En koskaan kieltänyt lapseltani tuttia ja hän sai nenämahaletkusta eroon pääsemisen jälkeen ensimmäiset maitonsakin pullosta. Maitopullosta olikin suhteellisen hankala päästä eroon (varmaan mahdotonta ilman mummia), mutta kun siitä päästiin, ajattelin lapseni nukkuvan unilelunsa kanssa varmaan aikuiseksi asti. Samainen mummi osti Micaelille jo paljon ennen hänen syntymäänsä unirätin, jonka merkitystä en olisi ikinä osannut arvata. Lammas. Valkoinen lammasunirätti, joka oli ehkä ensimmäisen kuukauden jälkeen beige lammasunirätti. Juuri se myytti lapsesta, joka ei hyväksy unileluaan pesukonepesun jälkeen, toteutui monta kertaa. Micaelin ollessa lähemmäs kaksivuotias, lammas unohtui beach clubille Marbellassa. Shit.. Saimme sen heti seuraavana aamuna takaisin, mutta yö oli kauhea. ”Mammas, äiti missä mun mammas on? Haluan mammaksen, yhyyy!” Unissaankin poika hoki lammasta.

Tästä viisastuneena, etsin käsiini toisen samanlaisen lammasunilelun ja parin tunnin etsinnän ja törkeiden postikulujen jälkeen meillä oli kaksi lammasta, jes! Ihan vaan jos vastaava katoamistapaus joskus toistuisi. Virhe.

Lammaksia (lapseni on opettanut mulle aivan uuden taivutusmuodon) oli hyvin pian kaksi. ”Äiti missä mun lammas on? Äiti missä mun toinen lammas on?” Että mitäs annoin molemmat yhtä aikaa, olis pitänyt vaan pitää piilossa hätätapauksia varten. Nämä kaksi lammasta ovat kuitenkin niin pyhiä, että ne ovat jotenkin onnistuneet säilymään ehjinä ja mukana milloin missäkin reissuissa aina maailman toisella puolella asti. Tajusin, että lammakset olivat meille lähes yhtä tärkeä juttu kuin vaikka puhelinkin, enhän mä sitäkään hukkaa tai unohda mihinkään.

Perjantaiaamuna olimme lähdössä lentokentälle ja heti herättyään Micael toi lammakset omaan matkalaukkuunsa. Etteivät ne vaan jää. No, laukut autoon ja vähän kiireessä taas lentokentälle. Siinä kohtaa, kun kantaa kasan laukkuja lähtöaulaan ja tajuaa, että yksi laukuista puuttuu ja se on Micaelin laukku, ei voi kuin sanoa ääneen ”v*ttu lammakset”.

Lapsen laukku unohtui kotiin, samoin ne lammakset, kaikki muutkin lelut ja lapsen joka ikinen mukana pakattu sisävaatekappale. Luojan kiitos haalari ja toppapuku olivat sentään eri laukussa. Oli meinaan pirullisen kallista ostaa useampi vaatekerta hiihtokeskuksesta, jossa yhdet bokseritkin kustantavat kympin.

Lammaksia hän kysyi yhden ainoan kerran. Kerroin niiden jääneen sinne kotiin unohtuneeseen matkalaukkuun. Lapsi totesi vaan ”Ai.”

Koska tiedän, että tuteista, maitopulloista ja unilelusta vieroittaminen voi olla kuitenkin aivan pirullista, kertokaa ihmeessä kaikki tarinat kuinka niistä on päästy eroon! Uskon, että ruudun toisella puolella moni on apua vailla, joten teet suuren palveluksen jättämällä kommentiboksiin omat vinkkisi ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


 

Ennen kuin sain oman lapsen, olin jotenkin todella huono puhumaan lapsille. En ollut usein tekemisissä lasten kanssa, joten minkäänlaisesta luontevasta käyttäytymisestä ei voinut puhua. Sen sijaan minulla on aina ollut koiria, joille puhuin juuri sillä ärsyttävillä voi mamman kulta rakas -äänensävyllä, joka puistatti aina kun kuulin sen jonkun muun suusta. Raskausaikana oikein mietin tätä, millaista olisi puhua omalle lapselle ja miten lapselle pitäisi puhua ylipäätään? En koskaan jutellut hänelle ennen hänen syntymäänsä, sillä omalle vatsalle puhuminen nyt vain tuntui todella typerältä (niin kuulemma pitäisi tehdä). Ensimmäisen kerran kun sain lapseni syliini, en ehtinyt muuta sanoa kuin ”tuo äkkiä kaarimalja mä oksennan” ja seuraavana päivänä kun jälleen tapasimme noutaessani häntä tehohoidosta lapsivuodeosastolle, hoin lähinnä ”nuku vaan, nuku vaan, nuku vaan”. Pikkuhiljaa se lässytys sieltä kuitenkin tuli ja vauvalle oli tosiaan yhtä luontevaa puhua voi mamman kulta rakas -äänensävyllä kuin niille koirillekin. Äänensävyllä on yllättävän iso merkitys puheen kannalta vaikka sanat olisivatkin samoja.

Kun lapseni alkoi itse puhua, oma äänensävyni ja puhetyylini muuttui huomattavasti. Nykyään puhun lapselleni melkein kuin aikuiselle, mutta vielä selkeämmin ja pyrin aina selittämään esimerkiksi mitä juuri teen ja miksi. Mitä enemmän puhun lapselle selkeällä kielellä ja äänensävyllä, sitä paremmin hänen oma puheensa kehittyy. Tämä on siis ihan puhtaasti oma havaintoni. Koska edelleen lässytän koirilleni, on ollut hauska huomata myös miten se on tarttunut lapseen. Viimeksi eilen illalla Micael jutteli Fridalle ”Viida-kulta tule syliin, mä paijaan sua Viida-kulta, oot aika söpönen”. Toisaalta kun hän juttelee kanssani, puhe on hyvin selkeää ja äänensävy on aivan erilainen. Puhetyyli tarttuu lapseen ja lapsi aistii paljon asioita pelkän äänensävyn perusteella. Jos joskus ärsyynnyn aamun pukemiskiukuttelusta, saatan vähän korottaa ääntäni ja tokaista että nyt loppuu se kitinä ja valitse nyt joku näistä. Lapseni kysyy helposti ”äiti oletko sä vihainen?” vaikka en olisi edes millään lailla huutanut hänelle. Pieni lapsi tarvitsee kuitenkin lempeyttä, joten puhetyylilläkin voi vaikuttaa omaan lähestymistapaan. Vaikka sanoisi jämäkästi jostakin, äänensävy voi olla lempeän selkeä. Liian moni aikuinen tiuskii lapselle omaa kiirettään ja pahaa oloaan. Ja se on väärin. Muistathan myös, miten helposti kirosanat tarttuvat lapsen puheeseen.

Olen huomannut seuratessani ihmisiä ympärilläni, että yllättävän moni vanhempi puhuu isommallekin lapselle lässyttäen. Toisaalta toinen ääripää, vanhemmat ja muut aikuiset jotka puhuvat hyvinkin rumasti lapsille ja lasten kuullen. Kunnioitus (niin lapsia kuin aikuisia kohtaan) on tuntunut unohtuneen. Sitä kun voi osoittaa ihan ensimmäisenä jo niillä sanoilla, joita suustansa päästää.  Mitä enemmän lasten kanssa on, sitä luontevampaa eri ikäisille lapsille on puhua ja puhetyyli tulee kuin itsestään. Edelleen nähdessäni vauvoja, puheeni on aivan samanlaista kuin koirapuhe, mutta isompien lasten kanssa osaa olla paljon rennommin ja jutella ikään kuin aikuisille. Ja mitä enemmän lasten kanssa juttelee, sitä enemmän alkaa selittää puhuessaan omaa toimintaansa myös toisille aikuisille, hassua. Miten sinä puhut lapsellesi tai onko sinusta vaikeaa puhua vieraille lapsille?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Jos ollaan ihan rehellisiä, en ennen oman lapseni syntymää oikein ymmärtänyt miten lapsettomuus voi olla jollekin niin iso juttu. Olen kyllä hyvin nuoresta asti ajatellut lasten olevan lahja, ei niitä niin vain tehdä. Lapsettomuutta on ollut kyllä lähipiirissäni mutta jotenkin en osannut suhtautua siihen, ehkä siksi, että kuvittelin itse olevani vapaaehtoisesti lapseton. Joku päätti jossain kuitenkin toisin. Sillä hetkellä kun tuijottaa positiivista raskaustestiä ja huutaa mielessään ”vittu, vittu, vittu” iskee tajuntaan ajatus, että ehkä samalla hetkellä joku muu tuijottaa samanlaista testiä yhtä epätoivoisena. Testistä vaan puuttuu se toinen viiva.

Olen puhunut vahinkoraskaudestani hyvin avoimesti. Yllättävän moni kysyi minulta, ajattelinko lapsettomia siinä vaiheessa kun päätin jatkaa raskauttani. No en ajatellut. Miksi minun pitäisi pitää lapsi ikään kuin jonkun toisen puolesta? Typerä kysymys, sori vaan. Nykyään lapsettomuus on ajatuksissani hyvin usein. Ajattelen asioita muutenkin hyvin paljon ja olen äärimmäisen empaattinen, joskus olen jopa itkenyt ajatuksesta, että minulla on niin ihana poika, mutta joku ei koskaan saa omaansa. Oman lapseni syntymän jälkeen olen vilpittömästi toivonut kaikille samanlaista onnea ja rakkautta jota oma lapsi tuo. Toiset osaavat odottaa sitä jo etukäteen, minä onneksi sain osani siitä arvaamattani. Elämän epäreiluus näkyy pelottavan hyvin lapsettomuudessa. Se on kuin vakava sairaus – miksi juuri hän sairastui? Miksi juuri he jäivät ilman lasta? Samaan aikaan raskaudenkeskeytyksiä tehdään Suomessa vuosittain noin kymmenen tuhatta. Epäreilua, todellakin. Ehkä kaikella on tarkoituksensa, mutta miksi hän, joka on lapsesta asti halunnut olla äiti ja olisi siinä paras mahdollinen, jääkin ilman? Toisaalla lapsi otetaan huostaan ihmiseltä, joka ei todellakaan ole hyvä äiti.

Vanhemmuus ei ole itsestäänselvyys. Mua puistattaa jokaikinen vauvaprojekti ja lapsen tekeminen. Joka ikinen oletus, että häiden jälkeisenä kesänä se vauva sitten syntyy. Jos lapsen saaminen on ollut toisille helppoa, se voi toisille olla mahdotonta. Silti monet unohtavat tämän. Kaikki eivät ole valmiita adoptioon tai sijaisvanhemmuuteen. Hedelmöityshoidot ovat myös todella raskas prosessi. Onneksi on kuitenkin olemassa paljon keinoja lapsettomuuden hoitoon, jos niihin on vain valmis. Eikä kaikilla ole edes taloudellista mahdollisuutta kalliisiin lapsettomuushoitoihin tai adoptioon ja toiset maksavat kymmeniä tuhansia hoidoista, jotka eivät välttämättä toimi. Toisaalta, silloin kun toimivat, se voi olla monelle pieni hinta niin hartaasti toivotusta lapsesta.

Lapsettomuus on todellakin iso juttu. Se voi viedä elämänilon, sairastuttaa ja tuhota parisuhteen. Kun elämän suurimmat haaveet murskautuvat kerta toisensa jälkeen, vaikutukset näkyvät kaikkialla. Myös sekundäärinen lapsettomuus voi olla hyvin raskasta vaikka olisikin jo kerran saanut kokea sen syntymän ihmeen ja rakkauden omaa lasta kohtaan. Lapsettomat ovat helposti katkeria ja heidän on vaikeaa iloita toisen raskausuutisista ja vauvaonnesta. Eivät tietenkään kaikki, osa iloitsee muiden puolesta vielä entistäkin suuremmin. Ilon takana voi kuitenkin piillä valtava suru. En tietenkään itse tiedä koska minulla on aiheesta aivan päinvastaista kokemusta, miten lapsettomat haluaisivat että heihin suhtaudutaan. Siksi olisin hurjan kiitollinen, jos kertoisit mikäli sinulla on kokemusta. Lapsettomuudesta ja sen tuomista tunteista muutenkin. Tiesithän, että voit kommentoida blogiini myös nimettömänä ja ilman sähköpostiosoitettasikin? Tämän otin esiin siksi, että tiedän kuitenkin aiheen olevan monelle niin kipeä ja arka, etteivät he pysty keskustelemaan siitä omalla nimellään.

Toivon koko sydämestäni, että jokainen niin haluava saisi kokea onnen lapsesta ja siitä rakkaudesta, mitä se elämään tuo. Tavalla tai toisella ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian