Jyväskylän yliopiston tuore tutkimus kertoo, että suomalaisvanhempien uupumus johtuu eniten täydellisyyden tavoittelusta. Samaan aikaan syntyvyyden lasku on radikaalisti vähentynyt ja ihmetellään, miksi yksilapsiset perheet ovat yhä yleisempiä. Uupuneet vanhemmat luovat myös kauhukuvia vielä lapsettomille, tuollaistako se elämä sitten lapsen kanssa on? Loppuunpalanut vanhempi on jatkuvasti väsynyt, tympääntynyt äitinä/isänä olemiseen, hän voi kokea olevansa etääntynyt lapsesta ja ennen kaikkea kokee itsensä huonoksi äidiksi tai isäksi.

 

 

No, ensin vähän ajatuksia lasten hankinnasta ylipäätään. Olen pohtinut tätä syntyvyyden laskua viime päivinä paljon. Uskon itse, että siihen vaikuttavat nimenomaan raha, parisuhde ja nämä kauhukuvat vanhemmuudesta. Lapsi maksaa, ja paljon maksaakin. En uskalla edes ajatella, kuinka paljon rahaa lapseen on mennyt. Verotuksella kiristetään lisäksi jatkuvasti lapsiperheiden oloja. Esimerkkinä nyt vaikka auto. Moni lapsiperhe tarvitsee arkensa helpottamiseksi autoa – Suomi tekee auton omistamisesta monille kohta mahdotonta. Siinä ei kauheasti vaikuta 10 euron korotus yksinhuoltajan lapsilisään. Parisuhteen pitäisi nykyään monien mielestä kestää vuosia, ennen kuin lapsia uskaltaa tehdä. Jos olen ihan rehellinen, voin kertoa ettei oma parisuhteeni luultavasti olisi kestänyt tähän asti, jos meillä ei olisi lasta. Lapsi ei tietenkään saa olla koskaan syy pysyä yhdessä, mutta lapsi on todella hyvä syy selvittää ongelmia ja olla luovuttamatta niin helpolla. Itsehän sain lapsen vielä yksin asuessani sellaisen kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Olisihan sitä voinut vähän pidempään odotella, mutta hyvin ollaan pärjätty. Ja mitä niihin vanhemmuuden kauhukuviin tulee, niitähän meillä vasta riittääkin. En ihmettele yhtään, että joku tuoretta äitiä somessa seuraava lapseton päättää, ettei haluakaan lapsia. Kaunistelematon vauva-arki väsymyksineen tuskin hirveästi houkuttelee, tai ainakin se saa helposti unohtamaan vanhemmuuden hyvät puolet.

 

Etenkin äitiys ja vauva-aika on maalattu kauhutarinaksi. Ensin menetät kehosi, sitten vapautesi, yöunesi ja lopulta mielenterveytesi. Näin itsekin ajattelin. Tsemppasin itseäni valvomaan kaikki yöt, psyykkasin henkistä hyvinvointiani ja hyvin temperamenttisena ihmisinä yritin harjoitella kiukunhallintaa jo raskausaikana. Suunnittelin, kuinka sitten karistelen raskauskiloja ja miten järjestän itselleni omaa aikaa. Olin varautunut koliikkiin, jatkuvaan huutoon ja hereillä oloon. Vauva-aika yllätti helppoudellaan, en voinut oikein uskoa todeksi kuinka iisiä kaikki olikaan. Tiedän, että kaikilla ei ole helppoja vauvoja, mutta aina niitäkin on. Tiedän useamman. Ja se vauvaikä on muuten todella nopeasti ohi. Toisilla se uupumus alkaa vasta sen jälkeen.

 

 

Kun elämä ei ole enää yhtä selviytymistä päivästä toiseen, alkaa helposti miettiä mitä nyt pitäisi tehdä. Lapsen varsinainen kasvattaminen alkaa kun vuorovaikutustaidot kehittyvät. Seuraa siinä sitten samalla lastenpsykiatrin ohjeita, kuuntele kaverin neuvoja, näytä täydelliseltä somessa lapsesi kanssa ja pidä vielä itsestäsi ja omasta elämästäsi hyvää huolta. Sosiaalinen media luo tässäkin paineita, muistakaa siis ettei kaikki ole läheskään sitä, miltä näyttää. Niin kauan kuin teillä ei ole lastenhoitajaa ja kodinhoitajaa tai vaihtoehtoisesti törkeän hyvin toimivaa superlaajalle levittäytynyttä tukiverkostoa, täydellinen kokonaisuus on mahdotonta hallita. Varsinkaan jos haluaa pysyä järjissään. Somekuvieni perusteella jopa ystäväni kuvittelevat, että meillä on aina siistiä. Väitän olevani jopa poikkeuksellisen siisti tähän elämäntilanteeseen nähden, mutta on meillä kyllä todellisia kaaospäiviäkin. Hyvä vanhemmuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin siisti ja järjestelmällinen koti, säntilliset aikataulut ja tiukat säännöt tai sitä itsetehtyä luomulähiruokaa. Toiset ovat kuin syntyneitä kotiäideiksi, toiset eivät. Se ei tee kenestäkään yhtään sen huonompaa äitiä tai isää, jos ei askartelu ja leluilla leikkiminen kiinnosta.

 

Moni vanhempi on ihan turhaan uupunut. Kun tärkeintä olisi olla läsnä, ja opettaa itsensä lisäksi lapsellekin ettei aina tarvitse olla paras eikä kaiken tarvitsisi olla niin viimeisen päälle. Kaikki sen tietävät, miksi se on silti niin vaikeaa? Olen taistellut näiden asioiden kanssa sen verran monta vuotta, että tiedän kyllä mistä puhun. Olen suorittajana polttanut itseni aivan loppuun, niin loppuun että menetin hetkeksi jo fyysisen terveyteni. En koskaan ajatellut olevani tarpeeksi hyvä äiti ja sitten, kun hetkeksi hölläsin ja otin itsekkäästi aikaa itselleni ja omille menoilleni, syyllistin itseäni. Kiitos somen, kiitos nyky-yhteiskunnan luomien paineiden sekä niiden kiitos ihmisten, jotka väärässä paikassa väärään aikaan mainostivat kyllä pärjänneensä isonkin lapsilauman kanssa. Siinä tuntee yhden lapsen äiti itsensä ihan surkeaksi, kun vielä miettii ettei ikinä pärjäisi edes kahden kanssa. Vähemmästäkin uupuu. Turhaan. En ihmettele yhtään noita uusia tutkimustuloksia, vanhemmuudesta on todellakin tehty suorittamista.

 

 

Välillä koen edelleen paineita siitä, että olisi oltava vieläkin parempi äiti. Olisi oltava aina ajoissa siellä ja täällä, muistaa siisti säänmukainen pukeutuminen, hyvät käytöstavat, aika ilman älylaitteita ja vain yksi herkkupäivä viikossa. Aika epärealistista. Kun siivosin Micaelin huoneen yhtenä iltana inspiroituneena minimalistisista lastenhuoneista, ystäväni sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin siistiä lastenhuonetta. Muistan nuo sanat varmasti aina. Ei se huone nyt oikeasti ollut edes maailman siistein (ah, kuinka suomalaista sanoa näin!). Kun kesällä menin äitiydessä usein sieltä missä aita on matalin enkä suorittanut jokaista päivää täysillä, olin onnellinen ja huoleton. Toisaalta taas harva se päivä takaraivossa kolkutteli se tuttu suorittajapiru, joka muistutti kaikista niistä synneistä, joita kesäloman varjolla olin kasvatustyössäni tehnyt. Kun näitä omassa päässään miettiessä tuttu mies toteaa vain ohimennen minun olevan hyvä äiti, unohtui kaikki turha stressi ja suorittaminen heti. Pienet sanat ovat joskus ihan valtavan tärkeitä ja voivat muuttaa toisen päivän heti. Kaikki lapsiaan rakastavat ja välittävät vanhemmat ovat hyviä vanhempia. He ansaitsevat kehunsa ja kiitoksensa.

 

 

Loppuun vielä omia ajatuksiani, miten syntyvyyttä voisi lisätä. 1) Lasten hankinta voi olla myös mahdollisimman ekologista, kaiken saa nykyään kierrätettynä ja rahaa menee paljon, paljon vähemmän! Säästäminen on myös paljon trendikkäämpää kuin kuluttaminen, joten säästä lastasi varten. Et kadu muuten hetkeäkään häneen liittyviä sijoituksia. 2) Älä mieti liikaa parisuhdetta. Se kestää jos kestää, eikä se lapsi mene erosta rikki. Toisille se voi olla jopa siunaus (itse kuulun heihin, joille vanhempien ero ja kaksi kotia -ratkaisu oli lapsuudessa rikkaus) ja lyhyestäkin suhteesta voi parhaimmillaan jäädä käteen se maailman paras asia, oma lapsi. Parhaimmillaan lapsi sitoo teitä vieläkin tiiviimmin yhteen, tekee teistä perheen ja täydentää rakkauden. 3) Unohda ne kauhukuvat. Positiivisista asioista äitiyteen liittyen puhutaan paljon vähemmän julkisesti kuin niistä negatiivisista. Lapsi ei tee millään tavalla elämästä huonompaa. Päinvastoin. Tuo siihen ainutlaatuista rakkautta, tunteita joiden olemassaolosta ei edes tiennyt sekä aivan uusia ulottuvuuksia. Nyt voin paremmin kuin silloin lapsettomana ja elämälläni on selkeä suunta sekä arvoni ja asenteeni ovat muuttuneet täysin. Ei tarvitse vanheta yksin ja parhaimmillaan saat nauttia elämästä ja kiirettömistä vuosista lasten ja lastenlasten kanssa. Siinä kohtaa, kun minun piti päättää parissa viikossa tuleeko minusta äitiä vai ei, kävin paljon näitä ajatuksia läpi. Vahvin tunne, joka sai minut valitsemaan äitiyden, oli ajatus siitä millaista elämäni olisi kun olisin vaikka nyt viisikymppinen. Enemmän kuin mitään juhlittuja öitä tai yksin tehtyjä lomamatkoja, halusin sinne itselleni perheen. Oman lapsen. Ajattelin myös silloin 24-vuotiaana, että minun on ihan yhtä vaikeaa tehdä se päätös nyt kuin viiden vuoden päästä. Ja niin minusta tuli äiti. Suorittamisestakin pääsin. Elämä Miksun kanssa on ihanaa just näin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Tänään en olisi millään jaksanut herätä seitsemältä. Joogamatto odotti valmiina lattialla, illalla suunnittelin vielä aamun joogaharjoitusta ja tavoitteet olivat kaikin puolin korkealla. Nukkumaanmeno venyi ylimääräisellä tunnilla kun hetken ulkona (vesisateessa) olleet petivaatteet eivät olleetkaan siirtyneet itsekseen puhtaisiin lakanoihin. Ja itselleni tyypillisesti järjestin siinä samalla lakanakaapin, siivosin pikaisesti terassin ja viikkasin puhtaita tyynyliinoja. Vaikka kuinka muistutan itseäni, että unesta ei koskaan saisi tinkiä ja sängyssä pitäisi olla ihan viimeistään yhdeltätoista ettei aamu olisi yhtä kaaosta, lipsun tästä aivan liian usein. Varsinkin treenipäivien jälkeen tarvitsen vielä enemmän unta.

Herätyskellon soidessa en ensinnäkään olisi itse jaksanut herätä, kroppa tuntui eilisen salin jäljiltä ihan kankealta. Normaalisti vartin kasvo- ja hammaspesuihin kului yllättäen puoli tuntia, joogasta ei tosiaan ollut tänä aamuna tietoakaan. Juuri silloin, kun olisin sitä eniten kaivannut. Lasta ei saanut tietenkään millään hereille, hän raotti vapaaehtoisesti silmänsä siihen aikaan, kun yleensä on oltu jo puistossa leikkimässä. Eikä ihme, olin illalla niin kiireinen ruoanlaiton, omien töiden ja muiden kotitöiden kanssa, etten muka ehtinyt tarpeeksi ajoissa laittamaan pikkuista nukkumaan. Liian monta kertaa annoin periksi telkkarin katsomisessa, koska olihan mulla tässä vielä tätä hommaa.. Kiukutellen syötiin aamupalat, kinasteltiin lelupäivän lelusta ja puettiin vaatteita päälle. Ainut positiivinen ajatus oli, että hei, ei sada, tänään ei tarvitse kuravaatteita! Lenkkarit ja kollarit jalkaan ja menoks, ei oltu sentään kuin puoli tuntia normaalista aikataulusta myöhässä.

 

 

Kun vihdoin päästiin puistoon asti, kaikilla muilla lapsilla oli tietenkin ne kuravaatteet. Vaikka ei nyt varsinaisesti satanut, heidän vanhempansa olivat tietenkin varautuneet siihen, että mahdollisesti voi sataa, sillä ilma näytti ihan siltä. Ja koska koko yön oli satanut, maa oli märkää. Keli vaati kuravaatteita. Ei auttanut kuin myöntää oma erehdyksensä ja hakea ne kuravaatteet. Jotka normaalisti pakkaan aina mukaan, miksen tänään? Miksi annoin sen katsoa vielä illalla sitä telkkaria? Miksen ole edelleenkään ladannut sitä ruutuaikasovellusta (minusta ei ole sitä laskemaan), miksen tajunnut vain ennen ysiä viedä sitä sinne sänkyyn? Olisin ehtinyt joogata, olisin ehtinyt ajatella vähän pidempään sitä päivän säätä, olisin ehtinyt ensimmäistä kertaa tällä viikolla saattamaan Micaelin kävellen puistoon. Raitista ilmaa ja hyvää mieltä kaikille. Lopulta lähdin ajamaan töihin ärsyyntyneenä siitä, että olen ollut itsekäs ja huono äiti, joka ei jaksanut edes herätä tarpeeksi aikaisin.

 

 

 

 

Onneksi ison kahvikupillisen ja rauhoittumisen jälkeen tajusin, että tällaiset aamut tekevät minusta vain inhimillisen. Kun yksin hoitaa koirat ja lapsen, yrittää laittaa itsensä vähän nätimmäksi toimistolle menoa varten ja huolehtii, että kaikki syövät jotain muuta kuin muroja, on aika inhimillistä tehdä joskus vähän virheitä. Täydellisyyteen pyrkivän suorittajan roolimalli tulee vielä toisinaan esiin. Kuten tänä aamuna. Normaalisti olisin ajatellut, että mitäs sitten jos kerran sattuu olemaan vähän huonompi aamu, tämä kuitenkin poikkeaa tavallisesta ja tänään on taas uusi päivä mennä oikeaan aikaan nukkumaan. Meillä on ihanat ja tarkat rutiinit, joista on helppo pitää kiinni. Sitten välillä se suorittajapiru hyppää olalle ja muistuttaa, että on näitä nyt ennenkin sattunut, sä et vaan onnistu pitämään sitä palettia kasassa. Kaikki muut varmasti menevät nukkumaan aikaisin, vievät koirat yhdessä ulos ja lähtevät töihin etuajassa joogan ja ulkoilun jälkeen.

 

Niin varmaan. Tai jos pystyt tähän AINA, kerro salaisuutesi. Ihmisiähän tässä vain ollaan.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Viisi vuotta sitten, Naistenklinikan väistötilojen leikkaussalissa kello 13:24 näin hennosti huutavan sinisen vauvan, joka vietiin luotani samantien pois. Samana iltana sain hänet hetkeksi syliin, näytti ja tuntui vieraalta. Mun se kuitenkin oli. Sektiolapsiin ei kiinny välittömästi samalla tavalla kuin normaalissa synnytyksessä, sillä hormonituotanto ei ehdi käynnistyä luonnollisesti synnytyksen aikana. Kummallisten tunteiden, kivun ja pahoinvoinnin täyttämä päivä muutti kuitenkin kahden ihmisen elämän täysin, ja aloitti samalla kolmannen. Pieni Micael teki meistä perheen. Tuosta päivästä on nyt tasan viisi vuotta ja vaikka kaikkea onkin matkan varrelle mahtunut, ne ovat olleet tähänastisen elämäni parhaimmat vuodet. Kuudesosan elämästäni olen ollut nyt äiti, minä, josta ei koskaan edes pitänyt tulla äitiä. En voi mitenkään kuvailla sitä rakkauden määrää, jonka viisivuotiaani on tullessaan elämäämme tuonut. Minusta todellakin piti tulla äiti.

 

 

Mikään ei saa menettämään hermoja niin pahasti kuin oma lapsi (okei mies ehkä joskus, ehkä?) eikä mikään tuo elämään niin paljon huolta kuin oma lapsi. Viisi vuotta olen yrittänyt opettaa hyviä käytöstapoja, oikeaa ja väärää, malttia, tylsyyden sietämistä ja häviämistä. Välillä tuntuu, että kaikki tuo työ on ollut ihan yhtä tyhjän kanssa, kun vielä viisivuotiaanakin kaikki on yleensä ei ja lapsella on vähintään yhtä paljon temperamanttia kuin äkkipikaisella äidillään. Mutta kun kuulen hänen puistossa kertovan lajitovereilleen, ettei näin saa tehdä koska siitä tulee paha mieli ja se on väärin, osaan taas nähdä kaikkien niiden vaiheiden ja tunne-elämän kehityksen läpi. Pelkään niin paljon, että lapsi ajautuu väärille poluille, tekee vääriä valintoja, päätyy huonoon seuraan tai ei tee oikeastaan yhtään mitään. Viidessä vuodessa kasvatuksen ja rakkauden merkityksen on tajunnut aivan eri tavalla. Tunne-elämältään lahjakkaaksi kunnianhimoiseksi herrasmieheksi ei vain synnytä. Vielä neljä-viisi vuotta sitten ajattelin vanhemmuudesta aivan eri tavalla. Että se suurin työ tehdään silloin raskaus- ja vauva-aikana ja siinä se sitten kasvavat vierellä. Mitä enemmän luen lapsen kasvusta ja kehityksestä, sitä enemmän ymmärrän, mutta sitä enemmän myös tuskastun. Yritän olla niin hyvä äiti kuin voin ja suojella lasta pahalta aikuisten maailmalta, mutta samalla tulisi myös antaa sitä siimaa ja näyttää sitä oikeaa elämää. Rajat ovat rakkautta, mutta niistäkin pitää aina välillä joustaa. Mutta miten paljon, ettei tule tavaksi? En tiedä mitään niin haastavaa elämänmittaista työtä kuin työni äitinä.

 

 

Viimeiset viisi vuotta olen elänyt hyvin pitkälti lapsen ehdoilla. Pitänyt toki huolta myös omasta vapaa-ajasta, mutta sekin on sitä äidin hyvinvointia, joka sekin heijastuu käyttäytymiseeni lapseni kanssa. Nyt me jo harrastetaan, mietitään välillä vuoden päästä alkavaa eskaria ja puhutaan vähän jopa koulustakin. Huomaan, että yhä enemmän ja enemmän minulla on aikaa itselleni. Jo nyt! Miltähän tämä tuntuu sitten kymmenen vuoden päästä? Mitä enemmän annan pienelle lapselle tilaa itsenäistyä, sitä enemmän elämää täyttävät taas työ ja ystävät. Viisi vuotta on lapselle jo pieni käännekohta. Huomenna hän on lähempänä 10-vuotissynttäreitä kuin syntymäpäiväänsä! Pikkulapsiaika on ohi, kotona onkin yhtäkkiä jo todella fiksu iso poika. En kaipaa puklurättejä, en tahmaisia käsiä en rattaita enkä pinnasänkyä. Tämä on kiva ikä. Syli on vielä maailman paras paikka, pimeä vielä tarpeeksi pelottavaa ja aamulla on kiva kömpiä mamman viereen unilampaiden kanssa. Päiväkodissa on tutut ja turvalliset kuviot, rakkaat kasvattajat ja läheiset kaverit. Olemme niin onnellisia, että olemme saaneet tarjota lapsellemme turvallisen paikan kasvaa ja kehittyä. Vaikka itse sanonkin, lapsesta näkee että hän on onnellinen. Kotona on hyvä olla, hänellä on loistavat suhteet vanhempiinsa ja erityisesti mitä ihanin suhde isäänsä. Iskä ei ehkä jaksa leikkiä ja liikkua niin paljon kuin minä, mutta se miten hän lapsensa kanssa on, on aivan ainutlaatuista. Jokapäiväiset halit, pusut ja hyvänyöntoivotukset iso- ja pikkupossuselle, yhteiset kepposet ja äidiltä salaa syödyt välipalat.. Uintireissut, moottorikelkkailut ja kartingit. Kohta alkavat jääkiekkotreenitkin. Voi rakas Micael, synnyit onnellisten tähtien alla ♥

 

 

Sen kummallisen leikkauspäivän jälkeen viisi vuotta sitten olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta tulen koskaan rakastamaan. Sinun takiasi teen mitä tahansa. Suojelen sinua kaikelta ja kohtaan sen pahan maailman yhdessä kanssasi. Niin kuin sanoin sinulle puistossa koululaisten isotellessa, sulla kävi tuuri, että sait mut sun äidiksi. Vielä enemmän tuuri kävi kuitenkin mulla ja iskällä, kun me saatiin sut meidän lapseksi. Kiitos sinne johonkin maailman parhaimmasta pojasta. Hyvää syntymäpäivää rakas 5-vuotias Micael ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian