Tuijotan nukkuvaa lasta hämärässä huoneessa. Kohta 5 vuotta täyttävän pojan kasvot näyttävät hänen nukkuessaan tismalleen samalta kuin viisi vuotta sitten otetussa 4D-kuvassa pienen pojan köllötellessä vielä turvallisesti kohdussa. Sama poika katsoo kesken työpäivän virnuilevalla ilmeellään valokuvakehyksestä. Sitä tunnetta, kuinka sydän pakahtuu onnesta, ei ole tuonut mikään muu. Vaikka välillä mikään muu maailmassa ei varmasti voi ärsyttää yhtä paljon kuin väsyneen ja nälkäisen kitinä ja turha kiukuttelu tai seinään piirretty taideteos. Että siinä se mun elämäni mestaripiirros teki just omansa italialaiseen helmiäistasoitteeseen ja vielä toisenkin kuukausipalkkani arvoisen tiikkilipaston kanteen. Ensishokin jälkeen vain naurattaa, otan kuviakin muistoksi että näytän sitten joskus mitä kaikkea kolttosia se oikein teki. Lapseton yökerhon kanta-asiakas kauhistuu, kun kuulee minun olevan äiti. Miksi lapsiarki edelleen kauhistuttaa ja sillä on niin vahva negatiivinen kuva?

Olenko ainoa, joka on huomannut että nimenomaan Suomessa (ja Pohjoismaissa ehkä yleensäkin) lapsiarki koetaan kovin negatiivisena ja rajoittavana? Tyypillinen suomalainen äiti nähdään hyvinkin uhriutuvana ja itsensä ja muut roolinsa unohtavana tyyppinä, joka karistaa raskauskilojaan vielä lastenlastenkin syntymän jälkeen. Vaikka suurin osa meistä on ihan erilaisia. Tuo kuva oli omassa mielessänikin hyvin vahva ja ehkä juuri siksi en koskaan halunnut lapsia. Äidiksi tuleminen muutti ajatukseni äitiydestä ja perhe-elämästä yleensäkin ihan päälaelleen. Kaiken voikin tehdä juuri omalla tavallaan eikä yksikään äiti ole samanlainen. Äitinä oleminen myös vaatii tiettyä itsekkyyttä ja välillä voi oikeasti tuntua jopa pahalta viedä lapsi hoitoon, vaikka onkin itse halunnut sitä omaa aikaa. Omista menoista ja vapaa-ajasta kannattaa kuitenkin pitää kiinni, se on lapsenkin etu. Vapauden menettäminen on ehkä yksi suurimpia pelkoja ja negatiivisia puolia liittyen lastenhankintaan. Se on aluksi aika suuri poistuminen mukavuusalueelta, mutta kyllä sitä vapauttakin saa. Ensimmäisen kerran lähdin kouluun lapsen ollessa viikon ikäinen, muistan edelleen sen hullun tunteen siitä, että hitto vie, mähän voi olla yksin hetken. Sen jälkeen olen matkustanut, tehnyt jopa viikon reissuja, ilman lasta eikä se mua unohtanut, ei traumatisoitunut eikä osoittanut mieltään. Lapsettomat näkevät vapauden ”menetyksen” paljon negatiivisempana kuin mitä se todellisuudessa on.

Ennemminkin näen nyt negatiivisena sen aiemman elämäni. Nyt kun tarkastelen aikaa taaksepäin, en edes pitänyt siitä. Oli toki helppoa, hauskaa ja huoletonta, mutta ei sitä olisi jaksanut kauaa. Ymmärrän todella hyvin vapaaehtoisesti lapsettomia, mutta minun elämästäni puuttui silloin se oikea sisältö. Yllätyslapsellani oli tarkoitus ja se oli maailman suurin lahja universumilta, jonka koskaan voin saada. En tiedä kuinka muut vanhemmat ajattelevat, mutta ainakin oman elämäni lapsi muutti lopulta niin radikaalisti, etten meinannut perässä pysyä. Vain ja ainoastaan hyvällä tavalla. Vapauden menettämistä pelätään, mutta kyllä sitäkin saa, jos haluaa ja uskaltaa ottaa. Ei se lapsi rikki mene siellä hoidossa eikä vanhempi voi kontrolloida lastaan kuitenkaan loputtomasti. Joskus on pakko päästää irti, antaa itsenäisyyttä ja vapautta. Muutkin osaavat hoitaa lasta, kuin äiti ja isä.

Itse olen ehkä välttänyt negatiivisuuden sillä, että olen päättänyt lapsilukuni olevan tässä. Jos yksikin jo toisinaan koettelee hermoja, mitä se olisi sitten kahden kanssa. Minulle tämä on paras luku, jollekin toiselle se voi olla vaikka viisi. Olen ehkä kirjoittanut ja puhunut näistä asioista sataan kertaan, mutta minusta niitä ei voi koskaan tuoda esiin tarpeeksi. Negatiivisen lapsiarjen ennakkoluuloista on päästävä. Itse menetin monta kuukautta elämästäni kriiseilemällä, että elämä on nyt tosiaan ohi ainakin 18 vuodeksi ja kadotan itseni, ulkonäköni ja vapauteni lapsen myötä täysin. Ehkä olisin välttynyt monilta ahdistuksilta ja kyyneliltä, jos olisin lukenut enemmän tarinoita siitä positiivisesta, erilaisesta lapsiarjesta. Kun ei se posiitivinen elämä lapsen kanssa tarkoita vain sitä äitiyteen hullaantumista.

Mitä positiivista lapsi on sitten tuonut elämääni? Olen paljon paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi ennen raskautta, sillä olen addiktoitunut taas monien vuosien jälkeen liikuntaan. Kiitos lapsen, en enää juokse joka viikonloppu yöelämässä vaan lenkkarit jalassa pitkin rantoja. Lapsen myötä omaksuin terveelliset elämäntavat, sillä haluan voida hyvin, olla päivittäin hyvin energinen ja elää mahdollisimman pitkään. Pidän myös nykyään paljon parempaa huolta ulkonäöstäni, olen kaikin puolin vastuullisempi, minulla on hauskaa lapseni kanssa, tunnen paljon enemmän rakkautta kuin koskaan aiemmin ja lisäksi en hätkähdä enää ihan pikkujutuista. Arvomaailmani on muuttunut, ajattelen enemmän esimerkiksi ympäristö- ja ilmastoasioita ja olen paljon, paljon epäitsekkäämpi ja entistäkin empaattisempi. Ajattelen myös, ettei elämä lopu siihen, kun oma elämäni täällä päättyy, vaan se jatkuu lapsessani ja ehkä joskus lapsenlapsissani ja niin eteenpäin. Elämässäni on vihdoin sisältö ja kohta viisi vuotta lapsen kanssa kasvattivat enemmän ihmisenä kuin 25 vuotta ilman lasta. Sitä paitsi lapsen kanssa on hauskaa, me nauretaan ihan mahat kippurassa joka päivä. Lapselle on ihanaa näyttää maailmaa ja opettaa asioita ihan laidasta laitaan. Siinä viisastuu ja oppii itsekin uutta ihan joka päivä.

Sanotaan, että joutuu luopumaan paljosta, kun saa lapsen. Tavallaan joutuukin, ja jouduin itsekin. Mutta se mitä saa tilalle, on niin paljon arvokkaampaa. En osaisi kuvitellakaan elämää ilman tuota pientä jatkuvasti kolttosia tekevää poikaani, hän tekee minusta minut. Minulle ei yksikään ura, eikä yksikään vapaudentunne tai mukavuudenhalu ole sen arvoista, että jättäisi niiden takia lapsen hankkimatta. Eikä se lopulta niitä estä kuitenkaan.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Kun 24-vuotiaana saa tietää olevansa raskaana opiskellessaan ja asuessaan yksin, on se aikamoinen shokki itse kullekin. Toiset haluavat nuorena äidiksi, toiset eivät ikinä. Kuuluin tietysti jälkimmäiseen joukkoon ja olin juuri se parikymppinen Teatterissa viikonloppunsa viettävä tyttö, jonka elämänarvot olivat aivan muualla kuin pitkissä ihmissuhteissa saati sitten lapsissa. Kiitän itseäni ja jotain korkeampaa voimaa päivittäin siitä, että muutin mieleni ja päätin sittenkin ryhtyä äidiksi. Ei mun ystäväpiirissä ollut lapsia kenelläkään ja olin kaikin tavoin aivan pihalla, vaikka itse raskaudesta ja lapsista tiesinkin paljon, kiitos opintojen ja oman mielenkiinnon. Siitä, miten lapsi oikeasti muuttaa elämää, mulla ei ollut käsitystäkään. Siis ensimmäisenä ajattelin tietenkin, että nyt mä lihon ihan muodottomaksi, mun kroppa ei palaudu ikinä, enkä enää koskaan pääse mihinkään. Että kotona ollaan jumissa vähintään siihen asti kun se menee kouluun ja osaa olla yksin kotona.

Oikeastaan kaikki ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi. Raskaus laihdutti mua ja sektion jälkeen juoksin pian jo samoja lenkkejä kuin aina ennenkin. Lapseni syntyi tosiaan siis leikkauksella ja toivuin sektiosta nopeammin kuin viisaudenhampaidan leikkauksesta. En tiedä olenko päässyt helpolla, mutta koko vauva- ja pikkulapsiaika oli paljon helpompaa kuin osasin kuvitella. Aika saattaa ehkä vähän kullata joitain muistoja tai syynä oli se hirveä selviytymismode, mutta ainakin sain aina nukkua kunnon yöunet, käydä ulkona alusta asti, tavata kavereita ja käydä koulun loppuun jo ennen kuin lapsi aloitti edes päiväkodin. Pahin ikä oli ehdottomasti ikävuodet 1 ja 2, nyt mulla on kesällä 5 vuotta täyttävä kaveri jonka kanssa me voidaan jutella, laulaa Stigin biisejä ja ostaa iskältä salaa herkkuja kaupasta. Voin viedä koirat ulos huoletta niin että lapsi osaa olla kiltisti kotona sen aikaa ja tuo pieni ihminen alkaa muutenkin itsenäistyä ihan valtavasti. Välillä se kiukuttelee kuinka äiti pilaa kaikki sen jutut ja on tylsä aikuinen, joskus se sitten kiipeää syliin ja änkee aamulla kainaloon. Minä olen meistä se, joka herättää ja häiritsee yöunia.

Sain vastuulleni kokonaisen ihmisen. Silti välillä työpäivän aikana saatan jopa unohtaa, että mulla on lapsi (kuulostaa kauhealta näin mutta ehkä ymmärrätte pointin) ja voin tehdä todella paljon asioita ilman, että ajattelen kokoajan olevani äiti. Näen vain positiivisena asiana sen, etten voi osallistua ihan kaikkiin kissanristiäisiin joita vastaan tulee, tai oikeastaan sen että mulla on oikea syy kieltäytyä kun en halua mennä johonkin. Lapsi toi elämääni tarkoituksen, kasvatti enemmän kuin yksikään eletty vuosi ja muutti suhtautumistani oikeastaan ihan kaikkeen. Ulkonäkösyiden sijaan liikun siksi, että voisin paremmin ja eläisin pidempään. Haluan että lapsellani on äiti vielä kymmenien vuosien päästäkin ja haluan, että mulla on seuraa sitten, kun hiukset ovat harmaat ja askel vähän painavampi kuin nyt. Olen niin paljon parempi ihminen nyt kun olen äiti. Kliseistä, mutta niin totta. Lapseni on aina osa minua, mutta hänellä on myös rakastava isä ja muita tärkeitä aikuisia ympärillä. Sanoisin, että on jopa epänormaalia olla jatkuvasti kiinni lapsessa jos on kuitenkin muita huolehtivia aikuisia ympärillä. Ja meillä on kotona ollut jo monta vuotta kynttilöitä pöydillä, valkoinen sohva ja lasipöytä. Ei kaikkien tarvitse muuttua tyypilliseksi lapsiperheeksi jos se ei tunnu hyvältä. Lapsi ei rajoita elämää, se tuo siihen aivan uusia ulottuvuuksia. Tunteita ja rakkautta, joista ei tiedä mitään ennen kuin ne kokee itse. Ja se vaikein aika on lopulta niin lyhyt, että se on ohi ennen kuin huomaatkaan. Nyt on vain maailman siistein asia, että on skidejä.

Lasten hankkimista pelätään ja lykätään ihan turhaan. Mitä nuorempana sen tekee, sitä helpompaa se lopulta on jos vain taloudellinen tilanne on kunnossa. Ymmärrän lasten hankkimisen lykkäämistä yli kolmekymppiseksi hyvin sillä, että halutaan vakaa rahatilanne pohjalle. Lapseen kun menee nimittäin ihan valtavasti sitä fyrkkaa. Mun äititarina ei ole ihan siitä perinteisimmästä päästä, enkä esimerkiksi halua enää lisää lapsia vaikka sitä multa kokoajan eri puolilta kysytäänkin. En pidä siitä, että pikkulapsiarki leimataan sellaiseksi perhehelvetiksi, jossa ei ehdi harjata hiuksia tai harrastaa. Saa siitä varmasti sellaistakin, mutta jokainen voi valita tapansa olla äiti tai isä. Pieni itsekkyys on aika tervetullutta vanhemmuudessakin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


..Heippa pappa! Totesi hän parkkihallissa naapurin kuusikymppiselle miehelle joka oli juuri ostanut uuden bemarin, kun pyysin tervehtimään ystävällisesti naapureita.

..Äitillä on ihan kauhee kiire kun se on menossa poistaa sen pimppikarvat!! Totesin vain lapselle aamulla, että lähdetään tänään aikaisemmin päiväkotiin kun menen laseriin ennen töitä.

..Äiti kato sillä on vauva mahassa! Ylipainoinen nainen käveli vastaan Stockan parkkihallissa.

..Mun äitillä on paljon isommat tissit kun sulla! Päiväkotikaverin äidille.

..Mulle sitä kaljaa! Alkon hyllyvälissä etsin itselleni viinejä.

..Kato kun mulla on iso pippeli! Wolt-kuskille rappukäytävässä oikein esittelyn kera.

..Häh?! Ai häh?! Kun neuvolalääkäri sanoi että sitten tarkastetaan kuulo.. Lapsi kuuli tämän kyllä oikein hyvin.

..Ei helvetti mikä python, tuu äiti kattoo! Vessassa. Oikeesti, en kestä.

..Mä ajan koko yön, niin kuin Roy Orbison!! Alasti lauloi ja soitti ukulelea.

 

Oon aivan varma että poikien ja tyttöjen mieli eroaa toisistaan PALJON. Voi hulivili, mitä se vielä keksiikään kun ikää on nyt vasta neljä ja puoli vuotta.. Pelottavinta, että tunnistan niin paljon omia piirteitäni tuosta lapsesta, apua! Haha. Kirjoittelin aiemminkin näitä juttuja pikkupojan äidin elämästä, ensimmäisen osan voit lukea täältä. Hauskaa viikonloppua!! xx

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian