Mietin tätä aihetta eilen illalla lukiessani taas juttuja Touhula -päiväkotien casesta. Varhaiskasvatuksen parjaaminen tuntuu olevan vielä voimakkaampaa kuin vanhustenhoidon, mikä nyt toisaalta on ihan ymmärrettävää kun puhutaan elämän alusta, ei sen lopusta. Artikkeleja, keskusteluja ja lehtien kommenttikenttiä lukiessa ei tosin voi kuin miettiä, mitä ihmettä suomalaisen ihmisen päässä liikkuu. Miksi edelleen yleistetään yhden kokemuksen perusteella että julkinen päivähoito on perseestä ja toinen näppämistö sauhuten kirjoittaa vastinetta siitä, kuinka yksityiset päiväkodit ovat pelkkää rahastusta, palkat ovat pienet ja parhaimmat työntekijät ovat julkisella. Voi hyvät ihmiset, maailma ei ole tässäkään asiassa mustavalkoinen. Kyllä te sen vielä huomaatte, suurin osa. Näistä asioista pitäisi avoimesti ja rakentavasti keskustella paljon enemmän, hyviä ja huonoja vaihtoehtoja kun on molemmilla puolilla.

Itse valitsin lapselleni yksityisen päiväkodin. Jo raskausaikana selvitin paljon vaihtoehtoja ja mietin myös esimerkiksi englanninkielistä päiväkotia (olen itse ollut sellaisessa lapsena jonkin aikaa) yhtenä vaihtoehtona. Useammasta lähteestä tuli esiin tämä päiväkoti ja hain paikkaa Micaelille melkein heti hänen syntymänsä jälkeen. Melkein kahden vuoden jono yllätti ja tajusin vasta silloin Helsingin surkean päiväkotitilanteen. No, meillä ei onneksi ollut kiire ja lopulta Micael pääsikin vähän sovittua aiemmin aloittamaan päivähoidon ihan tässä meidän lähellä, tuossa maailman parhaimmassa päiväkodissa. Niin, ainakin minun mielestäni. En missään nimessä yleistä, että kalliit yksityiset päiväkodit olisivat parhaita, eivät ne välttämättä aina ole. Aivan yhtä lailla maailman paras päiväkoti voi olla julkisella puolella, jos sinne sattuu osumaan oikeat ihmiset ja oikea määrä lapsia. Yksityiselläkin puolella on paljon huonoja vaihtoehtoja.

Micael on ollut päiväkodissaan kohta kolme vuotta. Joka ikinen aamu mietin, voisinpa jäädä sinne itsekin ja voi kun itse olisin saanut varhaiskasvatukseni tuollaisessa ympäristössä. Päiväkodin kodinomaisuus, lämminhenkisyys ja yhteisöllisyys ovat vertaansa vailla. Lähi- ja luomuruokaa tarjoava keittiö, emotionaaliset, sosiaaliset ja eettiset kasvatusperiaatteet sekä johdonmukainen ja turvallinen kasvu- ja oppimisympäristö ovat asioita, joista en todellakaan haluaisi enää tinkiä. Tätä myyntipuhetta toistavat monet yksityiset päiväkodit, mutta onnekseni meidän päiväkodissa nämä asiat oikeasti toteutuvat.

Välillä ihan kyyneleet silmissä kuuntelen Micaelin juttuja, kuinka pienet koululaiset, entiset päiväkodin lapset, ovat olleet koulujen loma-aikoina päiväkodissa ja kertovat tarinoita koulumaailmasta pienille päiväkodin lapsille. Se kertoo niin paljon siitä yhteisöllisyydestä. Toisinaan toivon itse, että samat kasvattajat olisivat kasvattaneet aikanaan myös minut. Olemme valtavan onnekkaita, että olemme saaneet tällaisen päivähoitopaikan lapsillemme. Ja samalla joku dissaa sitä, kuinka yksityiset päiväkodit ovat niin huonoja. Miksi?

Toivon todella, että monilla muillakin vanhemmilla olisi tällaisia päiväkotikokemuksia. Niin julkisella kuin yksityisellä puolella. Rahalla ei todellakaan saa aina hyvää, ei missään nimessä. Nykyään tuntuu olevan aivan tuurista kiinni, saako lapsi hyvän päiväkotipaikan. Tai saako lapsi päiväkotipaikan läheltä kotia ylipäätään. Varhaiskasvatuksella on valtava vaikutus lapsen kasvuun ja esimerkiksi itsetuntoon. Asioihin, jotka myöhemmin elämässä vaikuttavat muun muassa ihmissuhteisiin ja käyttäytymiseen.

Millaisia päiväkotikokemuksia teillä on? Onko se maailman paras päiväkoti yksityinen vai julkinen? 

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Sain tietää olevani raskaana ollessani 24-vuotias ja jo silloin, viisi vuotta sitten, olin nuori äidiksi. Yhdelläkään hyvällä ystävälläni ei ollut vielä lapsia ja toisinaan oli vähän vaikeaakin keksiä syitä, miksen olisi päättänyt lykätä tuota lapsiasiaa ja toteuttanut sitä sitten viiden vuoden päästä. Eli NYT. Ajattelin kuitenkin onneksi silloin viisaasti ja keksin monta hyvää syytä, miksi lapsi kannatti tehdä alle kolmekymppisenä. Nimittäin..

Öisin jaksaa valvoa paremmin Jouduin sen itsekin toteamaan jo näin 29-vuotiaana, viisi vuotta sitten oli paljon helpompi valvoa kuin nyt. En uskalla edes ajatella, millaista olisi herätä nyt monta kertaa yössä syöttämään vauvaa. Vaikka säästyinkin itse yöheräämisiltä lähes täysin, tottakai vauva väsytti ja unen laatu oli erilaista. Tämä on varmasti vaikeampaa, mitä enemmän tulee ikää.

Päivisin jaksaa liikkua paremmin Nuorena sitä tuntuu pysyvän kunnossa vaikka tekisi mitä. Virtaa riittää vähän lyhyempienkin yöunien jälkeen ja fyysinen palautuminen on paljon nopeampaa ja kivuttomampaa. Vähän tylsä fakta, mutta mitä vanhemmaksi sitä tulee, alkaa kroppa jäykistyä ja sohva houkutella enemmän. Levon tarve myös muuttuu, joten nuorempi mutsi jaksaa luultavasti olla vähän tehokkaampi, touhuta kotitöitä ja juosta lasten kanssa. Onneksi tämä on kuitenkin asia, johon voi itse vaikuttaa ja jopa viisikymppinen äiti voi olla hyvinkin aktiivinen jos niin haluaa.

Sit se on tehty Tää oli mun suurin syy, miksi silloin viisi vuotta sitten päätin pitää lapseni. Ajattelin, että jos olen samassa tilanteessa viiden vuoden kuluttua, päätös on ihan yhtä vaikea. Nyt kun mietin elämääni, se oli varmaan jopa vaikeampi. ”Sit se on tehty” ja nyt se on jo 4-vee hurmaava pieni mies, päivääkään en ole miettinyt, että olisiko sittenkin pitänyt lykätä perheen perustamista. Ja nyt se on tehty ja henkisesti kuluttavat vauva- ja taaperovuodet ovat ohitse.

Kroppa palautuu paremmin Niin treenistä kuin raskaudestakin. Iho, paino, hormonit, kaikki. Mitä nuorempi, sitä nopeammin ja kokonaisvaltaisemmin palautuminen myös tapahtuu, sillä kaikki solut uusiutuvat nopeammin eikä hormonitoiminta vielä välttämättä kenkkuile samalla tavalla kuin kolmenkympin jälkeen.

Riskejä on vähemmän Yli 40-vuotiaan raskaus on riskiraskaus ja yli 35-vuotiaalla on jo huomattavasti enemmän komplikaatioiden riskejä raskaudessa. Ja koska hedelmällisyys alkaa laskea heti 30 ikävuoden jälkeen, toisilla jopa hyvinkin jyrkästi, ei raskaaksi tuleminenkaan ole ihan itsestäänselvää. Yhteiskunta kuitenkin ”ohjaa” tekemään lapsia vanhempana, jolloin yhä useampi raskaus on tavalla tai toisella riskiraskaus. Biologian kannalta lapset taas kannattaisi tehdä paljon nuorempana.

”Toisella kierroksella” on sitten vahvoilla Ikävä fakta tähän väliin, mutta lopulta läheskään kaikki meistä eivät ole sitten 10-20 vuoden päästä sen saman ihmisen kanssa. Toiselle kierrokselle lähtijöitä on jopa yli puolet tällä hetkellä vakiintuneista tyypeistä. Mitä vanhempi lapsi, sitä helpompaa on aloittaa esimerkiksi uusi suhde. Tai ylipäätään lähteä treffeille.

Vältät ikäkriisit Lapseni ansiosta en ole potenut minkäänlaista kolmenkympin kriisiä, vaikka syntymäpäivääni on enää kaksi kuukautta. Äitiys on niin iso ”meriitti” elämässä, ettei ainakaan voi kokea, ettei olisi saavuttanut mitään jos on lapsia. Usein syy etenkin sille kolmenkympin kriisille kun on se, ettei ole saanut mitään aikaan tai ei ole vielä perhettä.

Saat ikään kuin uuden elämän lapsen aikuistuttua Kun lapseni on 20-vuotias, olen neljäkymmentäviisi. Eli ylioppilasjuhlissa vielä suhteellisen freshinä, hahaa. Minulla on vielä ainakin 20 täysillä tehtävää työvuotta jäljellä (no luultavasti koko loppuelämä, tuskin tullaan eläkkeelle jäämään ikinä) ja mahdollisuuksia vielä vaikka mihin. Voi opiskella, voi aloittaa uusia harrastuksia, voi muuttaa vaikka ulkomaille jos haluaa tai reissata reppu selässä ympäri maailmaa. Samoja asioita, mitä joku tekee lapsettomana kolmekymppisenä. Yassss!

Olet terveempi Fakta on, että ikä tuo mukanaan terveysongelmia. Ei tarvitse kuin verrata aikaa ollessani 19-vuotias siihen, mitä se on nyt 29-vuotiaana. Mähän oon ravannut lääkärissä viime vuonna enemmän kuin koskaan aiemmin. Pienetkin krempat tuovat mukanaan huolta, joka väistämättä vaikuttaa perheen dynamiikkaan. Selkävaivoista tai verenpaineesta ei ole ainakaan mitään hyötyä pienten lasten kanssa touhutessa.

Hauskempaa seuraa Oletteko huomanneet, kuinka parikymppiset ovat sellaisia huolettomia ja hauskoja? Epäilemättä. Sen sijaan kolme- ja nelikymppisiä riivaavat kiire, stressi, yhteiskunnan asettamat paineet ja ikäkriisit. Viidenkympin tienoilla on taas hauskempaa ja elämään suhtautuu jo paljon kevyemmin. En usko, että nämä ovat vain omia havaintojani. Varsinkin teini-iässä voi olla helpompaa suhtautua nuoren tekemisiin kun omasta teini-iästä ei ole niin kauaa. Ei ole siis ihan niin fossiili, kuin voisi olla. Kaveritkaan eivät luule isovanhemmiksi.

Lohdutusta itselleni tai ei, älä nyt ota tästä nokkiisi jos itse haaveilet perheen perustamisesta vasta kolmenkympin jälkeen tai et ollenkaan. Ja muistathan sopivan sarkasmin lukiessasi näitä juttujani. Ymmärrän täysin ja nyky-yhteiskunta ajaa ihmisiä siihen, että lapset tehdään aina vain myöhemmin ja myöhemmin. Vaikka tänäkin aamuna kirosanat lentelivät kun yritin putsata nelivuotiaan taidetyötä upouudesta Boknäsin tiikkilipastosta, olen silti sitä mieltä, että elämäni suurin virhe olisi ollut jättää lapsi kokonaan tekemättä. Parempi myöhään(kin) kuin ei milloinkaan ♥ Mitä mieltä, lapset ennen vai jälkeen kolmenkympin?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Vuosi sitten päätin, että lapseni saa alkaa nyt laskettelemaan. Ei muuta kuin hiihtokouluun ja uusi harrastus alulle. No, matka tyssäsi jo hiihtokoulun tiskille. Vain 4-vuotiaista alkaen. No, ei muuta kuin sukset jalkaan ja mamman kanssa mäkeen. En tiedä kasvattivatko nuo kerrat enemmän omia hermojani vai lapsen jalkalihaksia, mutta sitkeästi me harjoiteltiin ja rauhallisesti tultiin mäkeä alas. Niin sitkeästi, että keväthangilla jopa käytiin isossa mäessä laskemassa niin, että Micael laski jalkojeni välissä. Voi äidin selkäparkaa, ja sitä hikoilun ja kiroilun määrää. Koska lapsi kuitenkin piti laskettelusta, en antanut periksi. Vuokrakamoilla harjoiteltiin useita kertoja, mutta aloin ymmärtää miksi hiihtokouluun otetaan vasta 4-vuotta täyttäneitä lapsia, sitä pienemmät eivät välttämättä hallitse jalkojaan vielä niin hyvin, että jaksaisivat kovin pitkään ohjailla suksia. Tämä on tietty yksilöllistä, toiset voivat hyvinkin olla kolmevuotiaina valmiita suksille. Micael kuului kuitenkin tähän joukkoon, joka ei vielä uskaltanut olla kunnolla koko painollaan suksien päällä, jos mäki oli vähänkin jyrkkä. Pieni lastenrinne meni vielä joten kuten yksin, mutta äidin piti olla vieressä jatkuvasti. Odotin kovasti joululomaa ja hiihtokoulun aloitusta.

Hiihtokoulut olivat supersuosittuja joulun aikaan, joten sain meille ajan vasta joulunpyhien jälkeen. Sitä ennen käytiin muutamia kertoja rinteessä ja Joulupukki toi vielä omat monot ja suksetkin lahjaksi. Lyhyt lastenrinne meni hyvin ja mattohississä lapsi pärjäsi hyvin jo yksinkin, osasi lähteä pois ja siirtyä muiden tieltä sekä laskea mäen suoraan alas. Kun hiihtokoulun aamu koitti, hän odotti opettajaa laskien tätä suosikkimäkeään. Saimme aivan ihanan ja ammattitaitoisen hiihdonopettajan 40 minuutin opetukseen ja olin jo etukäteen miettinyt, että varaan ensimmäisen kerran jälkeen monta tuntia lisää tälle reissulle. Katselin itse alhaalta enkä lähtenyt rinteeseen mukaan, jotta lapsen keskittymiskyky olisi laskettelussa, eikä minussa. Ensimmäisellä laskulla Micael hyppäsi hyppyristä (voi kyllä) ja pujotteli hyvin sujuvasti lastenrinteen kukkakepit läpi. Pari laskua myöhemmin oli aika siirtyä vähän isompaan rinteeseen ja sompahissiin. Hissiin, jossa ajattelin hänen pärjäävän ehkä joskus 6-vuotiaana. Pitkä rinne tultiin hienosti alas ja nelivuotias kiljui riemusta, ja halusi takaisin hyppyriin. Hiihdonopettaja totesi, ettei enempää tunteja tarvita vaan lasta täytyy vain viedä niin paljon rinteeseen kuin hän haluaa. Tuolihissiin, eli aikuisten rinteisiin, pääsee sitten, kun sompahissirinne menee täysin ilman haparointia.

Ja rinteessä me oltiinkin, joka ikinen päivä. Pari päivää lastenrinteessä ja sitten oli aika lähteä isoon mäkeen. Kaksi kilometriä Etelärinnettä meni ensimmäisellä kerralla jopa kaatumatta. Ja aina piti päästä uudestaan ja uudestaan. Lapsi on luotu suksille.

Uskon että tässäkin asiassa toistolla ja oikealla ajoituksella on suuri merkitys. Aivan kuin esimerkiksi kuivaksi opettelussa. Kun sen aloittaa oikeaan aikaan, onnistuu todella nopeasti. Liian varhain ja liian myöhään aloitettu harjoittelu tuottaa sekin tulosta, mutta tie on pidempi. Lapsi ei jaksa olla kauaa rinteessä esimerkiksi kolmevuotiaana, mutta pääasia että hän pääsee kokeilemaan ja saa tuntumaa suksiin. Silloin hiihtokoulun aloittaminenkin on helpompaa. En opettanut itse käännöksiä ollenkaan (pelkän aurauksen ja pysähtymisen), lapsi oivalsi kääntymisen itse. Tässä hiihtokoulu on kyllä isona apuna jos lapsi ei itsestään oivalla kuinka käännökset tehdään. Lasta kannatta tsempata kovasti, että ihan ensimmäisestä väsymyksestä ja turhautumisesta ei luovuteta vaan jatketaan sisukkaasti harjoittelua. Onnistumiset palkitsevat. Kuitenkin kannattaa muistaa, että pienelle lapselle tuntikin voi olla liian pitkä aika. Kun laskemisen oppii, rinteessä hujahtaa helposti useampikin sillä laskeminen alkaa tuntua kevyemmältä. Valjaita en itse kokeillut ollenkaan koska olin kuullut, että niistä on hankala opetella eroon, mutta toisille ne taas sopivat kuulemma mainiosti. Tärkeintä on rohkaista lasta, sillä rinteen alas laskeminen kysyy juuri rohkeutta. Hiihtokoulussa on helpompi ylittää niitä muka-rajoja ja kuten meidänkin kohdalla, yksi kerta voi riittää!

Miten te olette oppineet tai opettaneet laskettelemaan tai miten lapsenne laskettelevat?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria