Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Hiihtoa, pääsiäisaskarteluja, lämmittäviä auringonsäteitä, valoisaa vielä iltakahdeksalta, naurua, saunomista, laskettelua, lautailua.. Kolme lasta, mökki täynnä ystäviä, kylpylä ja uunissa odottava lammaspaisti.

Olen ollut viimeksi Levillä pääsiäisenä vuonna 2011. Nyt syön aamiaista, valmistaudun hiihtolenkkiin ja toivon, että tällaisia pääsiäisiä tulee vielä monta. Olen edelleen sen pilkkopimeän kaamosajan jälkeen ihmeissäni tästä loputtoman pitkästä valoisuudesta. Me vietetään pääsiäistä täällä Levillä ystävien kanssa ja mukana on jopa kolme lasta. Vähän erilainen pääsiäinen kuin viimeksi täällä ollessani. Teinkin facebook-päivityksen siitä, miten en olisi koskaan uskonut fiilisteleväni perhe-elämää näin paljon, mutta täähän on ihan parasta. Sitä on ollut niin mustavalkoinen mielipiteissään. Oikein hauskaa pääsiäistä teille kaikille!

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Käsi ylös, kenellä on paha hammaslääkäripelko? Mulla ainakin. Olen kärsinyt hammaslääkäripelostani ihan lapsesta asti ja sen jälkeen, kun pakolliset koulun hammaslääkärikäynnit olivat ohi, on ajan varaaminen ollut yhtä tuskaa. Menetän yöunet ja kärsin hirveästä stressistä monta päivää ennen hammaslääkäriaikaani. Stressaantuneena narskutan muutenkin hampaitani, joten teen sitä aivan erityisen paljon aina ennen hammaslääkäriin menoa. Leuat, hampaat ja ikenet kipeinä marssin sitten kauhunsekaisin tuntein lääkärin tai suuhygienistin vastaanotolle, huonosti nukkuneena, verenpaine katossa ja syke maksimissa. Ja tiedän, etten ole pelkoni kanssa yksin.

Hammaslääkäripelkoni juontaa juurensa lapsuudesta. Meillä oli ala-asteen kouluhammaslääkärinä varmasti maailman hirvein hammaslääkäri. Hän paikkasi hampaat ilman puudutusta ja  Ala-asteikäisenä hampaitani myös oiottiin, luojan kiitos yksityisellä puolella. Jouduin tästä syystä käymään hammaslääkärissä kuukauden välein. Luulisi, että tuolla tahdilla hammaslääkäripelko katoaisi kokonaan. Ei kadonnut. Tuo kouluhammaslääkäri poisti minulta neljännellä luokalla kaksi hammasta samaan aikaan. Muistan edelleen sen päivän, sen olon, sen hajun ja sen tunteen kun pyörryin ja äiti kantoi minut autoon. Tuon jälkeen kävin oikomishoidossa yksityisellä. En tiedä millä tahdonvoimalla selvisin siitä projektista, sen muistijälki on ikuinen. Muistan odotushuoneen, muistan tuon ystävällisen hammaslääkäritädin, mutta ennenkaikkea muistan sen kivun. Hammaslääkäripelkoni suurin syy on ehdottomasti pelko kivusta ja epämiellyttävästä tunteesta. Vasta yläasteella olen käynyt jopa korjaamassa sen ilman puudutusta paikatun hampaani niin, että totesin käynnin olleen ihan miellyttävä. Hammaslääkäri oli miellyttävä, enkä tuntenut kipua. Myöhemmin kun kävin 19-vuotiaana poistattamassa hammaskiveä muualla, oli se taas yhtä helvettiä ja verensekaista repimistä. Hammaslääkäripelkoni paheni entisestään. Tuon käynnin jälkeen menikin useampi vuosi, että uskalsin mennä hammaskiven poistoon.

Ja tänään, tänään mä kävin siellä!! Hampaiden tehopuhdistuksessa ja sain onnekseni kuulla, että hampaani olivat todella hyvät ja siistit. Sama oli kyllä viime kerralla, ja sitä edellisellä, mutta silti mä ”vähän” taas pelkäsin. Hampaideni kunnossa tapahtui muuten suuri muutos, kun joskus muutin vähän elämäntapojani ja hampaidenhoitotottumuksiani. Voisin kirjoitella siitä ihan oman juttunsa, jos kiinnostaa? Ai vitsi, vain todella hammaslääkärikammoinen tietää, miten helpottava on se tunne, kun kävelet hammaslääkäristä pois. Kelpaa taas hymyillä! Enkä ollut muuten ainut, joka tänään kävi hoitamassa hampaita. Aloitimme aamun nimittäin Micaelin ensimmäisellä varsinaisella hammastarkastuksella, vihdoin kun kaikki maitohampaat ovat puhjenneet.  Olen ollut vähän huolissani siitä, etten tartuta omaa hammaslääkäripelkoani lapseen, mutta onneksi pelkoni taisi olla turhaa. Niin reippaasti meni aamuinen tarkastus!

Kertokaa nyt teidän hammaslääkäritarinoita, kohtalotoverit? Onko joku päässyt hammaslääkäripelosta yli?

PS. Pidätkö blogistani ja tyylistäni kirjoittaa? Olen ehdolla taitavien kollegoideni kanssa Vuoden Tarinankertoja -kategoriassa Inspiration Blog Awardseissa, lämmin kiitos kaikille minua ehdokkaaksi äänestäneille. Varsinainen äänestys on nyt alkanut joten voit antaa äänesi helposti vain yhdellä klikkauksella täältä. Kiitos jo etukäteen ♥


Viikonloppuna ravintolassa viereisessä pöydässä istui lapsi, joka oli oman poikani ikäinen (3,5-vuotias). Lapsi oli edelleen vaipoissa, mikä tuntui itselleni kovin vieraalta, kun oma ei ole käyttänyt vaippaa yli vuoteen edes öisin. Muistutin kuitenkin itseäni, että lapset ovat todella yksilöllisiä ja tämä vieressä istuva suloinen pikkuinen kuitenkin esimerkiksi puhui todella selkeästi ja oli muutenkin aivan ikäisellään tasolla. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, ettei lapsi saanut tehdä oikein mitään itse. Äiti valitsi hänelle ruoan pöydästä ja jopa syötti. What?! Lapsi halusi syödä itse, mutta äiti ei antanut – ”tulee sotkua, vaatteet on kohta täynnä muruja” ja muuta vastaavaa.. Oh well. Hei sinä vanhempi, anna lapsen tehdä itse.

Oma toimintatapani ei varmasti ole aina se kaikille paras tapa, mutta voi hyvänen aika – olisin kyllä hermoromahduksen partaalla jos edelleen pitäisi syöttää tai käyttää vaippoja. Lapseni on toisinaan vähän liiankin omatoiminen, mutta olkoon. Omassa kasvatuksessani painotan paljon sellaista ”tee se itse”-toimintatapaa, pyydän lasta pakkaamaan repun itse, pukemaan haalarin itse, pesemään kädet ja vetämään vessan, itse. Inhoan sotkua ja tästä syystä itsekin teen tiettyjä asioita lapsen puolesta, kuten kannan astiat pöydästä tiskikoneeseen, sillä korkea tiskipöytä, syvä allas ja lautaselle jäänyt ruoka..You know. Lapsi tarvitsee tottakai hirveästi tukea ja tsemppausta omaan tekemiseen, mutta osaa kyllä vaikka mitä, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Ei tietenkään saa vaatia liikoja ja aina pitää muistaa, että lapsi on vasta lapsi. Kehitys on yksilöllistä, mutta missä vaiheessa sitä sitten huomaa, että lapsi on valmis tekemään asioita itse? Aluksi mietin tätä todella usein ja googlailinkin harva se viikko (voi kyllä, vauvapalstat) mitä sen ikäisen muka pitäisi osata. Myöhemmin sitä muuttui kuitenkin rennommaksi mutsiksi ja aloin pian vain kokeilla itse. Kun lapsi rimpuili pois rattaista, jätin rattaat pois ja katsoin tuleeko elämästä ilman niitä mitään. Rattaat taitavat edelleen olla yhdellä varastolla, johon ne kerran jäivät kun eivät mahtuneet autoon. Hyvin on pärjätty. Kun lapsi kiipesi pois syöttötuolista, myin syöttötuolin eikä sitä kaivattu kertaakaan. Vaipat jäivät ihan huomaamatta nekin, eikä sen jälkeen ole ollut lainkaan lakanapyykkiä. Aika oli siis oikea. Toki, jos elämä olisi ollut hankalampaa ilman rattaita, syöttötuolia tai vaippoja, olisin ottanut ne takaisin käyttöön. Lapsi on saanut myös syödä ja juoda itse kaikesta alun sotkusta huolimatta aina, joten hän on myös oppinut kovin siistiksi ruokailijaksi.

Uskon, että lapsi nauttii myös itse tekemisestä ja onnistumisen tunteista. ”Mamma mä puin itse haalarin” sanotaan niin reippaasti ja ylpeänä, ja silloin täytyy toki kehua. Tottakai toisinaan kiireessä puen lapsen itse ja autan hankalissa kengissä, tai hanskoissa. Aikamoista tasapainoilua, mikä on lapselle sopivaa ja mikä ei, mutta voihan sitä kokeilla. Ne pienetkin onnistumisen tunteet ovat hurjan tärkeitä noille pikkuisille.

PS. Pidätkö blogistani? Voit äänestää sitä ehdolle Inspiration Blog Awardseissa tästä linkistä – lämmin kiitos jo etukäteen ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian