Kysymys, jota nyt kahden vuoden iän lähestyessä kuulen todella usein. Suoraan ja epäsuoraan. Myös ystäviltäni ja jopa äidiltäni kysellään, milloin me teemme toisen lapsen?

Minulla ja miehelläni on molemmilla sisaruksia ja olemme heistä todella onnellisia. Enkä millään pistäisi pahakseni vaikka minulla olisi niitä enemmänkin. Päiväkodissa on ollut ihanaa huomata, kuinka monella Micaelin päiväkotikaverilla on isompia sisaruksia siellä vahtimassa pikkuisia. Kun veljeni joutui jonkin aikaa sitten keskellä yötä sairaalaan, valvoin lähes koko yön puhelimen äärellä ja siinä unen ja valvetilan rajamailla tunsin jotenkin itsekin olevani siellä – öisessä sairaalassa aivan vieraassa maassa. Sisaruksilla on ihmeellinen yhteys.

Silti, me ei tehdä toista lasta. Tai siis, minä en tee. Joku voi nyt ajatella, että eihän niitä pitänyt tehdä ensimmäistäkään mutta tein silti. Rakastan pientä poikaani yli kaiken ja tekisin hänen vuokseen mitä tahansa. No, en sitä sisarusta kuitenkaan. Miksi? Olen ollut alusta asti sitä mieltä, että yksi on hyvä. Lisäksi koin raskausajan kaikkine kriiseineen ja terveysongelmineen niin mustana aikana elämässäni, etten vain halua kokea sitä uudelleen. Pystyn keskittymään lapseni jokaiseen ikäkauteen ihan täysillä ja hän saa jakamattoman huomioni. Varsinkin päiväkotiaikana lapsen kanssa ollaan muutenkin todella vähän aikaa, jolloin läsnäolon merkitys vain korostuu. Voisihan toisen lapsen tehdä myöhemmin, kun ensimmäinen alkaa olla kouluiässä. Sehän olisi ihanteellista – äiti olisi kotona vauvan kanssa kun isompi tulee lyhyen koulupäivän jälkeen kotiin. Vastaavasti taas sama pikkulapsirumba alkaisi uudelleen, juuri kun se on edellisen kanssa päättynyt. Pääsisikö helpoimmalla jos tekisi toisen heti perään? Aluksi ei ainakaan, mutta ensimmäisten vuosien jälkeen se olisi varmasti kuitenkin se ihanteellisin tilanne. Makuasioita.

Monet pitävät yhden lapsen vanhempia jostain syystä itsekkäinä. Sisaruksesta on tietenkin lapselle valtavasti iloa ja onnea. Mutta sitä saa myös ystävistä ja sukulaisista. Tiedän monia ainokaisia, jotka ovat saaneet lapsuudenystävistään lähes verisukulaisen vertaisia ihmisiä elämäänsä. En todellakaan pidä heidän vanhempiaan itsekkäinä, enkä pidä myöskään itseäni. Jos olisin aiemmin saanut toisen lapsen, olisin varmasti henkisesti romahtanut kaiken sen stressin keskellä. Nyt taas ollaan paljon valoisammalla puolella ja olen niin kovin onnellinen pienestä pojastani. Meillä on oikein mukavaa yhdessä ja hyvä niin. En koe, että perheemme tarvitsisi onnen täydennykseksi enää toista lasta. Haluan ehdottomasti tuoda Micaelin elämään paljon ystäviä ja jos hän vain haluaa, vien hänet pienestä pitäen harrastamaan erilaisia joukkuelajeja joista voi parhaimmillaan saada elinikäisiä sydänystäviä. Minulla ei ole koskaan ollut siskoa, mutta pari ystävääni ovat minulle kuin perheenjäseniä, voisin hyvin kuvitella heidät siskoikseni.

Kysyjän on myös hyvä muistaa, että ei niitä lapsia niin vain ”tehdä”. Olen nähnyt paljon lapsettomuutta, sitä riipivää odottamista, karvaita pettymyksiä ja mieletöntä turhautumista. Onneksi monet tarinat ovat päättyneet kuitenkin onnellisesti, aina ei ikävä kyllä näin ole. Lapsettomuudesta harvoin puhutaan ääneen, jolloin jatkuvat utelut lapsen hankkimisesta voivat todella satuttaa, vaikka kysyjä tarkoittaakin varmasti vain hyvää.

Ja sitten tietysti toinen puoli, ei ole kyllä pakko tehdä ensimmäistäkään. Tietyissä elämänvaiheissa tuskin kukaan voi välttyä uteluilta, milloin se lapsi nyt sitten tulee. Ystävien saadessa lapsia, naimisiinmenon jälkeen, muuten vain vakiintuessa, iän karttuessa… Joissakin asiayhteyksissä voi tietysti kauniisti kysyä jos toisen näkökulma lastenhankintaan ei ole selvillä, mutta eiköhän se kerta riitä. Eivät kaikki halua lapsia, syystä tai toisesta. Ei lapseton ole yhtään sen onnettomampi tai jää mistään paitsi. Joo siitä pikkulapsirumbasta ja väsymyksestä mahdollisesti kyllä. Kaikki eivät pakahdu onnesta katsellessaan nukkuvaa lasta tai uusien kaverisuhteiden solmimista hiekkalaatikolla. Eikä tarvitsekaan. Jokaisen valintaa tulisi kunnioittaa, yksi voi olla ihan yhtä hyvä kuin yksitoista. Ja on ihan ok jäädä siitä lapsia jakavasta jonosta pois. Ja on myös aika ok muistaa, että ei niitä missään jaeta. Lapset ovat lahja. Siitä kiva lahja, ettei niitä ole pakko ottaa vastaan jos ei halua.


Viime perjantaina ruokakaupassa se naureskeli hyväntuulisena kaljahyllyn edessä. Hänen hurmaava hymynsä ja hyvän viikonlopun toivotukset saivat ihastelua osakseen Facebookissa.

Lauantai-iltana ravintolassa samanikäinen, suloinen vaaleatukkainen venäläistyttö tuli hakemaan häntä pöydästä leikkimään. Nuoriherra laittoi puhelimestani sattumalta soimaan Juha Tapion ’Tykkään susta niin että halkeen’ -biisin. Kaksikko nauroi, tanssi, halaili ja katseli ravintolan ikkunasta ohikulkijoita. He olivat niin suloisia yhdessä.

Kunnes Micael 1v 8kk vain kyllästyi, lähti ja jätti tytön itkemään peräänsä.

Miehet.


Olen täällä blogissakin kertonut, kuinka en koskaan halunnut lapsia. Monet sanovat varsinkin nuorena haluavansa elää mieluummin lapsetonta elämää, mutta muuttavat jossain vaiheessa mielensä ja alkavat suunnitella perheen perustamista. Minä en koskaan alkanut suunnitella sitä. En koskaan päättänyt, että nyt vauva saa tulla, eikä minusta koskaan tuntunut siltä että olisin millään ajatuksen tasolla valmis äidiksi. Mietin ehkä sekunnin, kirjoitanko tästä sittenkään tänne blogiin, mutta koska pystyn aiheesta puhumaan avoimesti muutenkin, miksipäs ei. Toivottavasti tämä lisää edes hieman avoimuutta nostaa esille asioita, jotka eivät ole niitä helpoimpia keskustelunaiheita.

Kun tieto täydestä yllätysraskaudestani alkoi levitä, monet kyselivät vähän häpeillenkin, oliko lapsemme suunniteltu. Rehellisesti ja yhtään häpeilemättä olen vastannut kaikille – ei todellakaan ollut. Kuulin paljon, kuinka selän takana oltiin kyselty vahinkolapsesta, kun ei kehdattu kasvotusten sitä kysyä. Edelleen tänä päivänäkin kuulen toisinaan melkoisia spekulaatioita siitä, miksi lapseni tein. Kun olen kertonut taustoista, parhaimmillaan olen saanut vastaukseksi ”ai eiks teillä mennytkään (parisuhteessa) huonosti?” Ei mennyt ei. Toivon, että heitä jotka hankkiutuvat ”vahingossa” raskaaksi pelastaakseen suhteensa tai päästäkseen rahakirstuun kiinni, ei ole oikeasti olemassakaan. Mutta, itse aiheeseen.

En siis ikinä ollut halunnut lasta. Tulin täysin vahingossa raskaaksi. Pidin sitä aluksi täysin ihmeenä, kunnes lääkäri loogisesti kertoi, että e-pillereiden 98%:n ehkäisyteho tarkoittaa, että kaksi naista sadasta tulee raskaaksi, vaikka syö kyseisiä pillereitä. Eipä ole ensimmäinen kerta kun joku vastaava jackpot osuu kohdalle. ”Vain prosentti asiakkaista saa hirveän hammassäryn ultraäänipuhdistuksesta – no minä”. Eli jokaiselle pillerinpopsijalle tiedoksi, nyt viimeistään kannattaa lopettaa.

Raskautta ei voinut olla huomaamatta, oikeasti ihmettelen suuresti heitä, jotka eivät muka tiedä olevansa raskaana kuin vasta kuukausien kuluttua. Se oli niin suuri järkytys itselleni, etten muista vastaavaa. Siihen shokkiin yhdistettynä se salamana alkanut pahoinvointi, inhosin itseäni ja vatsassani kasvavaa alkiota yli kaiken. Varasin välittömästi ajan yksityiselle lääkärille, jotta saisin lähetteen keskeytykseen mahdollisimman nopeasti. Silloin äitiyspoliklinikalle oli jonoa, joten jouduin odottamaan aikaa jopa pari viikkoa. Oli muuten tuskallisen pitkät viikot. Lähetteen kirjoittanut ihana naislääkäri sanoi, että hyödynnä tämä aika ja mieti vielä asiaa, voisin perua päätökseni milloin tahansa. Rehellisesti sanottuna se ei käynyt mielessänikään. Mieheni oli kuitenkin toista mieltä. Syytän edelleen ehkä jotain raskaushormoneja ja mieheni ylipuhumistaitoja siitä, että kun kävelin talvipakkasessa helmikuussa 2014 Naistenklinikalle raskaudenkeskeytykseen, hoitajan kutsuessa minut nimeltä huoneeseen tokaisin vain että ”en mä haluakaan tehdä sitä”. Mun elämäni paras päätös.

Sanon tähän väliin, että en halua kommenttiboksiin minkäänlaista lapsimurhakeskustelua raskaudenkeskeytykseen liittyen. Poistan sellaiset kommentit heti. Itse olin seurustellut ennen raskaaksi tulemista noin kolme kuukautta, asuin yksin 26 neliön yksiössä, opiskelin ja tein useampaa työtä. Hädintuskin pystyin huolehtimaan itsestäni ja koirastani sen viikottaisen duunimäärän keskellä, etten ikinä olisi kuvitellutkaan kykenemään johonkin äidin rooliin.

Ja yhtäkkiä kävelin kotiin (kävelin, koska en voinut liikkua pahoinvointini takia autolla ehkä kilometriä pidempää matkaa) pidellen käsissäni ultraäänikuvaa vain muutaman viikon vanhasta sikiöstä. Siitä asti olen ollut sitä mieltä, että lapsi oli tavallaan kuitenkin toivottu, sillä päätimme itse hänet pitää. Suomessa on onneksi säädetty laissa aika raskaudenkeskeytykseen niin pitkälle, että kyllä siinä ajassa pitäisi huomata olevansa tulossa äidiksi ja päätöksen ehtii tehdä. Onko se oikea, sitä voi joku miettiä vaikka loppuelämänsä. Uskon itse siihen, että juuri sillä hetkellä se päätös, oli se mikä tahansa, on ollut oikea. Jälkeenpäin sillä ei ole enää merkitystä. Jossittelu on niin turhaa.

Yhdysvalloissa on suunnitteilla lakimuutos raskaudenkeskeytyksen kieltämiseksi tietyissä osavaltioissa. Edelleenkään maailmassa keskeytystä ei saa kaikkialla ja Suomessakin siitä on melko tiukat säädökset, ja keskeytykseen tarvitaan lähes poikkeuksetta byrokraattisista syistä kahden lääkärin lupa. Se on järkyttävän pitkä ja vaikea prosessi varsinkin jos aihe on arka, keskeytyksen hakija psyykkisesti hyvin heikko, todella nuori tai tullut raskaaksi esimerkiksi raiskauksen seurauksena. Siihen vielä kun joku ajattelematon haukkuu lapsentappajaksi, on psyykkiselle avulle todella tarvetta. Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että raskaudenkeskeytyksen prosessia pitäisi hieman helpottaa. Yksityisellä puolella se on onneksi melko nopeaa ja helppoa – jos niin voi mitenkään sanoa, mutta ihan kenellä tahansa ei siihen ole varaa. Minulle kaksi vuotta sitten tehty päätös oli ehdottomasti oikea, mutta jollekin sen raskauden keskeyttävän pillerin nielaiseminen voi olla se elämän paras.

Hain tällä kirjoituksella ajatusteni, jotka tulivat mieleen taas kun tapahtuneesta on se tasan kaksi vuotta, purkamisen lisäksi sitä, että haluaisin että ihmiset ymmärtäisivät syitä myös raskauden keskeytykseen. Toisaalta ymmärrystä myös siihen, että mielipiteet esimerkiksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta voivat muuttua ja että lasta voi rakastaa aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, vaikkei se niin suunniteltu olisikaan. On epäreilua, että toiset saavat lapsia tahtomattaan, toiset eivät mitenkään. Mutta elämä on epäreilua, jos ei nyt joku ole vielä sitä huomannut.

Vaikka itse halusin lapseni pitää, ja minulle myös raskauden keskeyttäminen oli vaihtoehto, olen sitä mieltä että tulin vahingossa äidiksi. Jouduin kasvamaan äidiksi eri tavalla kuin hän, joka on toivonut lasta hartaasti jo pitkään. Tai hän, joka kiljuu innosta tehdessään positiivisen raskaustestin. Raskausaika oli elämäni pahinta aikaa, olen miettinyt jälkeenpäin olisinko sietänyt yli puolen vuoden pahoinvointia paremmin jos olisin oikeasti toivonut saavani lapsen. Ja edelleen aina silloin tällöin kiroillessani mielessäni yksivuotiaan kitinää, mietin sietäisinkö sitä paremmin, jos olisin haaveillut tästä tilanteesta vuosia? Tuskin. Rakastan pientä poikaani yli kaiken. Sillä, miten olen tullut äidiksi, ei ole mitään merkitystä.