Koska 3-vuotiaani energian määrä on jotain aivan uskomatonta, olen alkanut ajatella pitäisikö hänen päästä jo harrastamaan jotain? Omalla käytökselläni annan hänelle kyllä esimerkin liikunnallisesta elämäntavasta, mutta olen pohtinut, riittääkö se? Toisaalta 3-vuotias on vielä kovin pieni ja liikuntaa saa pienellä aikataulutuksella mahtumaan arki-iltoihin ihan kotipihalla ja puistossakin. En ole edes aiemmin tullut ajatelleeksi tätä, minkä ikäinen lapsi tarvitsee harrastuksia ja mitä noin pienet voivat ylipäätään harrastaa? 

Lapset liikkuvat keskimäärin aivan liian vähän ja Micaelin ikäisten tulisikin liikkua vähintään se 3 tuntia päivässä. Toki puistossa touhuaminen päiväkotiaikana on liikuntaa mitä parhaimmalla tavalla, mutta sitä energiaa kun tuntuu riittävän päiväkotipäivän jälkeen vaikka useamman tunnin HopLop-seikkailuihinkin. Onko siellä muiden vilkkaiden ja energisten lasten vanhempia? Ulkona liikkuminen on tietysti parasta, mutta syksyllä ja talvella sää kun ei aina salli sitä, joten sisäleikkipaikat ovat aivan loistava keksintö. Onneksi Micael ainakin toistaiseksi jaksaa innostua ihan yhtä paljon niin pallon potkimisesta kotipihalla kuin massiivisista seikkailupuistoistakin. Ja se jääkiekko nyt aloitetaan muutenkin myöhemmin.

Harrastuksenhan ei tietenkään tarvitse olla liikuntaharrastus, vaikka sitähän suurin osa pienten lasten harrastuksista vielä on. Micael käy jo muskarissa ja englannin tunneilla, mutta ne pidetään onneksi päiväkotiaikana. Muutenkin toivoisin harrastuksen olevan sellainen, missä vanhempi saa olla mukana, sillä mielestäni noin pientä ei ole tarkoitus jättää vielä päiväkotipäivän jälkeen yksin taas toisten aikuisten seuraan. Pienet ja myös vähän isommatkin lapset tarvitsevat syliä, kosketusta ja vanhempien läheisyyttä paljon enemmän kuin usein kuvittelemmekaan.

Ja silti pohdin edelleen, pitäisikö joku vapaa-ajan harrastus aloittaa jo nyt? Se on kyllä hullua, miten sitä aina hetken aikaa ajattelee, että tietää tästä ikävaiheesta nyt kaiken, mutta hetken päästä tulee taas uusi vaihe ja uudet haasteet. Jonain päivänä kirjoitan teille kyllä uhmaiästä. Inhoan jo pelkästään tuota sanaakin. Luulin sen olevan jotenkin aivan erilaista, mutta sitähän tämä äitiys on. Se yllättää kyllä joka hetki. Olisi huippua kuulla teiltä kokemuksia tai mielipiteitä kuitenkin nimenomaan tästä postauksen aiheesta. Minkä ikäinen lapsi tarvitsee harrastuksia? Mitä teidän lapset harrastavat?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Ihan ensimmäisenä, maailman parhainta syntymäpäivää maailman parhaimmalle Micaelille ♥ Viimeiset kolme vuotta ovat olleet aivan huima matka ja suuren kasvun paikka pienen kolmevuotiaan pojan lisäksi myös äidille. Eilen juhlittiin ystävien ja sukulaisten kesken meillä kotona ja tänään varsinaisena syntymäpäivänä on vielä availtu muutamia lahjoja ja vietetty sunnuntaita kotona pienen rakkaan kanssa. Mutta mitä sitten olen oppinut 3-vuotiaan äitinä? 

♥ Tämä ikä on oikeastaan tähän asti ihaninta aikaa.

♥ Uhmaikä on ollut aivan erilainen mitä olin kuvitellut. Tärkein selviytymiskeinoni on ollut, ettei anna periksi kun kerran sanoo ei. Lapsi tarvitsee juuri sitä kieltämistä ja niitä pettymyksiä.

♥ 3-vuotias on jo todella älykäs. Muutenkaan lapsen älykkyyttä ei pitäisi koskaan aliarvioida.

♥ Elämä helpottuu kummasti kun lapsi osaa käydä itse vessassa. En astu enää lähellekään vaippahyllyä, jes!

♥ Iltasaduilla on iso vaikutus lapseen ja sadut tukevat myös puheen kehitystä. Lukeminen olisi kannattanut aloittaa jo paljon aiemmin.

♥ Mitä vähemmän aikaa viettää sisällä, sitä yhteistyökykyisempi lapsi on. Ihan tavallinen ulkoilu on nykyään aivan ihanaa.

♥ Arvomaailma muuttuu kolmessa vuodessa ihan valtavasti. Sitä ei voi ymmärtää edes ennen kuin sen kokee.

♥ Aika ei ole kullannut muistoja vieläkään. Raskaus ja toinen ikävuosi ovat vielä aivan kirkkaasti mielessäni kaikkine hankaluuksineen. Vauvavuosi ei muuten todellakaan ole aina se vaikein vaihe.

♥ Kolmevuotiaan kanssa voi jo keskustella ihan järkevästi. Tämä on varmaan yksi isoimmista asioista miksi koen elämän nyt paljon helpommaksi kuin ennen.

♥ Aika menee lopulta todella nopeasti. En voi uskoa, että aika lailla juuri tähän aikaan kolme vuotta sitten sain ensimmäistä kertaa oman lapseni syliini. Aikamoinen matka on kuljettu ja paljon seikkailuja on vielä edessä..

Saan olla niin ylpeä pienestä rakkaastani. Äidin rakas pieni iso poika. Kiitos tuhannesti juhliin osallistuneille, päivänsankari oli todella iloinen leikkikavereista ja lahjoista!

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Elokuu on ollut aina itselleni uuden alku, sieltä omasta lapsuudesta lähtien. Kun lapseni on vielä syntynyt elokuussa, jokaisen ikävuoden aloittaminen tuntuu oikein erityisesti uudelta alulta. En voi uskoa, että kolme vuotta sitten olin vatsani (ja selkäkipujeni) kanssa kauhunsekaisin tuntein odottamassa suurta elämänmuutosta tapahtuvaksi. Ihana Jenny kirjoitti blogissaan, kuinka hän on yhtäkkiä siinä tilanteessa, jota silloin hankalina vauva- ja pikkulapsihetkinä niin kovasti odotti. Ja niin olen tavallaan minäkin. Yksi vaihe on päättynyt ja olen siitä todella iloinen.

Vaikka pidän todella paljon vauvoista ja lapsista ja olen tehnyt heidän kanssaan myös töitä, koen ainakin oman elämäni ja oman äitiyteni huomattavasti miellyttävämmäksi kun lapseni on isompi. Kolmen vuoden rajapyykki häämöttää kolmen viikon päässä ja muutokset tuntuvat ja näkyvät jo nyt. Päiväkodissa Micael aloitti jo vähän isompien lasten (3-4 vuotiaat) Toimija-ryhmässä 1-2 vuotiaiden Taimi-ryhmän sijaan ja hän on siirtymisestään kovin ylpeä. Puhumattakaan omatoimisuudesta, ihmeellisestä viisaudesta ja itsenäistymisestä ylipäätään.

On ihan käsittämätöntä, että se pieni olento joka kaksi vuotta sitten tarvitsi huomiota ihankoko ajan eikä osannut ilmaista tahtoaan muuten kuin huutamalla tai repimällä tavaroita alas (mulla on traumoja ikäkaudesta 1-2v), hakee nyt itse lusikan aamupuuroon kun äiti unohti, taluttaa toista koiraa lenkillä, leikkii itse huoneessaan yksin tai ystävien kanssa ja sanoo illalla ”hyvää yötä äiti, mä rakastan sua”.

Vaikka äitiys ja pikkulapsiarki koetteleekin välillä hermojani, elämänlaatuni on huomattavasti parempaa kuin vuosi-kaksi sitten. Vauva-aika meni jotenkin ihmeellisessä sumussa ja helpon vauvan kanssa olin lähinnä vain iloinen hyvin nukutuista öistä. Odotin aina sitä about kolmen vuoden ikää ja tässä se nyt on. Ei rattaita, ei vaippoja, ei pöydiltä revittyjä tavaroita. En ole todellakaan kasvattanut lastani kaikkien oppikirjojen mukaan ja eilenkin illalla vietimme mukavan tunnin sohvalla iPadin kanssa juuri ennen nukkumaanmenoa sillä olimme vain turhan väsyneitä siirtyäksemme sänkyyn. Mutta voi luoja, kuinka ylpeä olenkaan hänestä. Micael on todella energinen ja vilkas lapsi, mutta lopulta nykyään todella helppo kun tekemistä vain on tarpeeksi. Jos joku sanoo että lapsen pitää sietää tylsyyttä, niin rajansa kaikella. Sisällä vietetyt päivät ilman lapselle ominaista puuhaa ovat hirveintä, mitä (ainakin hänelle) voi tehdä. Kohta kolmevuotias ei ole helpoin ikä, mutta osaan arvostaa sitä sen pikkupikkulapsirumban jälkeen aivan tavattoman paljon.

Aika siitä syntymästä tähän asti on mennyt loppujen lopuksi todella nopeasti. Vaikeina hetkinä se ei siltä tunnu, mutta niin ne lapset vain kasvavat. Mitkä vaiheet ovat teille olleet niitä vaikeimpia?

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian