Rakas kummityttöni oli meillä hoidossa viime viikolla. Eilen ystäväperhe kävi samanikäisen pienen murun kanssa kylässä. Voi niitä pieniä söpöjä vauvanvaatteita, karvahaalareita, käteviä rattaita ja päiväunia.. Jokeltelua ja suuria suloisia silmiä. Vauvat ovat ihania, mutta vauvat ovat ihania niin kauan, kun ne eivät ole omia. Minulla oli todella helppo vauva, mutta huh – en voisi enää ikinä kuvitella eläväni tuota aikaa uudestaan. On turhauttavaa, kun ei tiedä mikä lapsella on huonosti. Nälkä, väsy, maha, hampaat, tylsistyminen? Elämä päiväunien mukaan on lopulta aika rasittavaa. Rattaita on ärsyttävä roudata mukaan joka paikkaan ja on hemmetin hankalaa kun koko perhe ei syö samoja ruokia. Loputtoman pitkistä päivistä kotona nyt puhumattakaan.

Jos saisin suoraan sellaisen 3-vuotiaan, tekisin toisen lapsen vaikka heti. Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan, miten paljon rakastan pientä vilasta poikaani. Kiintyminen otti aikansa, mitä sitä turhaan kaunistelemaan. Vauvavuosi oli helponkin lapsen kanssa itselleni todella vaikeaa aikaa. En halua kirjoittaa tätä pelotellakseni, haluan kirjoittaa sen siksi, että tiedän varmasti monen vanhemman ajattelevan niin. Sitä ei vain uskalleta sanoa ääneen.

Jälkeenpäin mietin, miten helppo vauvavuosi olikaan. Kuvitelmani olivat jotain aivan hirveää aikaa ja vanhemmuus yllätti yllättävän positiivisesti. Kuitenkin nyt, kun elämä alkaa helpottua huomattavasti lapsen kasvaessa isommaksi, vauvaikä tuntuu taaksepäin katsottuna suorastaan kauhealta. Tämä voi myös kuulostaa joidenkin mielestä aivan kauhealta, mutta en todellakaan haluaisi palata siihen enää. Silloin mieli oli kai jonkinlaisessa selviytymismoodissa, en tiedä. Jokainen päivä, viikko ja kuukausi oli tavallaan pieni selviytymistaistelu ja odotin jatkuvasti vain sitä helpompaa elämää. Vauva- ja taaperoiän päättymistä. Tämä nykyinen, reilu kolmen vuoden ikä, on ehdottomasti tähän asti parasta aikaa vanhempana. Ja kuten sanoin, rakastan päivä päivältä tuota pikkuista vain enemmän. Nyt haluaisin antaa puheenvuoron teille, mikä on teille ollut vaikeinta aikaa ja mikä vastaavasti parasta lapsen kanssa?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Minulta kysyttiin taas hiljattain, minkä ikäisenä Micael luopui tutista tai oppi käymään itse vessassa. Hyvän äidin kai oletetaan tietävän nämä ajankohdat kellontarkasti, mutta en äkkiseltään en todellakaan muista. No, kun oikein kovasti mietin.. Tutti hänellä oli käytössä ensimmäisestä päivästä lähtien, mutta siitä lapsi luopui ihan itsestään varmaan jo ennen vuoden ikää. Kävelemään hän oppi 1v 2kk ikäisenä, puhumaan lauseita noin 2 vuoden tienoilla ja elämän mullisti kuivaksi oppiminen, joka tapahtui oikeastaan ihan itsestään Micaelin ollessa noin 2-2,5-vuotias. Muistan lastensairaanhoidon tunneilta aina, kun opettajamme kertoi että lapsi oppii, kun on siihen valmis. Jos yrittää väkisin opettaa liian aikaisin, se vain hidastaa oppimista. Allekirjoitan tämän täysin.

Micaelin ollessa ihan pieni, googlasin varmaan päivittäin asioita, joita hänen ikäisensä pitäisi osata tai vaikka syödä. Niin typerää, sillä lapset kasvavat ja kehittyvät niin eri tahtiin. Mutta yhteistä kaikelle uuden oppimiselle on se, että lapsen on oltava valmis. Silloin oppiminen on luontevaa ja uusien asioiden omaksuminen sujuu jo paljon helpommin. Nyt jos joku kysyisi, mitä tein opettaakseni lapseni kuivaksi niin päivällä kuin yölläkin, voisin sanoa etten oikeastaan edes mitään erityistä. Hän oppi sen ikään kuin itse, koska sen aika vain tuli. Tuttipullosta vieroittaminen oli vaikeinta, mutta lopulta tuli sekin päivä, kun lapsi itse ymmärsi, että hänen ikäisenä lapset juovat maitonsa lasista. Jos tutin syöminen tai pullosta juominen ei ole jatkuvaa tai lapselle muutenkaan haitallista, jättäisin vieroittamisen siihen hetkeen, kun lapsi on valmis. Jotenkin sen vain tietää. Eihän taapero opi kävelemäänkään ennen kuin on siihen valmis. Vanhemman tehtävänä on tietenkin tukea ja kannustaa. Vain kohtuuton vaatii lapselta liikoja. On turha kiirehtiä, sillä jokainen oppii ennemmin tai myöhemmin. Viikot voivat tuntua vuosilta, mutta jälkeenpäin katsottuna aika meni kuitenkin nopeasti.

Muistathan myös, ettei lapsesi ole millään lailla epänormaali, vaikka ei sanoisi 2-vuotiaana vielä sanaakaan tai vaikkei hän juokse pallon perässä 1,5-vuotiaana. Vaikka isommat sisarukset olisivatkin tehneet niin jo alle vuoden ikäisenä. Naapuriperheessä on 4 lasta, joista kuopus on aivan erilainen kuin muut. Naapuri kertoikin, että oletti liikaa muiden sisarusten käytöksen perusteella ja huolestui, kun nuorimmainen toimikin aivan eri tavalla. Neljän vuoden jälkeen tämä jo naurattaa, mutta silloin huoli oli muka niin todellinen. Älä siis vertaa lastasi omiin eikä muiden omiin vaan ymmärrä hänet juuri omanlaisena yksilönä. Pääsithän sinä itsekin joskus eroon vaipoista ja kasvoit ihan fiksuksi aikuiseksi.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Olen kuullut yllättävän monilta vanhemmilta, etteivät he leiki lastensa kanssa. Kiireisinä arki-iltoina itsellänikin olisi kyllä vaikka mitä tekemistä eivätkä kotityöt lopu koskaan. Vietän myös paljon turhaa aikaa puhelin kädessä vaikka pyrinkin sitä nykyään välttämään mahdollisimman paljon. Kuitenkin kaikkein tärkeimpiä ja rakkaimpia hetkiä ovat ne, jotka vietän lapseni kanssa hänelle mieluisan puuhan parissa, kolmevuotiaalle se on leikkiminen. Saatamme rakentaa legoja, koota koko Ryhmä Haun vahtitorniin, jahdata toisiamme poliisina ja rosvona, miekkailla, pelata palloa tai leikkisästi jumpata yhdessä. Sydämeni meinasi sulaa, kun viime viikolla Micael totesikin minulle ”kiitos äiti, kun leikit mun kanssa”.

Lapsi leikkii kyllä itsekseenkin, mutta eihän se ole sama asia. Kun lapsi saa itselleen tärkeän aikuisen mukaan omiin leikkeihinsä, se on hänelle aivan mahdottoman ihanaa ja hän tuntee olonsa tärkeäksi. Aidosti lapsen tekemisistä kiinnostunut aikuinen vaikuttaa todella paljon lapsen kehitykseen ja tunne-elämän terveeseen kehittymiseen. Leikkivä aikuinen viestii lapselle välittävänsä ja hyväksyvänsä hänet ja hänen tarpeensa leikkiä. Lapsi on valtavan innoissaan, kun saa esitellä lelujaan ja valmistella yhteistä leikkihetkeä ja saa aikuisen osaksi hänen omaa leikkimaailmaansa. Uskon, että aikuisetkin nauttivat lopulta leikkihetkestä paljon enemmän kuin turhasta somen selaamisesta.

Aina ei tietenkään tarvitse leikkiä ja joskus lapsen voi ohjata esimerkiksi omaan huoneeseensa  leikkimään itsenäisesti tai voi keksiä muuta mukavaa yhteistä puuhaa, kuten ulkoilua ja sohvalla yhdessä makailemista esimerkiksi lastenohjelmia katsellen. Mutta itse pyrin ainakin kerran päivässä istumaan hetkeksi alas ja keskittymään siihen, mitä lapsi haluaa kanssani tehdä. Yleensä se on leikkimistä. Siedän nykyään sotkua ja kaikkialle levitettyjä lelujakin helpommin, kun tiedän miten tärkeitä ne ovat. Lapsen kanssa leikkiminen ei ainakaan minulle ollut aiemmin mikään maailman helpoin juttu saati itsestäänselvyys, mutta nykyään se on aika hauskaa. Jätän paljon useammin sen puhelimen sivuun ja istun lastenhuoneen lattialle valmistamaan sitä muovailuvahajäätelöä. Suosittelen lämpimästi muillekin ♥ Leikittekö te lasten kanssa?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian