Minähän en sitä tarvitse. Koulussa mielenterveyspotilaan hoitotyön opinnot kuulostivat tylsiltä. Oikeastaan olivatkin tylsiä, opettaja hankala ja mieltään osoittava vaihdevuosioireinen täti, jonka pätevyys näkyi, mutta siitä ei saanut kiinni, eikä varsinkaan mitään irti. Pyysi selitystä viikon takaiseen poissaoloon ja sanoin että olin muuten just synnyttämässä. Näkemisen arvoinen ilme. Juuri ennen oppituntia olin käynyt poistamassa tikit sektiohaavasta. Olennaiset jutut näköjään jääneet mieleen. Harjoittelusta lasten psykiatrisella osastolla suoriuduin hienosti, sain hyviä arvosanoja ja psykiatrian ja psykologian iltaluennoista jäi paljon käteen. Kiinnostukseni somaattiseen puoleen ja lasten erikoissairaanhoitoon oli kuitenkin niin suurta, etten välittänyt tuon taivaallista psykapuolesta. Terapia? Ihan turhaa.

 

 

Olin aina viitannut kintaalla mielenterveysongelmille. En ymmärtänyt masennusta ja jotenkin kuvittelin, että eihän ainakaan minun vahva mieleni koskaan sairastu. Se on heikkoutta. Kun katson aikaa taaksepäin, mitä enemmän olen pitänyt itseäni vahvana ja terveenä, sitä huonommin mieleni on voinut. Lapseni syntymä muutti ajatukseni myös mielenterveydestä. Samaan aikaan suoritetuilla loppuvaiheen sairaanhoitajaopinnoilla saattoi olla niilläkin vaikutusta, en tiedä, mutta syksyllä 2014 opin paljon itsestäni, mielestäni, elämästäni ja stressistä. Kun vilkasta ja vapaata elämää viettänyt 25-vuotias kaupunkilaistyttö istutetaan yks kaks yllättäen äidin rooliin, äidin joka hoitaa vastasyntynyttä, kahta koiranpentua ja yhtä vakavasti sairasta rakasta koiraa samaan aikaan udessa kodissa, uuden elämänkumppanin kanssa, jonka kanssa ensimmäisestä yökylästä tuli ristiäispäivänä vuosi, oppii mitä on stressi. Olihan sitä stressiä ollut, mutta kolme työtä ja niiden kanssa samaan aikaan opiskelu ja pienet sydänsurut eivät vain tuntuneet näköjään missään verrattuna aiemmin mainittuun yhdistelmään. Kun minulta ensimmäisen kerran kysyttiin, mitä kuuluu, aloin vain lohduttomasti itkeä. Minä, joka näytän tunteeni vain niille kaikkein lähimmille, enkä aina heillekään.

 

 

Tähän väliin haluan sanoa, että meillä ihmisillä on jokaisella erilainen stressinsietokyky. Joskus pelkkä stressi on syy hakeutua puhumaan ongelmistaan ammattilaiselle. Aina ei tarvita edes varsinaista syytä. Jo se, että on ajatellut terapiaa, riittää syyksi. Puhuminen läheisille voi helpottaa taakkaa, mutta jää yleensä vain pintaraapaisuksi. Sitä saattaa lukea hyllyllisen kirjoja mielestä ja sen ongelmista ja niiden ratkaisemisesta, mutta ei välttämättä koskaan saa oikeita vastauksia. Toiset onnistuvat itsetutkiskelussaan paremmin kuin toiset, se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä tai mielestä yhtään sen sairaampaa mieltä. Terapia antaa kuitenkin parhaimmillaan työkaluja koko loppuelämän työstämiseen, sellaisia, joita ei kirjojen sivuilta tai keittiön pöydän äärestä löydy.

 

 

Aloitin terapian. Ensimmäinen ajatukseni oli, miksen tehnyt sitä jo paljon aiemmin. Ensin ajattelin hakeutuvani lyhytterapiaan. Lyhytterapia on Yhdysvalloista Suomeen rantautunut terapian suuntaus, jolla on saatu lupaavia tuloksia erilaisten kriisien ja akuuttien ongelmien hoidossa. Tapaamiskertoja on yleensä noin kymmenestä kahteenkymmeneen ja lyhyterapialla on pyritään vaikuttamaan johonkin tiettyyn ongelmaan tai oireeseen. Lyhytterapialla hoidetaan tilanteita, jotka eivät ole vielä menneet liian hankaliksi tai kroonistuneet. Uskon, että tällä terapiamuodolla on tulevaisuudessa paljon kysyntää. No, se siitä teoriaosuudesta. Lyhytterapia olisi auttanut moneen yksittäiseen asiaan. Kuitenkin mitä enemmän puhuin, sitä enemmän kohde jolle puhuin, puhuin ja puhuin, tunnisti terapian tarpeeni. Mielen ongelmani eivät ole syntyneet hetkessä. Ne ovat peräisin lapsuudesta ja nuoruudesta ja näkyvät vahvasti käytöksessäni, ajattelutavassani, ihmissuhteissani ja ulkonäössäni. Minulle sopivin hoitomuoto onkin pitkäkestoinen psykoterapia ja tämän kuuleminenkin oli itsessään jo suunnaton helpotus. Aloittamisesta nyt puhumattakaan. Olen saanut niin valtavan määrän tietoa, oivalluksia ja ymmärrystä itsestäni jo nyt, vaikka tämä matka onkin vasta alussa. Tosiaan jo nyt elämästä löytyy taas värejä, vaikken masentunut ole ollutkaan. Terapiassa on parasta se, ettei kukaan anna valmiita vastauksia vaan auttaa oivaltamaan ja löytämään ne sinusta itsestäsi.

 

 

Olen onnekas, että minulla on mahdollisuus käydä yksityisellä puolella terapiassa. Julkiselle pääseminen tuntuu olevan hyvin hankalaa, korjatkaa jos olen väärässä, ja terapian taso sekä itselle sopivan terapeutin löytäminen aikamoista arpapeliä. Sitä saa, mitä sattuu saamaan. Aiemmin häpesin terapiaa ja siitä puhumista. Koin, että olen heikko, jos kerron meneväni tapaamaan terapeuttia. Nyt haluan normalisoida terapiaa, sen tarvetta ja murtaa tabuja ja ajatuksia sen ympäriltä. Haluaisin tehdä sinne menemisen jokaiselle helpoksi ja madaltaa kynnystä hakea apua. Väitän, että jos jokaiselle suomalaiselle kuuluisi vuosittain vaikka viisi terapiaistuntoa, maailma olisi paljon parempi paikka ja ihmissuhteet ja ihmiset paljon onnellisempia. Terapia on yksi aiheista, joiden ympärillä häpeä pyörii vahvasti. Historiassa hullut olivat hulluja, jotka teljettiin esimerkiksi saareen tai myöhemmin mielisairaalaan. Myöhemmin mielenterveysongelmat tunnistettiin, mutta nykyäänkin on vallalla ajattelutapa, joko olet hullu tai terve. Syöt lääkkeitä tai olet terve. Kahtiajako ei tunnu edelleenkään sallivan meitä väliinputoajia, jotka vaikeuttavat omaa tai läheistensä elämää ajatuksillaan tai käytöksellään, joka on yleensä peräisin esimerkiksi varhaislapsuudesta tai elämän traumaattisista kokemuksista. Väliinputoajata eivät tarvitse lääkkeitä, mutta he tarvitsevat ammattilaisen apua. Apua, ettei tilanne pahene. Että elämä olisi taas normaalia, iloista ja tulevaisuus näyttäisi valoisalta. Apu voi joskus löytyä kirjahyllystä tai läheisen ystävän sanoista. Usein paras apu on kuitenkin se terapia, joka vaatii vain sen ensimmäisen rohkean askeleen. Sen jälkeen se on yllättävänkin helppoa. Ja kuten mainitsinkin jo, mietin vain miksen aloittanut sitä jo kauan sitten. Terapiassa voi tulla välillä taukoja, mutta sen voi aloittaa aina uudelleen. Hyvä terapiasuhde voi kestää jopa läpi elämän jos siihen on mahdollisuus. Terapiaan mennäkseen ei tarvitse olla mielenterveysongelmia.

 

Ei ole luovuttamista hakea apua. Avun pyytäminen tarkoittaa sitä, ettei ole valmis luovuttamaan.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Yksitoista päivää sitten kirjoitin kakusta. Kakkuun oli kai hyvä lopettaa. Vietin silloin ehkä elämäni erikoisinta koronavappua kolme päivää, nukuin sen jälkeen kaksi. Taisin taas todeta, että dieetistä hetkeksi poikkeaminen tiputtaa näköjään aina painoa ja että jo vuosia mieltä painaneet asiat on mahdollista kohdata yhdessä pienessä hetkessä. Sanotaan, että suuret laivat kääntyvät hitaasti. Pitää paikkansa, mutta päätös kurssin muuttamisesta tapahtuu sitten kuitenkin ihan yks kaks, ja niin alkaa uusi matka. Hitaasti uuteen suuntaan, mutta se ensimmäinen käännös. Se on lopulta hyvin nopea. Samaan kappaleeseen saa muuten näköjään asioita kakusta, dieetistä, vapusta sekä mystisiä vihjauksia uudesta elämästä. Kirjoitin tähän postaukseen yli tuhat sanaa. Yli tuhat ja sata sanaa joiden julkaisua pohdin viikonlopun yli ja nyt maanantaiaamuna tuli sellainen olo, että tästä alkaa uusi aika täälläkin. Maanantaiaamut on edelleen mun lemppareita just sen takia. Uusi alku ja loputtomat mahdollisuudet.

 

 

 

 

En kirjoita, enkä tule luultavasti koskaan kirjoittamaan yksityiselämästäni sanaakaan. Voisin kirjoittaa kuitenkin kymmeniä tuhansia sanoja rakkaudesta, kasvamisesta ja muutoksista. Ehkä vielä kirjoitankin. Sen sijaan julkaisen nyt kuvia lempipaikastani, laiturilta meren rannalta. Tämä on uusi aloitukseni, harkitun tauon jälkeen täällä blogissakin. Pinnallisuuteen, hyväksynnän hakemiseen ja miellyttämiseen taipuvat somekanavat eivät ole sitä, mitä haluan teille jakaa. En halua sitä enää omalta elämältänikään. Tämä kirous nimeltä korona on opettanut meitä ymmärtämään ja hyväksymään muutosta ja epävarmuutta. Pelkäsin aina muutoksia, ehkä sinäkin. Nyt vain kiitän ja pystyn allekirjoittamaan tunnetun lauseen, mikään elämässä ei ole pysyvää, paitsi se muutos.

 

Siinä pinnallisuuden, väärien arvojen ja suunnattoman itsekkyyden täyttävässä kapeassa maailmassa oli minullekin paikka. Siellä, missä rahalla saa ja mistään ei puhuta. Paitsi selän takana ja tarinaa värittäen. Ihmisillä on paha olla ja kaikki realismi on kadonnut jo vuosia sitten. Jokaisen käytös on myrkkyä jokaiselle mielelle ja niin se piiri pieni pyörii. Ei aamusta iltaan, vaan pikemminkin illasta aamuun. Se ei ole enää mun show, enkä halua siitä esityksestä pienintäkään osaa.

 

 

 

 

Olen mahdottoman kyllästynyt siihen, kuinka ihmiset puhuvat. Nimettömään nettikirjoitteluun, selkäänpuukottamiseen ja asioiden vääristelyyn. En normaalisti ota kantaa mihinkään, mutta nyt oli jotenkin pakko. Jos sanon, että nautin paljon enemmän krapulattomasta vapaapäivästä kuin dokatuista bileilloista, asia todella on niin. Jos joukko ystäviäni viihtyy yhdessä samassa ravintolassa viikosta toiseen ja itse eksyn sinne keskimäärin 4-5 kertaa vuodessa (parin viime vuoden ajan asia on ollut näin) ei mielestäni ole ok ihmisten keskuudessa ja keskustelupalstoilla jakaa virheellistä tietoa että pyörisin siellä ”säännöllisesti ympäripäissäni” kuten eräs nimetön kommentoija kärkkäästi kirjoitti. Miksi, haluaisin tietää? Joululoman jälkeen postasin henkilökohtaiselle Facebook-tililleni, kuinka hiihdimme ja urheilimme 17 päivää Lapissa täysin ilman alkoholia. Tämän jälkeen netissä keskusteltiin siitä, kuinka valehtelen somessa sillä todellisuudessa olin kuulemma aftereillä ja mökkibileissä harva se päivä. Huh huh. Koska päivitykseni ovat yksityisiä, jutun lähde on niiden 600 kaverin joukossa, jotka postaukseni näkevät. Ikävää. Luette tätä varmasti, toivottavasti tunnette samalla pienen piston siellä sydämessänne. Mikä saa ihmisen puhumaan pahaa? Mikä saa ihmisen levittämään perättömiä huhuja? Ylipäätään puuttumaan toisten asioihin. Tässä kohtaa en puhu enää vain omasta puolestani, tätä kohtaavat tällä hetkellä turhan monet muutkin. Lähellä ja kaukana. Koronakaranteeni on ajanut ihmiset puuttumaan tarpeettomasti toisten asioihin enemmän kuin koskaan aiemmin. En voi sietää sitä, siksi kirjoitin tästä näin avoimesti. Jatkossa blogissani ei tulla näkemään mitään näin henkilökohtaista.

 

Tämä on toisaalta viimeinen, mutta toisaalta se ensimmäinen kirjoitukseni. Elämä 2.0. Olen aina uskonut, että ihminen muuttuu. Jos minäkin muutuin, muuttuu moni muukin. Puuttuva halu muuttua paremmaksi on vain se suurin ongelma. Mutta senkin voi löytää. Toiset oppivat vähän kantapään kautta, toiset pääsevät helpommalla.

 

 

 

 

Vuosien myötä materian merkitys elämässä on vähentynyt. Suurinta luksusta ovatkin hiljaiset hiihtoladut, aamun sanomalehtikahvit ja pulahdus kylmään meriveteen auringon heijastuessa aalloista. Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä, kuinka onnellinen olen tällaisesta arvomaailmasta. Olen ollut riippuvainen muiden hyväksynnästä jostain sieltä lapsuudesta asti. Sillä loputtomalla materian haalimisella, huomion hakemisella, ulkonäön muokkaamisella, laihduttamisella ja muiden miellyttämisellä olen aina hakenut vain hyväksyntää muilta. En viihdy lainkaan keskipisteenä. En kaipaa sitä yleistä ihailua tai julkisuutta, en ollenkaan. Olen halunnut aina vain sen tunteen, että ihmiset hyväksyvät juuri minut enkä kokisi, että olen jollain tavalla huono. Jatkuvalla matkustamisella ja itse tekemälläni kiireellä hautasin myös kurjat ajatukseni kerta toisensa jälkeen, pakenin arkea ja ongelmia. Ylläpidin kauniita kulisseja hyvästä elämästä – kuitenkin lähinnä vain itselleni. Aina olen ollut huono sanomaan muille, että menee hyvin, jos oikeasti ei menekään.

 

Mutta jotain tapahtui. Sain käytännössä kaiken, mitä halusin ja mitä olin aina toivonut. Ja se muuttikin kaiken. Arvoni muuttuivat vähitellen, tästä olen puhunut ja kirjoittanut paljon. Nyt kuitenkin eteen tullut muutos on jotain aivan erilaista. Koko kevään on ollut olo, että nyt elämä muuttuu ja nyt on sen aika. Paikallaan pysyminen alkoi ahdistaa monestakin syystä. Aloitin hiljattain käymään säännöllisesti terapiassa, tarkoituksena purkaa ne kaikki matkan varrella syntyneet lukot ja saada itselleni taas työkaluja oman mielen asioiden ja muutosten käsittelyyn. Oivaltaa itse, miksi ajattelen näin ja miksi ylipäätään haluan, ja olen halunnut jo pitkään, muuttaa elämäni suuntaa. En olisi uskonut koskaan sanovani tätä ääneen, vaikka olenhan aiemminkin käsitellyt näitä asioita ammattilaisten kanssa, joskin eri syiden takia ja erilaisesta kulmasta. Mutta samalla haluan rohkaista teitä muita ottamaan ne omat ongelmat esille, jo paljon aiemmin kuin itse otin. Olivat ne sitten mitä tahansa. Tässä hullussa maailmassa jokaiselle tekisi hyvää puhua täysin ulkopuoliselle ihmiselle, joka ei tuomitse sinua mistään ja auttaa oivaltamaan miksi ajattelet tai käyttäydyt niin kuin käyttäydyt.

 

Ja siinä vaiheessa, kun avaat suusi ja levität perättömiä huhuja, arvostelet kärkkäästi muita tai ilahdut toisen epäonnistumisesta, on todella syytä hakeakin vähän apua.

 

 

 

 

Vuosien ajan sanoin, että mihinkäs se tiikeri raidoistaan pääsisi. Muodostin mielipiteitäni aiempien elämänkokemusteni pohjalta. Epävarma alkoholismin ja tyhjien lupausten täyteinen lapsuus ja nuoruus sekä suuret menetykset tekivät katkeraksi ja kyyniseksi. Vaikeat ihmissuhteet, oman mielen ongelmat, väärät arvot, suorittajaluonne, loppuunpalaminen ja loputon riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunne. En halunnut koskaan kirjoittaa näistä. Halusin pitää somekanavani kevyenä hömppänä, iloisten ja värikkäiden matkakuvien täyttämänä pakopaikkana. Siinä tein ehkä virhearvioinnin, sillä yhä useampi ihminen on muodostanut mielikuvansa minusta esimerkiksi juuri tämän blogini pohjalta. Suurin osa kirjoituksistani kun on ollut aivan täyttä p*skaa, kun jälkeenpäin niitä tarkastelen. Koska aloin kirjoittaa varsin henkilökohtaista tekstiä, pidetään sama linja nyt ihan loppuun asti. Ollaan kerrankin aitoja ja rehellisiä. Sellaisen kuvan haluan itsestäni antaa jatkossa aina, niin siinä oikeassa elämässä kuin täällä somekanavissanikin.

 

Teemme kaikki virheitä, niistä opitaan. Sinäkin teet, vaikket halua sitä ehkä itsellesi myöntääkään. On vahvuutta uskoa muutokseen ja heittäytyä siihen mukaan. Myöntää, että minussa ehkä on jotain, jota olisi hyvä muuttaakin. Meissä kaikissa on ja ne muutokset jatkuvat ikuisesti.

 

 

 

Toivon, että jatkossa kun löydät tänne blogiini, löydät täältä rauhan ja hyvän olon. Jos omassa elämässä tuulee ja myrskyää, tiedät ettet ole yksin. Joskus on hypättävä suoraan sinne syvään päähän kylmään veteen ja noustava takaisin ylös. Seuraavalla kerralla se ei pelota ollenkaan niin paljon. Pahinta on istua vuosia siinä laiturilla ja miettiä, mitä jos olisin uskaltanut, olisinko sittenkin selvinnyt? Sä selviät, mä selviän. Niin kuin äiti viisaasti ja kliseisesti aina sanoi, asioilla on tapana järjestyä ja kaikella on tarkoitus. Tänä keväänä kaikki muuttui.

 

Muistan kun joskus alakouluikäisenä mökkirannassa halusin ihan hirveästi mennä uimaan, vaikka vedessä kellui jo jäälauttoja. Siinä pohkeet rantavedessä aivan kangistuneena mietin etten millään uskalla. Äitipuoleni sanoi, että kyllä sä pystyt, mieti mikä olo on kun nouset sieltä ylös. Hän ehkä tarkoitti kylmän veden tuomaa euforiaa, mutta pienelle tytölle niissä sanoissa oli suurempi merkitys.  Nykyään joka kerta, kun astun sinne kylmään veteen, muistan ne sanat. Kiitos, sinne johonkin. 

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

 

 

Siis nyt ollaan aivan sarjassamme hihhulijuttuja, mutta mä olenkin sellainen hullu noitamuija. Lupasin viime perjantaina kirjoittaa teille energioiden puhdistuksesta salvian avulla ja tässä se nyt on. Olen lapsesta asti ajatellut, että mulla on yliluonnollisia kykyjä tai ainakin kykyjä ymmärtää ja nähdä yliluonnollisia asioita ja ilmiöitä. En jaksa uskoa, että maailma ja elämä on vain tässä mitä näemme, enkä ole millään lailla rationaalinen ajattelija. En edes muista mistä alunperin kuulin salvian polttamisesta (jos mun ystävät muistaa niin kertokaa), mutta olen puhunut siitä jo ainakin pari vuotta. Salvian polttaminen on tehokas keino poistaa negatiivista energiaa esimerkiksi kodista tai muusta paikasta, johon sitä on kertynyt. Elämästä nyt ihan yleensäkin.

MITEN SE TOIMII?

Kuivattua salviaa voi polttaa esimerkiksi kulhossa tai salviaa saa myös valmiina, ns. kimppuina tai suitsukkeina. Mulle konkreettisinta on polttaa salviaa kulhossa ja kulkea sitten savuavan kulhon kanssa ympäri asuntoa. Samaan aikaan ikkunat on pidettävä auki, jotta huono energiaa pääsee poistumaan. Salvian savua voi levittää ilmaan esimerkiksi sulalla, mutta ainakin mun salvianlehdet savusivat sen verran hyvin että puhdistukseen riitti nyt pelkkä kiertely savuava kulho käsissä ympäri kotia. Salviapuhdistuksen jälkeen kotiin kannattaa laittaa kristallisuolaa eri puolille esimerkiksi pieniin kulhoihin, jotka keräävät sitten loputkin huonosta energiasta. Monet suosivat nurkkia, itse laitoin suolakipot keskeisille paikoille, jossa energia liikkuu muutenkin. Salvialla voi puhdistaa niin ihmisiä kuin kotiakin ja energiapuhdistuksen voi tehdä esimerkiksi pari kertaa vuodessa, jos sille tuntuu olevan tarvetta.

 

Kuulostanko ihan hullulta noitamuijalta? Mä oon! Olen pienestä asti uskonut fengshuin oppeihin, luin äidin kirjan aiheesta varmaan ennen kuin olin edes koulussa (jos joku takertuu tähän niin opin tosiaan lukemaan 5-vuotiaana) ja huomannut miten esimerkiksi väärässä paikassa oleva tavara tai huonekalu voi estää energian kulkemisen ja vaikuttaa koko päivän kulkuun. Mulle on tapahtunut paljon yliluonnollisia asioita, olen nähnyt ”haamuja” ja henkiä sekä saanut merkkejä jostain tuonpuoleisesta. Uskokaa tai älkää. Mutta palataan tähän salvian polttamiseen. Kun ensimmäisen kerran tein kotona salviapuhdistuksen, sen jälkeen moni asia elämässäni muuttui. Ensin ajattelin, että jopa negatiiviseen suuntaan. Tätä on sanonut moni tuttavanikin, joka on tehnyt salviapuhdistuksen. Kuitenkin myöhemmin ymmärsin, että kaikki nuo negatiivisetkin muutokset johtuivat vain siitä, että elämä oli muuttamassa suuntaa ja paljon parempia asioita tuli tilalle. Aina sitä ei ymmärrä itse, mikä tuo lopulta hyvää energiaa ja mikä huonoa. Ehkä tällaiset yliluonnolliset hihhulijutut auttavat meitä menemään oikeaan suuntaan ja avaamaan silmät uudelle. Näitä taitoja voi myös harjoitella. Aloita vaikka sillä, että kuulostelet omaa fiilistä missä on hyvä olla. Siellä on todennäköisesti myös hyvä energia. Sama toisinpäin. Vältä huonoa, tee muutoksia, suosi hyvää ja vahvista sitä.

Joku ehkä pitää mua nyt ihan idioottina, mutta.. En jaksa uskoa, että tuhansia vuosia sitten keksitty yrttisavun puhdistava vaikutus olisi ihan tuulesta temmattua, varsinkin kun niin monella on siitä positiivisia kokemuksia. Ja aina kannattaa kokeilla! Nyky-yhteiskunta on liian rationaalinen, mä oon selvästi elänyt joskus kiinalaisen lääketieteen kulta-aikana tai ollut entisessä elämässäni vähintään sukua shamaanille. Kiinnostaisiko teitä lukea muista yliluonnollisista kokemuksista ja asioista, joihin uskon? Ja kaikki muut hullut noitamuijat ja -äijät siellä, kertokaa teidän hihhulitavoista ja muista tällaisista?! Pelkkää hyvää energiaa tähän maanantaihin!

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian