Kysymys, jota nyt kahden vuoden iän lähestyessä kuulen todella usein. Suoraan ja epäsuoraan. Myös ystäviltäni ja jopa äidiltäni kysellään, milloin me teemme toisen lapsen?

Minulla ja miehelläni on molemmilla sisaruksia ja olemme heistä todella onnellisia. Enkä millään pistäisi pahakseni vaikka minulla olisi niitä enemmänkin. Päiväkodissa on ollut ihanaa huomata, kuinka monella Micaelin päiväkotikaverilla on isompia sisaruksia siellä vahtimassa pikkuisia. Kun veljeni joutui jonkin aikaa sitten keskellä yötä sairaalaan, valvoin lähes koko yön puhelimen äärellä ja siinä unen ja valvetilan rajamailla tunsin jotenkin itsekin olevani siellä – öisessä sairaalassa aivan vieraassa maassa. Sisaruksilla on ihmeellinen yhteys.

Silti, me ei tehdä toista lasta. Tai siis, minä en tee. Joku voi nyt ajatella, että eihän niitä pitänyt tehdä ensimmäistäkään mutta tein silti. Rakastan pientä poikaani yli kaiken ja tekisin hänen vuokseen mitä tahansa. No, en sitä sisarusta kuitenkaan. Miksi? Olen ollut alusta asti sitä mieltä, että yksi on hyvä. Lisäksi koin raskausajan kaikkine kriiseineen ja terveysongelmineen niin mustana aikana elämässäni, etten vain halua kokea sitä uudelleen. Pystyn keskittymään lapseni jokaiseen ikäkauteen ihan täysillä ja hän saa jakamattoman huomioni. Varsinkin päiväkotiaikana lapsen kanssa ollaan muutenkin todella vähän aikaa, jolloin läsnäolon merkitys vain korostuu. Voisihan toisen lapsen tehdä myöhemmin, kun ensimmäinen alkaa olla kouluiässä. Sehän olisi ihanteellista – äiti olisi kotona vauvan kanssa kun isompi tulee lyhyen koulupäivän jälkeen kotiin. Vastaavasti taas sama pikkulapsirumba alkaisi uudelleen, juuri kun se on edellisen kanssa päättynyt. Pääsisikö helpoimmalla jos tekisi toisen heti perään? Aluksi ei ainakaan, mutta ensimmäisten vuosien jälkeen se olisi varmasti kuitenkin se ihanteellisin tilanne. Makuasioita.

Monet pitävät yhden lapsen vanhempia jostain syystä itsekkäinä. Sisaruksesta on tietenkin lapselle valtavasti iloa ja onnea. Mutta sitä saa myös ystävistä ja sukulaisista. Tiedän monia ainokaisia, jotka ovat saaneet lapsuudenystävistään lähes verisukulaisen vertaisia ihmisiä elämäänsä. En todellakaan pidä heidän vanhempiaan itsekkäinä, enkä pidä myöskään itseäni. Jos olisin aiemmin saanut toisen lapsen, olisin varmasti henkisesti romahtanut kaiken sen stressin keskellä. Nyt taas ollaan paljon valoisammalla puolella ja olen niin kovin onnellinen pienestä pojastani. Meillä on oikein mukavaa yhdessä ja hyvä niin. En koe, että perheemme tarvitsisi onnen täydennykseksi enää toista lasta. Haluan ehdottomasti tuoda Micaelin elämään paljon ystäviä ja jos hän vain haluaa, vien hänet pienestä pitäen harrastamaan erilaisia joukkuelajeja joista voi parhaimmillaan saada elinikäisiä sydänystäviä. Minulla ei ole koskaan ollut siskoa, mutta pari ystävääni ovat minulle kuin perheenjäseniä, voisin hyvin kuvitella heidät siskoikseni.

Kysyjän on myös hyvä muistaa, että ei niitä lapsia niin vain ”tehdä”. Olen nähnyt paljon lapsettomuutta, sitä riipivää odottamista, karvaita pettymyksiä ja mieletöntä turhautumista. Onneksi monet tarinat ovat päättyneet kuitenkin onnellisesti, aina ei ikävä kyllä näin ole. Lapsettomuudesta harvoin puhutaan ääneen, jolloin jatkuvat utelut lapsen hankkimisesta voivat todella satuttaa, vaikka kysyjä tarkoittaakin varmasti vain hyvää.

Ja sitten tietysti toinen puoli, ei ole kyllä pakko tehdä ensimmäistäkään. Tietyissä elämänvaiheissa tuskin kukaan voi välttyä uteluilta, milloin se lapsi nyt sitten tulee. Ystävien saadessa lapsia, naimisiinmenon jälkeen, muuten vain vakiintuessa, iän karttuessa… Joissakin asiayhteyksissä voi tietysti kauniisti kysyä jos toisen näkökulma lastenhankintaan ei ole selvillä, mutta eiköhän se kerta riitä. Eivät kaikki halua lapsia, syystä tai toisesta. Ei lapseton ole yhtään sen onnettomampi tai jää mistään paitsi. Joo siitä pikkulapsirumbasta ja väsymyksestä mahdollisesti kyllä. Kaikki eivät pakahdu onnesta katsellessaan nukkuvaa lasta tai uusien kaverisuhteiden solmimista hiekkalaatikolla. Eikä tarvitsekaan. Jokaisen valintaa tulisi kunnioittaa, yksi voi olla ihan yhtä hyvä kuin yksitoista. Ja on ihan ok jäädä siitä lapsia jakavasta jonosta pois. Ja on myös aika ok muistaa, että ei niitä missään jaeta. Lapset ovat lahja. Siitä kiva lahja, ettei niitä ole pakko ottaa vastaan jos ei halua.


Viime perjantaina ruokakaupassa se naureskeli hyväntuulisena kaljahyllyn edessä. Hänen hurmaava hymynsä ja hyvän viikonlopun toivotukset saivat ihastelua osakseen Facebookissa.

Lauantai-iltana ravintolassa samanikäinen, suloinen vaaleatukkainen venäläistyttö tuli hakemaan häntä pöydästä leikkimään. Nuoriherra laittoi puhelimestani sattumalta soimaan Juha Tapion ’Tykkään susta niin että halkeen’ -biisin. Kaksikko nauroi, tanssi, halaili ja katseli ravintolan ikkunasta ohikulkijoita. He olivat niin suloisia yhdessä.

Kunnes Micael 1v 8kk vain kyllästyi, lähti ja jätti tytön itkemään peräänsä.

Miehet.