Toteutan viimeistään ensi viikolla pyynnöstänne sen Päivä kanssani -postauksen. Syyskuu meni pitkälti reissatessa, joten nyt on aivan super ihanaa olla vain kotona. Ajattelin pyhittää koko lokakuun kodille, duunille, treenille ja blogille. Tavalliselle elämälle. Arjesta pitää tehdä kivaa. En minäkään jokaista päivää suorita hymy korvissa, mutta pyrin nauttimaan joka päivä niistä pienistä hetkistä.

Minun arkeni on..

♥ Jotain vaaleanpunaista. Rakastan kaikkea pinkkiä, arkeani piristävät pinkki vesipullo, kalenteri, kynsilakka ja vaaleanpunainen puhelin.

♥ Liikkumista, joka päivä jotain pientä

♥ Karvaisia tassuja, rapsutuksia ja koirapusuja. Frida ja Cara, 2-vuotiaat chihuahuatyttöni.

♥ Hyviä tuoksuja. Minulla on huonetuoksuja kaikissa huoneissa lastenhuonetta lukuunottamatta, jopa autossani. En myös lähde minnekään ilman hajuvettä.

♥ To do -listoja. Paperille kirjoitettuna tietysti, yliviivaamisen ilosta.

♥ Ruuhkassa kököttämistä

♥ Design Lettersin kahvimuki M-kirjaimella

♥ Vähintään yksi kiukuttelukohtaus, niin oma kuin lapsenkin. Temperamentti, sitä meiltä löytyy..

♥ Krokotiilejä, dinosauruksia, autoja ja kaivinkoneita. Pienen pojan suosikkileluja!

♥ ärsyttävän pitkiä työmatkoja, ehtiipähän kuunnella musiikkia kyllästymiseen asti.

♥ Apple – iMac, Macbook, iPhone, Apple TV..

♥ 5 minuutin aamujooga heti herättyäni

♥ Guccin Swing Tote bag, kaikessa yksinkertaisuudessaan se on vain käytetyin laukkuni.

♥ Maailman paras päiväkoti, olen ikionnellinen että lapseni saa viettää päivänsä siellä.

♥ Iltatee

♥ Eira ja Ullanlinna, en halua asua enää koskaan missään muualla. Kaikki ne kadut tuntuivat heti kodilta ensimmäistä kertaa alueelle muutettuani.

♥ Aivan liikaa kulutettua aikaa sosiaalisessa mediassa

♥ Luonnonkosmetiikkaa

♥ Kashmirin pehmeyttä, olen aivan rakastunut materiaaliin. Balmuirin huivit kulkevat mukana lähes kaikkialla!

♥ Ystäviä, pidän heihin yhteyttä jatkuvasti.

♥ Halailua ja pussailua, jos ei muuta niin osansa saavat niin lapsi kuin koiratkin.

♥ 2-vuotiaan herättämistä, pukemista, aamupalan syömistä ja päiväkotiin viemistä. Sieltä hakemista, leikkimistä, välipaloja, päivällistä. Iltapalaa ja iltamaitoa. Vien ja haen poikani oikeastaan aina yksin, joten jos joku, niin tuo päiväkotiin lähteminen ja sieltä kotiin tuleminen menee jo vaikka silmät kiinni. Silti jokainen aamu lapsen kanssa on aina erilainen.

♥ Ruoanlaittoa. Siihen luetaan myös Woltista tilaaminen.

♥ Siivoamista. Ei ole päivää ilman järjestelyä tai pesuainetta..

♥ Jari Sillanpää -kahvia. Vaniljasoijamaidolla ♥

Vielä paremmin pääset jokapäiväiseen arkeeni kiinni seuraamalla snapchatiani @mirvaannamarian – nähdään siellä!

Lisää aiheesta..

Miten tehdä arjesta mielekkäämpää?

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Luin hiljattain Marianna Stolbown kirjan Vanhempieni kaltainen. Aloitettuani kirjan, olin ehdottomasti sitä mieltä että siinä on teos, joka jokaisen kannattaisi lukea. Kirja on tehty ajatuksella, että me olemme kaikki vanhempiemme kaltaisia ja saamme rakastamisen, läheisyyden ja välittämisen mallin jo lapsena kotoa ja tiedostamattakin sovellamme niitä kotona opittuja toimintatapoja omissa ihmissuhteissamme. Allekirjoitin monta kohtaa, kunnes.. Stolbow kertoo, että ihan jokainen lapsi kärsii vanhempiensa erosta ja ettei yksikään erolapsi ole niin onnellinen, kuin yhdessä pysyvien vanhempien lapsi. Että mitä? Eroasiantuntija? Uskon, että hänellä on varmasti väitteelleen vahvat perustelut, mutta..

Alkoi suorastaan ärsyttää ja loput kirjasta oli jopa vaikeaa lukea. Itseäni henkilökohtaisesti ärsytti Stolbown vahva mielipide siitä, että eronneiden vanhempien lapsi on aina jollain tavalla onneton tai on kokenut kärsineensä erosta. Minun vanhempani ovat eronneet. En ole ikinä kärsinyt erosta. Päinvastoin.

Ihmiset eroavat eri syistä, mutta mielestäni on itsekästä erota siten, että lapset kärsivät. Toki on tilanteita, jolloin välien katkaiseminen on jopa suotavaa kuten alkoholismi, väkivalta tai esimerkiksi vakavat mielenterveysongelmat. Ero satuttaa aina, mutta mielestäni vanhemmilla on lastensa takia velvollisuus selvittää välinsä jos sille ei ole muuta estettä kuin oma paha mieli. En voi ymmärtää heitä, jotka lapsellisesti riitelevät lastensa kuullen eron jälkeenkin eivätkä suostu tavata toisiaan. Tiedän tapauksia, kun pieni lapsi joutuu isäviikonlopun jälkeen yksin tulla alaovelta hissillä ylös äitinsä luokse, kun äiti ei suostu tavata isää koska on vuosienkin jälkeen niin vihainen. Ole aikuinen, opettele antamaan anteeksi. Lasten ja ihan oman hyvinvointisi takia.

En voisi kuvitellakaan olevani yhdessä vain lapsen/lasten takia. Lapsi kun oppii sen rakastamisen mallin sieltä kotoa. Kun rakkautta ei ole, ongelmat siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Todennäköisesti siinä tilanteessa myös huono, riitelevä ja surullinen ilmapiirikin. Kuinka lapsi oppii koskaan rakastamaan, jos ei näe rakkautta kotona? En tarkoita, että yksin lapsensa kasvattava olisi yhtään sen huonompi vanhempi sillä hänellä ei ole ketään, kenen kanssa näyttää kuinka rakastaa. On vain äärimmäisen surullista sen lapsen kannalta, ettei yhdessä olevien vanhempien välillä näe sitä rakkautta vaan riitoja.

Tiedän monta tapausta, jossa aikuistuneet lapset ovat vanhempiensa erottua kertoneet, että olisivat toivoneet heidän eroavan jo aiemmin. Pienikin lapsi on paljon viisaampi kuin antaa itsestään ymmärtää. Koska vanhempien tulee aina ajatella lastensa parasta, ero voi usein olla juuri se, mitä lapsi tarvitsee. Väitän, että lapsi on paljon onnellisempi silloin, kun hänellä on kaksi rakastavaa vanhempaa kuin yksi riitelevä perhe.

Meillä oli aina kaksi kotia, joissa molemmissa oli äärimmäisen hyvä olla. Ihailen suuresti äitini ja isäni kykyä säilyttää välinsä avioeron jälkeen. He puhuivatkin toisistaan parhaimpina ystävinä. Ihan loppuun saakka. Siihen asti, kun äitini järjesti isäni hautajaiset. Erosta oli reilusti yli kymmenen vuotta.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Tasan kaksi vuotta sitten oli perjantai. Odotin ristiäispappia kylään. Uunista tuleva mustikkapiirakan tuoksu sekoittui Toluun, koti oli juuri siivottu. Remontti alkoi olla vihdoin valmis, enää terassin laudoitus jäljellä. Ystäväni oli tekemässä sitä loppuun. Papin piti tulla viideltä. Viittä vaille lähdin vielä viemään roskapusseja. Koiria oli kolme. Lila, Frida ja Cara. Koska Frida ja Cara olivat vielä villejä koiranpentuja, Lila sai etuoikeutetusti tulla aina yksin mukaan viemään roskia. Lila rakasti hyppiä portaita alas ja kiivetä ylös. Heitin roskapussit ja kannoin innosta pomppivan Lilan ylös, ettei rakas rasittaisi itseään enää portaita ylös kiivetessään. Säikähdettiin molemmat hissistä tulevaa naapuria ja hipsittiin äkkiä sisään odottamaan sitä pappia. Laskin Lilan sylistäni lattialle ja katsoin itseäni vielä eteisen peilistä. Kuului aivan käsittämättömän kova ääni, ihmettelen edelleen miten se ääni oli sellainen. Kolmekiloinen chihuahuani vain kaatui lattialle tajuttomana. Menin aivan paniikkiin, onneksi ystäväni oli meillä tekemässä sitä remonttia. Muistan huutaneeni vain, että Lila kuolee.

Lila oli koirista parhain. Lila oli elämäni toinen chihuahua, hänen ystävänsä sain pitää parin vuoden ajan luonani, kunnes hän jatkoi oikean omistajansa kanssa onnellista elämää heidän uudessa kodissaan. Lila oli hieman yli vuoden ikäinen, kun jäimme kaksin. Kasvoin aikuiseksi Lilan kanssa. Lila oli osa jokaista päivääni. Jakoi ilot, surut ja nukkui vieressäni. Ihan joka yö. Puhuin Lilalle ihan samalla tavalla kotona, kuin nyt puhun lapselleni. Lila on ollut mukanani treffeillä, jatkoilla, töissä, koulussa.. Kukaan ihminen koskaan ei ole tietänyt elämästäni niin paljon, kuin Lila. Ihmisen paras ystävä on täysin oikea sana kuvaamaan koiraa, silloin kun suhde on samanlainen kuin minulla ja Lilalla.

Alusta asti pelkäsin valtavasti sitä päivää, kun Lilan on aika lähteä. Näin paljon unia siitä, että menetin Lilan. Mutta chihuahuathan elävät pitkään. Meillä piti olla vielä monta yhteistä onnellista vuotta. Lila oli aina ollut niin terve ja elinvoimainen tyttö. Elokuun alussa 2014 Lilalle tuli yhtäkkiä hengitysvaikeuksia. Myöhään illalla veimme äitini kanssa Lilan Viikin yliopistollisen eläinsairaalan päivystykseen. Aamuyöhön asti valvoimme Lilan kanssa antaen hänelle maskista happea, olin silloin aivan varma, että menetän hänet. Röntgenkuvissa keuhkoista löytyi valtava määrä nestettä, diagnoosiksi sydämen vajaatoiminta. Mitään oireita ei aiemmin ollut. Voimakas sivuääni 5/6 kertoi vakavasta sydänviasta. Lila vietti viikonlopun tehohoidossa happikaapissa. Minulla oli olo, etten saa häntä enää koskaan kotiin.

Minä sain. En voinut uskoa silmiäni, kun sydänpotilaani pääsi kahden vuorokauden jälkeen happikaapista. Sain hänet syliini, me pääsimme kotiin. Tuhansia euroja maksanut hoito oli jokaisen sentin arvoista. Onneksi kuitenkin oli vakuutus, suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle koiranomistajalle. Lilalle aloitettiin lääkitys. Verenpainelääkkeet, sydänlääkkeet, nesteenpoistolääkkeet. Olin menettänyt jo yhden koiran samalle sairaudelle. Tiesin, että tilanne on todella vakava. Mutta aina on toivoa. Toivoni päättyi oikeastaan siihen, kun viikkoa ennen Lilan kuolemaa kävimme Viikin eläinsairaalassa sydämen ultraäänitutkimuksessa. Lääkäri totesi sydänvian olevan todella vakava. Kolmekiloisella chihuahuallani oli saksanpaimenkoiran sydämen kokoinen sydän. Hengitys alkoi olla taas vähän pinnallista. Tiesin, että loppu on lähellä. Se oli todennäköisesti syy, miksi pääsin menetyksestäni niinkin hyvin yli.

Se pappi ei koskaan tullut. Oli ollut oven takana. Ystäväni soitti ja perui tapaamisen sillä aikaa, kun annoin Lilalle ensiavuksi nesteenpoistolääkkeen. Lila heräsi ja yritti piiloutua. Vointi koheni. Uskoin Lilan selviävän automatkasta. Olin jo soittanut Viikin päivystykseen, että me tullaan kohta. Annoin Lilalle vielä hänen lempiruokaansa, kanaraksuja. On muuten aika saakelin sydäntä raastavaa lähteä viemään koiraa autoon, kun kaksi muuta jäävät kotiin. Sanoa, että Lila menee nyt. Eikä tule enää takaisin. Viikin eläinsairaalassa sain sanoa viimeistä kertaa hyvästit. Lila nukkui kauniisti pois, nukahti syliini. Se kuoleman hetki, jota olin eniten pelännyt, olikin äärimmäisen kaunis.

Nyt Lila lepäilee kauniissa valkoisessa uurnassaan kotona. Läheiseni tietävät, että kun minun on aika lähteä, Lila tulee mukaan. Me nukutaan sitten ikuisesti vierekkäin.