Olisipa jokainen nainen joskus äiti. Kaikki eivät sitä halua, kaikille se ei sovi, joku ei koskaan sitä saa, vaikka tekisi mitä. Jos vähänkin mietit, yritä edes. Lapset opettavat niin paljon, he muuttavat maailmaa, muuttavat ajatuksia ja tuovat esiin sellaisia tunteita, joita muuten ei koskaan koe. En tarkoita, etteikö lapseton tietäisi, mitä rakkaus on. He eivät kuitenkaan tiedä, mitä äidinrakkaus on. Pakahtua onnesta saa aivan uuden merkityksen. Aiheuttavathan lapset meille joskus harmaita hiuksia, mutta lopulta se vaikeinkin aika kestää vain hetken. Joku sanoo, että lapsi rajoittaa elämää. Tottakai, olen sen itsekin kokenut. Mutta ajatus siitä, että ehkä vielä jonain päivänä saan olla se aikuinen, jonka luokse lapset tulevat syömään ja viettämään joulua, ja joka saa ehkä vielä joskus hoitaa lapsenlapsiaan viikonloppuisin, ja viedä heitä sitten päiväkotiin ja harrastuksiin. Se ajatus sai minut haluamaan äidiksi. En halua olla viisikymppisenä lapseton.

Suuren suuri kiitos omalle äidilleni, joka on ollut niin rakastava ja sydämellinen äiti ja mummi, sekä epäitsekkäästi auttanut minua ja pikkuveljeäni aina, kun olemme häntä tarvinneet. Ja mummo ja mamma, esimerkkinä itsenäisistä supernaisista, jotka selviävät mistä tahansa. Hyvää äitienpäivää, rakastan teitä ♥


Vaikka en pidäkään siitä, että tarkastellaan omia tekoja taaksepäin ja mietitään, mitä olisi voinut tehdä toisin (ei mitään, tehty mikä tehty ja se on tehnyt meistä tällaisia), aina toisinaan mietin, että koulunkäyntini osalta olisin voinut toimia toisin. Toisinaan mielessäni käy, että pitäisikö ihan vain silkasta innostuksesta hakea yliopistoon ja alkaa taas opiskella (ehkä näitä ajatuksia varten on juuri avoimet yliopistot..) ja että miksen mä silloin lukioikäisenä tiennyt ollenkaan, mitä haluan tehdä ja miksen oikeasti panostanut kunnolla siihen kouluun. Vaikka itse sanon, tiedän olevani sen verran älykäs, että helposti olisin kirjoittanut paljon paremmat arvosanat ja olisin varmasti oppinut sitä matematiikkaakin, jos silloin olisi kiinnostanut. Ei kiinnostanut. En osannut silloin ollenkaan ajatella, mikä olisi järkevintä tulevaisuuteni kannalta. Elin ihan päivä kerrallaan ja naiivisti oletin, että kyllä ne asiat järjestyy.

Todella harva 15-vuotias on oikeasti kypsä päättämään elämästään ja tulevaisuudestaan. Jälkeenpäin olen tajunnut, että olisin tarvinnut sen pakottavan aikuisen, joka olisi vaatinut minua lukemaan paljon enemmän ja ikään kuin edellyttänyt hyviä arvosanoja. Eihän se silloin kanssani onnistunut, en varmasti ollut se helpoin lapsi, tai nuori. Ympärilläni oli aivan vääriä ihmisiä ja aivan liian vähän kunnianhimoa, saati sitä tunnetta, että voin saavuttaa mitä vain, jos teen kovasti töitä. Saman asian olen itseasiassa kuullut monilta, ketkä eivät ole harrastaneet mitään lapsena. Että miksei vaan pakotettu lähtemään treeneihin? Kyllä mäkin muistan, että olisi ollut monta kertaa paljon mielekkäämpääkin tekemistä, kuin treenata voltteja ja pyramideja urheilukentällä, saati istua 45 minuuttia spagaatissa, mutta onneksi äiti vei aina ”harkkoihin”. Ja pakotti joskus myös pianotunneille, ihan lempeästi kuitenkin. Äidin kautta sain myös inspiraatiota lukemiseen ja kirjoittamiseen, asioita joita teen nykyään päivittäin ja jotka tuovat mulle liikunnan jälkeen eniten hyvää mieltä. Isäni oli paljon vaativampi, mutta hän ei ollut läsnä päivittäisessä elämässäni silloin, kun sitä vaativuutta ja painostusta kaikkein eniten olisin tarvinnut.

Moni vanhempi tekee lastensa kanssa asioita toisin. Sen huomaa myös siitä, että he tuputtavat lapsilleen sellaisia asioita, joita olisivat itse halunneet tehdä. Toki aina välillä mietin, kannustanko lastani opiskelemaan tulevaisuudessa vain siksi, että olisin itse halunnut tehdä sitä enemmän. Ehkä osittain myös siksi, että olen oppinut omasta ”virheestäni”, mutta ennen kaikkea tietenkin lapsen ja hänen tulevaisuutensa takia. En halua, että hän jää mistään paitsi vain siksi, että kukaan ei ole häntä kannustanut. Enkä halua, että lapseni ajattelisi, että jotkut asiat ovat mahdottomia. Lopulta kaikki on mahdollista. Eräs tuttavani kertoi, että häntä ei kannustettu koskaan tekemään oikeastaan mitään. Hänen vanhempiensa kyyninen näkemys siitä, että ei tavallaista työtä tekemällä rikastu, eikä kyllä varmaan muutenkaan, eikä heistä mitään tule, tarttui nuorena häneenkin ja lopulta hän päätyi vähän väärälle polulle. Aivan upea ja älykäs ihminen kaikin puolin, jätti kaiken tekemättä vain siksi, ettei kukaan uskonut ja kannustanut häntä, vaan kommenteillaan ajoi vain alaspäin.

Toki vaikka itse olenkin enemmän sen kannustamisen ja ohjaamisen (siis pakottamisen, haha) kannalla, itsekin toisinaan kavahdan, kun näen sivusta sitä ihan oikeaa pakottamista. Kerran brunssilla näin teini-ikäisen tytön vanhempiensa kanssa ja tyttö kysyi, josko pääsisi uimahalliin ystävänsä kanssa iltapäivällä. Äiti ei kuunnellut häntä lainkaan, vaan ihan oikeasti pakotti pianotunnille, johon tyttö ei lainkaan halunnut mennä. Hänen valtavasta, jyräävästä auktoriteetistaan tuli paha olo jo sivullisellekin, enkä voinut olla miettimättä, miten se vaikuttaa lapsen mieleen ja käyttäytymiseen. Musta ainakin olisi tullut varmasti todella kapinallinen ja olisin alkanut salata asioita noin rajun kurin seurauksena. Näkisin myös, että se vie lasta vain kauemmas vanhemmistaan ja saa aikaan tiettyjä tunnelukkoja.

Tasapaino on tietenkin hankala löytää. Toivoisin kuitenkin, että osaisin ohjata lastani oikeaan suuntaan. Jos jo varhaislapsuudessa alkaa painottaa opiskelun ja lukemisen merkitystä, innostaa jatkuvasti oppimaan uutta, kannustaa lapsia harjoittelemaan ja yrittämään ahkerasti ja näyttää esimerkkejä, mitä kovan työn tuloksena voi saada aikaan, lapsi todennäköisimmin haluaa opiskella ja haastaa itseään. Opiskelun tuloksena ei tietenkään ole automaattisesti hyvä palkka tai harrastamisella paikka esimerkiksi kilpaurheilijana ammattilaistasolla. Opiskelu sivistää ja se on asia, mitä haluan lapselleni antaa. Sitä kautta voi löytää niitä oikeita kiinnostuksen kohteita ja miettiä, mitä haluaakaan tulevaisuudessaan tehdä. Se, että käy amiksen ja jatkaa iskän firmaa, on tottakai monille myös vaihtoehto. Se voisi olla omalle lapsellenikin vaihtoehto, mutta haluan antaa hänen ensin päättää, mitä hän oikeasti itse haluaa tehdä ja jos haluaisi jatkaa esimerkiksi jotakin yritystä, hän voisi oman opiskelutaustansa osalta tuoda siihen mahdollisesti myös jotain uutta. Lapsi saa tietenkin valita itse, mitä hän haluaa opiskella, mutta ainakin yritän saada hänet lukioon ja sieltä mahdollisesti yliopistoon. Koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo eteen, mutta mä osaisi elää lapsen kanssa päivä kerrallaan-ajatuksella. Niin moni asia varhaislapsuudessa vaikuttaa sinne aikuisuuteen asti. Siirrämme tiedostamattamme omia arvojamme, asenteitamme ja kiinnostuksen kohteita myös lapsillemme. Tällä viikolla olemme puhuneet paljon taiteesta kotona, harjoitelleet päälläseisontaa, juoksuspurtteja ja englannin kielen puhumista. Toivottavasti nämä ovat asioita, joita lapseni joskus isona muistelee lämmöllä. Kun ei sitä jäätelöä saanut, ennen kuin sen kävi itse englanniksi pyytämässä.

Meillä tuli tästä aiheesta itseasiassa juuri oman äitini kanssa vähän eriäviä mielipiteitä, joten ajattelin että tästä saisi ehkä keskustelua herättävän blogikirjoituksen. Sen kun ei tarvitse koskea omia lapsia, vaan voit pohtia tätä myös omasta näkökulmastasi. Onko sinua ”pakotettu” lapsena harrastamaan tai painostettu opiskeluun? Miten se on vaikuttanut sinuun ja jos sinulla on lapsia, miten toimit tai haluaisit toimia heidän kanssaan?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Eräs rakkaimmista ihmisistäni sanoi ihailevansa asennettani. ”Kun sä voit tehdä mitä sä haluat, kun muut vielä miettivät..” Mua ihan itketti. Tajusin, mitä hän tarkoitti, mutta samalla tajusin, ettei asia olekaan enää niin. Minä, ikuinen tunneihminen, olen muuttunut pelottavan järkeväksi.

En koskaan kuvitellut, että jossain vaiheessa vain tajuaisin kasvaneeni aikuiseksi. Ainahan sitä kuvitteli ”kasvaneensa ihmisenä tänä vuonna” ja muuta vastaavaa, mutta jotenkin sitä on ihan parin vuoden sisällä muuttunut ajatusmaailmaltaan ihan toisenlaiseksi. Maailmani oli ennen hyvin mustavalkoinen, mutta ennenkaikkea ihanan naiivi, sinisilmäinen ja toiveikas. Ehkä sellainen, kuin nuoren ihmisen maailman kuuluukin olla. Mulle tosiaan oli vain se taivas rajana, oikeastaan kaikessa, mitä tein. On nimenomaan naiivia ajatella, että tottakai voin tehdä jotain jos haluan, kyllä ne asiat kuitenkin järjestyy. Ja on inhottavan aikuismaista alkaa tajuta, että eihän se aina ihan niin mene.

Ihmettelin aina heitä, jotka sanoivat etteivät vain ehtineet vastata viestiin, koska oli niin kiire. Ajattelin sen AINA poikkeuksetta olevan vain silkkaa välinpitämättömyyttä. Että kyllä mä aina ehdin vastata jos mä haluan ja nyt sitä ei vain kiinnosta mä ja mun jutut (siis aivan erityisesti miesten kohdalla ajattelin näin haha). Jos ystäväni sanoi, ettei hänellä vain tässä elämäntilanteessa ole aikaa seurustella, oli se aina mielestäni ikään kuin tekosyy. Että hän nyt ei vaan oikeasti ole löytänyt ketään tarpeeksi kivaa. En ikinä kuvitellut sanovani ihanalle ihmiselle, että ei tästä nyt vaan tule mitään, vaikka sydämeni sanoisi sillä hetkellä jotain aivan muuta. Aiemmin elin aina tunteella, en oikeastaan koskaan järjellä, enkä toisaalta edes tiedostanut sitä. Uskoin niin vahvasti intuitiooni ja siihen, että kyllä se elämä kantaa ja tuo pettymystenkin jälkeen eteen jotain paljon parempaa. Että voin tehdä vähän hullujakin ratkaisuja elämässäni miettimättä hirveästi sen pidemmälle. Oikeasti olen miettinyt tekojani ja niiden seurauksia ihan todella vähän. Jos joku on tuntunut hyvältä, olen sen tehnyt.

Niin sinisilmäistä, niin naiivia, niin yltiöoptimistista. Niin mua.

Äitiys on muuttanut mua ehkä eniten. Etenkin vastuu toisesta ihmisestä ja hänen loppuelämästään on saanut ajattelemaan monia asioita paljon järkevämmin. Kun katson itseäni taaksepäin, mietin usein, että miten mä saatoin olla niin tyhmä? Miksen tajunnut sitä, miksen tajunnut tätä, miksen kertakaikkiaan miettinyt edes vähän pidempään? Oikeasti luulin aina olevani ihan kypsä ja fiksu aikuinen, mutta vasta nyt olen alkanut miettimään monia tekojani vähän kriittisemmin. Tietääköhän joku teistä tän fiiliksen? Olen ajatellut itsekin, että tässä vaiheessa ei todellakaan kannattaisi aloittaa vaikkapa uutta ihmissuhdetta. Olen jättänyt vastaamatta tärkeimpienkin ihmisten viesteihin siksi, koska en ole yksinkertaisesti ehtinyt. Olen priorisoinut asioita aivan eri tavalla kuin ennen, koska joskus on ihan oikeasti ajateltava ensin töitä ja sitten sitä huvia. Olen luopunut asioista, jotka olisivat joskus olleet tunteideni mukaan oikein, mutta järjen mukaan väärin. Jättänyt parhaimmatkin bileet kesken, koska seuraavana päivänä kaduttaisi. Olen kiittänyt itseäni monta kertaa, paljon useammin kuin ennen, jolloin mietin lähinnä, että pitikin nyt taas..

Mutta.. Mä en olisi tässä, en kirjoittaisi tätä tekstiä tässä asunnossa, äitinä ja varsin onnellisena ihmisenä kaikin päin, jos olisin aiemmin ollut jotenkin järkevä. Tekisin tällä hetkellä varmasti jotain ihan muuta.

Minusta tuli äiti vain siksi, etten todellakaan ajatellut asiaa järjellä. Parin kuukauden seurustelun jälkeen opiskelevana, useampaa työtä tekevänä, yksiössä asuvana vilkkaana Helsingin yöelämän suurkuluttajana ei ehkä todellakaan olisi ollut järkevää päättää 24-vuotiaana ryhtyä äidiksi. Ei olisi todellakaan ollut järkeä ryhtyä parisuhteeseen niin pian, mutta ei toisaalta olisi myöskään ollut todellakaan järkevää tehdä paljon asioita äkkipikaisesti kun se suhde alkoikin rakoilla. Koska mä olen ollut niin vahvasti tunneihminen, olen myös rakastunut monesti, yleensä vääriin ihmisiin. Juuri tuo rakastuminen on oikeastaan aika hyvä esimerkki tunne- ja järki-ihmisen eroista. Tunteella elävä vain menee, tekee, rakastuu, aloittaa ja lopettaa suhteita. Järki-ihminen ehkä toteaa vähän ihastuneensa, mutta jättää jutun siihen, koska eihän siinä ole mitään järkeä. En myöskään koskaan ennen ollut kovin suunnitelmallinen ja olin kaikin tavoin vähän sinne päin-tyyppiä.

Olen huomannut muuttuneeni pelottavan paljon järkevämpään suuntaan näiden viimeisten vuosien aikana. Toivon tottakai lapseni kannalta, että nämä järkevät ajatukseni jäisivät pysyvästi osaksi minua. En usko, että vahvasti työorientoitunut, tehokas ja seurauksia ajatteleva ihminen voi olla millään tavalla huono tai tylsä. Ainakin hän antaa varmasti hyvät eväät elämään sille, kenet täällä aikuiseksi kasvattaa. Kuitenkin, taidan kokeilla tänä kesänä, palauttaisiko ehkä viini ja valoisat kesäyöt osan siitä tunteella elävästä, optimistisesta ja ennen kaikkea huolettomasta Mirvasta vähän takaisin? Ehkä aina ei kannata olla niin järkevä. Sitäpaitsi parhaimmat bileet ovat niitä, joita ei vain yksinkertaisesti malta jättää kesken. Vaikka olis mitä. Elämä on lyhyt.

Kumpi sä oot? Tunneihminen vai se järkeilijä?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria