Viime perjantaina ruokakaupassa se naureskeli hyväntuulisena kaljahyllyn edessä. Hänen hurmaava hymynsä ja hyvän viikonlopun toivotukset saivat ihastelua osakseen Facebookissa.

Lauantai-iltana ravintolassa samanikäinen, suloinen vaaleatukkainen venäläistyttö tuli hakemaan häntä pöydästä leikkimään. Nuoriherra laittoi puhelimestani sattumalta soimaan Juha Tapion ’Tykkään susta niin että halkeen’ -biisin. Kaksikko nauroi, tanssi, halaili ja katseli ravintolan ikkunasta ohikulkijoita. He olivat niin suloisia yhdessä.

Kunnes Micael 1v 8kk vain kyllästyi, lähti ja jätti tytön itkemään peräänsä.

Miehet.


Olen täällä blogissakin kertonut, kuinka en koskaan halunnut lapsia. Monet sanovat varsinkin nuorena haluavansa elää mieluummin lapsetonta elämää, mutta muuttavat jossain vaiheessa mielensä ja alkavat suunnitella perheen perustamista. Minä en koskaan alkanut suunnitella sitä. En koskaan päättänyt, että nyt vauva saa tulla, eikä minusta koskaan tuntunut siltä että olisin millään ajatuksen tasolla valmis äidiksi. Mietin ehkä sekunnin, kirjoitanko tästä sittenkään tänne blogiin, mutta koska pystyn aiheesta puhumaan avoimesti muutenkin, miksipäs ei. Toivottavasti tämä lisää edes hieman avoimuutta nostaa esille asioita, jotka eivät ole niitä helpoimpia keskustelunaiheita.

Kun tieto täydestä yllätysraskaudestani alkoi levitä, monet kyselivät vähän häpeillenkin, oliko lapsemme suunniteltu. Rehellisesti ja yhtään häpeilemättä olen vastannut kaikille – ei todellakaan ollut. Kuulin paljon, kuinka selän takana oltiin kyselty vahinkolapsesta, kun ei kehdattu kasvotusten sitä kysyä. Edelleen tänä päivänäkin kuulen toisinaan melkoisia spekulaatioita siitä, miksi lapseni tein. Kun olen kertonut taustoista, parhaimmillaan olen saanut vastaukseksi ”ai eiks teillä mennytkään (parisuhteessa) huonosti?” Ei mennyt ei. Toivon, että heitä jotka hankkiutuvat ”vahingossa” raskaaksi pelastaakseen suhteensa tai päästäkseen rahakirstuun kiinni, ei ole oikeasti olemassakaan. Mutta, itse aiheeseen.

En siis ikinä ollut halunnut lasta. Tulin täysin vahingossa raskaaksi. Pidin sitä aluksi täysin ihmeenä, kunnes lääkäri loogisesti kertoi, että e-pillereiden 98%:n ehkäisyteho tarkoittaa, että kaksi naista sadasta tulee raskaaksi, vaikka syö kyseisiä pillereitä. Eipä ole ensimmäinen kerta kun joku vastaava jackpot osuu kohdalle. ”Vain prosentti asiakkaista saa hirveän hammassäryn ultraäänipuhdistuksesta – no minä”. Eli jokaiselle pillerinpopsijalle tiedoksi, nyt viimeistään kannattaa lopettaa.

Raskautta ei voinut olla huomaamatta, oikeasti ihmettelen suuresti heitä, jotka eivät muka tiedä olevansa raskaana kuin vasta kuukausien kuluttua. Se oli niin suuri järkytys itselleni, etten muista vastaavaa. Siihen shokkiin yhdistettynä se salamana alkanut pahoinvointi, inhosin itseäni ja vatsassani kasvavaa alkiota yli kaiken. Varasin välittömästi ajan yksityiselle lääkärille, jotta saisin lähetteen keskeytykseen mahdollisimman nopeasti. Silloin äitiyspoliklinikalle oli jonoa, joten jouduin odottamaan aikaa jopa pari viikkoa. Oli muuten tuskallisen pitkät viikot. Lähetteen kirjoittanut ihana naislääkäri sanoi, että hyödynnä tämä aika ja mieti vielä asiaa, voisin perua päätökseni milloin tahansa. Rehellisesti sanottuna se ei käynyt mielessänikään. Mieheni oli kuitenkin toista mieltä. Syytän edelleen ehkä jotain raskaushormoneja ja mieheni ylipuhumistaitoja siitä, että kun kävelin talvipakkasessa helmikuussa 2014 Naistenklinikalle raskaudenkeskeytykseen, hoitajan kutsuessa minut nimeltä huoneeseen tokaisin vain että ”en mä haluakaan tehdä sitä”. Mun elämäni paras päätös.

Sanon tähän väliin, että en halua kommenttiboksiin minkäänlaista lapsimurhakeskustelua raskaudenkeskeytykseen liittyen. Poistan sellaiset kommentit heti. Itse olin seurustellut ennen raskaaksi tulemista noin kolme kuukautta, asuin yksin 26 neliön yksiössä, opiskelin ja tein useampaa työtä. Hädintuskin pystyin huolehtimaan itsestäni ja koirastani sen viikottaisen duunimäärän keskellä, etten ikinä olisi kuvitellutkaan kykenemään johonkin äidin rooliin.

Ja yhtäkkiä kävelin kotiin (kävelin, koska en voinut liikkua pahoinvointini takia autolla ehkä kilometriä pidempää matkaa) pidellen käsissäni ultraäänikuvaa vain muutaman viikon vanhasta sikiöstä. Siitä asti olen ollut sitä mieltä, että lapsi oli tavallaan kuitenkin toivottu, sillä päätimme itse hänet pitää. Suomessa on onneksi säädetty laissa aika raskaudenkeskeytykseen niin pitkälle, että kyllä siinä ajassa pitäisi huomata olevansa tulossa äidiksi ja päätöksen ehtii tehdä. Onko se oikea, sitä voi joku miettiä vaikka loppuelämänsä. Uskon itse siihen, että juuri sillä hetkellä se päätös, oli se mikä tahansa, on ollut oikea. Jälkeenpäin sillä ei ole enää merkitystä. Jossittelu on niin turhaa.

Yhdysvalloissa on suunnitteilla lakimuutos raskaudenkeskeytyksen kieltämiseksi tietyissä osavaltioissa. Edelleenkään maailmassa keskeytystä ei saa kaikkialla ja Suomessakin siitä on melko tiukat säädökset, ja keskeytykseen tarvitaan lähes poikkeuksetta byrokraattisista syistä kahden lääkärin lupa. Se on järkyttävän pitkä ja vaikea prosessi varsinkin jos aihe on arka, keskeytyksen hakija psyykkisesti hyvin heikko, todella nuori tai tullut raskaaksi esimerkiksi raiskauksen seurauksena. Siihen vielä kun joku ajattelematon haukkuu lapsentappajaksi, on psyykkiselle avulle todella tarvetta. Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että raskaudenkeskeytyksen prosessia pitäisi hieman helpottaa. Yksityisellä puolella se on onneksi melko nopeaa ja helppoa – jos niin voi mitenkään sanoa, mutta ihan kenellä tahansa ei siihen ole varaa. Minulle kaksi vuotta sitten tehty päätös oli ehdottomasti oikea, mutta jollekin sen raskauden keskeyttävän pillerin nielaiseminen voi olla se elämän paras.

Hain tällä kirjoituksella ajatusteni, jotka tulivat mieleen taas kun tapahtuneesta on se tasan kaksi vuotta, purkamisen lisäksi sitä, että haluaisin että ihmiset ymmärtäisivät syitä myös raskauden keskeytykseen. Toisaalta ymmärrystä myös siihen, että mielipiteet esimerkiksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta voivat muuttua ja että lasta voi rakastaa aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, vaikkei se niin suunniteltu olisikaan. On epäreilua, että toiset saavat lapsia tahtomattaan, toiset eivät mitenkään. Mutta elämä on epäreilua, jos ei nyt joku ole vielä sitä huomannut.

Vaikka itse halusin lapseni pitää, ja minulle myös raskauden keskeyttäminen oli vaihtoehto, olen sitä mieltä että tulin vahingossa äidiksi. Jouduin kasvamaan äidiksi eri tavalla kuin hän, joka on toivonut lasta hartaasti jo pitkään. Tai hän, joka kiljuu innosta tehdessään positiivisen raskaustestin. Raskausaika oli elämäni pahinta aikaa, olen miettinyt jälkeenpäin olisinko sietänyt yli puolen vuoden pahoinvointia paremmin jos olisin oikeasti toivonut saavani lapsen. Ja edelleen aina silloin tällöin kiroillessani mielessäni yksivuotiaan kitinää, mietin sietäisinkö sitä paremmin, jos olisin haaveillut tästä tilanteesta vuosia? Tuskin. Rakastan pientä poikaani yli kaiken. Sillä, miten olen tullut äidiksi, ei ole mitään merkitystä.