iso poika.

 

 

Micael harrastaa tällä hetkellä jääkiekkoa ja tennistä. Jääkiekkotreenit alkoivat juuri ja voi sitä riemua, mun sydän sulaa kun näen kuinka innoissaan pikkuinen on jäällä sekä kotona ulkona sählymailan ja kanssa harjoittelemassa maalintekoa. Viime talven Micael oli meidän lähijäähallilla luistelukoulussa ja se oli mahtava päätös. Nyt hän on valmis pelaamaan ja osaa luistella sujuvasti. Lätkätreenit ovat kerran viikossa lauantaisin, mutta lapsi toivoi pääsevänsä useammin luistelemaan, joten ilmoitin hänet vielä erikseen samaan luistelukouluun missä viime vuonna olimme. Siellä pääsee ”isojen” ryhmässä jäälle leikkimään sekä hiomaan olemassa olevia taitoja heti päiväkotipäivän jälkeen lähihalliin, joten tunti menee ihan jo mielekkäästä leikistä ja kehitys tapahtuu siinä sivussa. Lisäksi jääkiekkoon kuuluvat oheistreenit (sisäliikuntaa kuten sählyä, muita liikuntaleikkejä jne) joten lätkäharrastusta mahtuu jossain muodossa nyt kolmeen päivään viikossa. Ajattelin aluksi että se kuulostaa paljolta, mutta kyseessä on vielä hauskaa tekemistä ja porukassa liikkumista. Micael ainakin turhautuu äkkiä jos ollaan vain kotona liikkumatta. Maanantaisin hänellä on vielä mieluinen harrastus tennistunnin muodossa. Pieni on aivan hullaantunut tenniksestä ja ajattelen itse sen tukevan hyvin myös mieluista jääkiekkoharrastusta. Tennis on myös onneksi ihan lyhyen matkan päässä, joten sekin menee kivasta liikunta- ja leikkihetkestä heti päiväkotipäivän jälkeen. Eilen hän halusi vielä tennistunnin jälkeen lähteä ulos näyttämään mailalla ja palloilla mitä mä osaan jo. 

 

Micael harrastaa siis neljänä päivänä viikossa, mikä on paljon viisivuotiaalle, mutta harrastaminen ei vielä ole tosissaan kilpailemista. Niin kauan kuin lapsi vain nauttii siitä, olen enemmän kuin tyytyväinen tähän. Tämä toimii meillä, mutta lapset ovat erilaisia. Toiset kuormittuvat päiväkotiarjesta paljon enemmän, jolloin illat ja viikonloput on hyvä rauhoittaa. On niin tärkeää osata lukea sitä lasta. Harrastavien lasten ”lepopäivät” ovat hyvin tärkeitä. Lapsi tarvitsee joutenoloa ja lapsen täytyy oppia myös sietämään tylsyyttä. Itsehän vihasin lapsena sitä tunnetta, kun ei ollut mitään tekemistä. Tämän takia inhosin sunnuntaipäiviä vielä aikuisikään asti. Sanoinkin aina, että tekisin mielelläni kaikki sunnuntait ennemmin töitä, kun makaisin tekemättä mitään. Myöhemmin olen kyllä ollut enemmänkin sen lepopäivän pyhittämisen kannalla.

 

 

Lapselle sopivat harrastukset kuin harrastukset, kunhan ne eivät ole liian haastavia. Jos lapsi kokee toistuvasti epäonnistumisia tai on liian väsynyt, into kaikkeen harrastamiseen loppuu äkkiä. Joskus voi auttaa, kun vaihtaa ryhmää tai paikkaa. Aikuiset harrastustoiminnassa ovat hyvin tärkeitä motivaation kannalta. Tunteeko lapsi olonsa turvalliseksi harrastaessa? Huomioiko aikuinen tarpeeksi jokaista lasta?  Tärkeitä asioita, jotka voivat parhaimmillaan tehdä harrastuksesta lapselle niin rakkaan, että se jatkuu läpi elämän tai pahimmillaan saada lahjakkaan ja motivoituneen lapsen lopettamaan harrastamisen kokonaan. Kaikkien harrastusten ei missään nimessä tarvitse olla liikuntaharrastuksia. Aktiivisille lapsille liikuntaharrastus on kuitenkin mitä mainioin tapa purkaa energiaa ja rauhoittaa vilkasta mieltä iltaa kohti.

 

Lapsen harrastukset kannattaa aloittaa silloin, kun lapsi siihen on valmis. Moni laji alkaa kivasta leikinomaisesta toiminnasta, jolloin aloittaa voi hyvinkin nuorena. Luulisin, että kaikkea saa käydä ainakin kerran kokeilemassa ilmaiseksi? Kun päättää aloittaa, lapsen pitäisi itse olla motivoitunut. Harrastuksiin sitoudutaan kuitenkin aina kaudeksi kerrallaan ja niistä maksetaan. Itse olen sitä mieltä, että harrastuksiin mennään aina, kun ollaan terveitä. Väsymyksen takia treenejä ei jätetä väliin. Vanhempien tehtävä on huolehtia lapsen riittävästä unesta ja muusta rentoutumisesta sekä levosta. Jokaisella tulee päiviä, kun ei yhtään kiinnosta ja kun mikään ei suju. Vaikka lapsi huutaisi vihaavansa luistelua, joskus kannattaa ”pakottaa” (lue: esimerkiksi lahjoa) se lapsi sinne jäälle. Varsinkin jos on nähnyt, miten hän kuitenkin nauttii luistelusta. Lapsen harrastukset ovat nimittäin hyvä keino uhmata. ”En halua, haluan lopettaa, tylsä laji!” voivat saada vanhemman heittämään hanskat tiskiin liian helposti. Kuinka moni onkaan kiitellyt vanhempiaan aikuisena siitä, että he patistivat harrastusten pariin lapsena? Aika moni, minä mukaan lukien.

 

 

Lapset ovat etuoikeutettuja saadessaan harrastaa. Kaikilla perheillä ei ole mahdollisuutta, esimerkiksi taloudellisten tai ajallisten syiden vuoksi, harrastaa välttämättä mitään. Kaikille harrastukset eivät kuitenkaan edes sovi, eikä se tarkoita, että lapsi olisi jotenkin laiska tai saamaton. Pieni lapsi väsyy jo päiväkotipäivästä tai koulupäivä kuormittaa sen verran, ettei sen jälkeen enää jaksa keskittyä harrastamiseen. Lapset ovat erilaisia ja samassa perheessä voi hyvinkin olla yksi aktiiviharrastaja ja yksi, joka viihtyy iltapäivät kotona rentoutuen. Ja kuten ylempänä kirjoitin, kaikkien harrastusten ei missään nimessä tarvitse olla liikuntaharrastuksia. On kuvataide- ja tiedekerhoja, musiikkia ja ihan vaikka shakkia.

 

Itse näen kuitenkin liikunnan hyvin tärkeänä osana nykypäivän lasten päivää ja kun yhä enemmän ja enemmän vietetään aikaa vain sisällä paikallaan, me aikuiset olemme vastuussa siitä, että lapset liikkuvat tarpeeksi. Omalla toiminnallamme näytämme esimerkkiä lapselle ja on fakta, että liikkuvien vanhempien lapset alkavat todennäköisemmin harrastaa itsekin liikuntaa ja omaksuvat liikunnallisen elämäntyylin. Sen sijaan liiallisesta suorittamisesta ja liian aikaisesta kilpahenkisestä harrastamisesta kannattaa pysytellä kaukana. Pienestäkin lapsesta tulee helposti suorittaja, jos vanhempi vaatii jatkuvasti parempaa ja parempaa. Kaikki motivointi ja kannustus pitäisi tapahtua hyvän mielen kautta. Silloin liikunta on hauskaa ja se säilyy helpommin lapsen päivärytmissä läpi elämän.

Mitä teillä harrastetaan ja miten usein?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Viisi vuotta sitten, Naistenklinikan väistötilojen leikkaussalissa kello 13:24 näin hennosti huutavan sinisen vauvan, joka vietiin luotani samantien pois. Samana iltana sain hänet hetkeksi syliin, näytti ja tuntui vieraalta. Mun se kuitenkin oli. Sektiolapsiin ei kiinny välittömästi samalla tavalla kuin normaalissa synnytyksessä, sillä hormonituotanto ei ehdi käynnistyä luonnollisesti synnytyksen aikana. Kummallisten tunteiden, kivun ja pahoinvoinnin täyttämä päivä muutti kuitenkin kahden ihmisen elämän täysin, ja aloitti samalla kolmannen. Pieni Micael teki meistä perheen. Tuosta päivästä on nyt tasan viisi vuotta ja vaikka kaikkea onkin matkan varrelle mahtunut, ne ovat olleet tähänastisen elämäni parhaimmat vuodet. Kuudesosan elämästäni olen ollut nyt äiti, minä, josta ei koskaan edes pitänyt tulla äitiä. En voi mitenkään kuvailla sitä rakkauden määrää, jonka viisivuotiaani on tullessaan elämäämme tuonut. Minusta todellakin piti tulla äiti.

 

 

Mikään ei saa menettämään hermoja niin pahasti kuin oma lapsi (okei mies ehkä joskus, ehkä?) eikä mikään tuo elämään niin paljon huolta kuin oma lapsi. Viisi vuotta olen yrittänyt opettaa hyviä käytöstapoja, oikeaa ja väärää, malttia, tylsyyden sietämistä ja häviämistä. Välillä tuntuu, että kaikki tuo työ on ollut ihan yhtä tyhjän kanssa, kun vielä viisivuotiaanakin kaikki on yleensä ei ja lapsella on vähintään yhtä paljon temperamanttia kuin äkkipikaisella äidillään. Mutta kun kuulen hänen puistossa kertovan lajitovereilleen, ettei näin saa tehdä koska siitä tulee paha mieli ja se on väärin, osaan taas nähdä kaikkien niiden vaiheiden ja tunne-elämän kehityksen läpi. Pelkään niin paljon, että lapsi ajautuu väärille poluille, tekee vääriä valintoja, päätyy huonoon seuraan tai ei tee oikeastaan yhtään mitään. Viidessä vuodessa kasvatuksen ja rakkauden merkityksen on tajunnut aivan eri tavalla. Tunne-elämältään lahjakkaaksi kunnianhimoiseksi herrasmieheksi ei vain synnytä. Vielä neljä-viisi vuotta sitten ajattelin vanhemmuudesta aivan eri tavalla. Että se suurin työ tehdään silloin raskaus- ja vauva-aikana ja siinä se sitten kasvavat vierellä. Mitä enemmän luen lapsen kasvusta ja kehityksestä, sitä enemmän ymmärrän, mutta sitä enemmän myös tuskastun. Yritän olla niin hyvä äiti kuin voin ja suojella lasta pahalta aikuisten maailmalta, mutta samalla tulisi myös antaa sitä siimaa ja näyttää sitä oikeaa elämää. Rajat ovat rakkautta, mutta niistäkin pitää aina välillä joustaa. Mutta miten paljon, ettei tule tavaksi? En tiedä mitään niin haastavaa elämänmittaista työtä kuin työni äitinä.

 

 

Viimeiset viisi vuotta olen elänyt hyvin pitkälti lapsen ehdoilla. Pitänyt toki huolta myös omasta vapaa-ajasta, mutta sekin on sitä äidin hyvinvointia, joka sekin heijastuu käyttäytymiseeni lapseni kanssa. Nyt me jo harrastetaan, mietitään välillä vuoden päästä alkavaa eskaria ja puhutaan vähän jopa koulustakin. Huomaan, että yhä enemmän ja enemmän minulla on aikaa itselleni. Jo nyt! Miltähän tämä tuntuu sitten kymmenen vuoden päästä? Mitä enemmän annan pienelle lapselle tilaa itsenäistyä, sitä enemmän elämää täyttävät taas työ ja ystävät. Viisi vuotta on lapselle jo pieni käännekohta. Huomenna hän on lähempänä 10-vuotissynttäreitä kuin syntymäpäiväänsä! Pikkulapsiaika on ohi, kotona onkin yhtäkkiä jo todella fiksu iso poika. En kaipaa puklurättejä, en tahmaisia käsiä en rattaita enkä pinnasänkyä. Tämä on kiva ikä. Syli on vielä maailman paras paikka, pimeä vielä tarpeeksi pelottavaa ja aamulla on kiva kömpiä mamman viereen unilampaiden kanssa. Päiväkodissa on tutut ja turvalliset kuviot, rakkaat kasvattajat ja läheiset kaverit. Olemme niin onnellisia, että olemme saaneet tarjota lapsellemme turvallisen paikan kasvaa ja kehittyä. Vaikka itse sanonkin, lapsesta näkee että hän on onnellinen. Kotona on hyvä olla, hänellä on loistavat suhteet vanhempiinsa ja erityisesti mitä ihanin suhde isäänsä. Iskä ei ehkä jaksa leikkiä ja liikkua niin paljon kuin minä, mutta se miten hän lapsensa kanssa on, on aivan ainutlaatuista. Jokapäiväiset halit, pusut ja hyvänyöntoivotukset iso- ja pikkupossuselle, yhteiset kepposet ja äidiltä salaa syödyt välipalat.. Uintireissut, moottorikelkkailut ja kartingit. Kohta alkavat jääkiekkotreenitkin. Voi rakas Micael, synnyit onnellisten tähtien alla ♥

 

 

Sen kummallisen leikkauspäivän jälkeen viisi vuotta sitten olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta tulen koskaan rakastamaan. Sinun takiasi teen mitä tahansa. Suojelen sinua kaikelta ja kohtaan sen pahan maailman yhdessä kanssasi. Niin kuin sanoin sinulle puistossa koululaisten isotellessa, sulla kävi tuuri, että sait mut sun äidiksi. Vielä enemmän tuuri kävi kuitenkin mulla ja iskällä, kun me saatiin sut meidän lapseksi. Kiitos sinne johonkin maailman parhaimmasta pojasta. Hyvää syntymäpäivää rakas 5-vuotias Micael ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Raising kids is like walking in a park.. Jurassic Park.

 

Moms. The only people who know the true meaning of 24/7.

 

The easiest way to shop with kids is not to.

 

 

It’s the freaking weekend, baby. I’m about to do 15 loads of laundry.

 

Thank you husband, for being an extra child I never wanted.

 

Being a parent is like folding a fitted sheet. No one really knows how.

 

 

I wish there was a face cream called ”before i was a mother”

 

I don’t have a ”9-5”. I have a ”when I open my eyes to when I close my eyes”

 

A worried mother does better research than FBI

 

 

The closest I get to a spa day is when steam from the dishwasher smacks me in the face.

 

Shoutout to my neighbors for pretending they don’t hear me screaming like a psychopath at my kids.

 

Cleaning with children in the house is like brushing your teeth while eating Oreos.

 

Feeling quilty about your kid watching TV? Just put the captions on. Boom! Now they’re reading.

 

Eating all by yourself sounds kind of depressing. Unless you are a parent.

 

A perfect metaphor for parenting is trying to stand up in a hammock without spilling your wine.

 

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian