Minusta on edelleenkin vähän hassua lukea jonkin nuoren bloggaajan tekstiä, jossa hän kertoo ettei koskaan halua lapsia. On tietysti totta, etteivät kaikki halua. Eivät nuorena, eivät vanhana, ikinä. Enhän minäkään halunnut, enkä toisaalta usko, että olisin koskaan tehnytkään lasta jos en olisi vahingossa tuota pientä ihmettäni saanut. Siksi pidänkin tuota vahinkoa elämäni onnellisimpana sattumana. Tai mistäs sitä tietää? En vain voi kuin todeta, että mikäli en olisi silloin saanut lasta, toivon että olisin myöhemmin tajunnut haluta edes tämän yhden. Eilen illalla istuin mökin sohvalla ja tuijotin pientä kättä, joka puristi omaani. On maailman hienoin asia olla äiti. Olen aiemmin ollut todella mustavalkoinen mielipiteissäni. En tarkoita, että olisin ollut aina mielestäni oikeassa, mutta en ole nähnyt koskaan sitä mahdollisuutta, että voisin olla jotenkin eri mieltä. Samalla minulla on aina ollut kovin vahvat mielipiteet. Mutta se kuuluisa ikä.. En ole vielä edes kolmekymppinen, mutta olen muuttanut käsitystäni elämästä – niin omasta kuin yleisestikin, todella paljon.

Voi kuinka pidinkään jossain vaiheessa ulkona käymisestä ja baarissa pyörimisestä. Vapaat viikonloput oli tietenkin käytettävä hyödyksi ja lähdettävä ulos. Sittemmin olen ymmärtänyt, että sekin on ollut vain vaihe. Ajattelin, että elämähän on täysin ohi kun lakkaa käymästä säännöllisesti ulkona eikä näe niitä baarituttuja kuukausiin. Voi Mirva, mitähän sä oikein mietit? Tässäkin asiassa sosiaalinen paine on aika isossa roolissa. Ystäväpiiristäni kuitenkin monet viettävät kaikki vapaat viikonloppunsa lasillisen, jos toisenkin ääressä, niin sille selväpäiselle treenaajalle tuli yllättävän helposti ulkopuolinen olo. Ja ihan syyttä. Toisaalta yhtäkkiä olen taas saattanut alkaa käydä uudestaan vähän useammin baareissa tai kesällä aktivoitua aivan eri tavalla sosiaalisen elämäni kanssa.

Ylipäätään tämän ”vaiheteorian” käsittäminen on ollut aika merkityksellistä. Että elämässä tulee ja menee niitä vaiheita, oli kyseessä sitten vastasyntynyt pieni vauva tai aikuinen. On liikunnallisempaa vaihetta, on huoletonta juhlavaihetta, on pohdiskelevia kausia, synkkiä hetkiä ja niitä valoisia jaksoja, jolloin uskoo itseensä enemmän kuin koskaan. Olin ennen aivan liikaa joko tai.

En olisi joskus uskonut nauttivani koko sydämestäni pääsiäisestä selvinpäin lapsiperheseurassa. Mökissämme oli jopa kolme pientä lasta ja oli aivan ihanaa askarrella, kuunnella lasten lempparimusiikkia, laskea pulkkamäkeä ja treenata laskettelua. Entinen kauhukuvani. Kapinoin aivan liian rajusti muutenkin sitä perinteistä äitimyyttiä vastaan ja samalla unohdin nauttia omasta äitiydestäni. Kiintyminen lapseeni kesti todella kauan, mutta kun se tapahtui, äidinrakkaus muutti kaiken. Maailma ei ole enää ollenkaan niin mustavalkoinen ja pääsiäinen lasten kanssa voittaakin yhtäkkiä ne aiemmin rakastamani after skit.

Toinen merkittävä tekijä äitiyden lisäksi on ollut tämä blogi. Se on muuttanut ajatusmaailmaani todella paljon, ja vaikka seison edelleen joka ikisen blogikirjoitukseni takana, en ole enää mielipiteissäni niin jyrkkä. Olen saanut täältä paljon uusia näkökantoja ja ymmärrystä erilaisuudelle. Se onkin suurta rikkautta, pitää kiinni mielipiteistään, mutta samalla ymmärtää häntä, joka on kanssasi eri mieltä. Niin sitä vaan viisastuu päivä päivältä. Ja kuten olen aiemminkin sanonut, vaikken kadu mitään, mietin silti usein, että olisinpa tiennyt ja toiminut toisin.

Turhaa se on, mutta toivottavasti tulevaisuudessa olen sitten fiksu ja ymmärtäväinen. Äitinä ja aikuisena.

Me lennetään tänä yönä kotiin. Haikeana pakkasin tavarat. Sukset varastoon, monot laatikoihin, kelkkakamat kassiin. Jos nyt ei vappuna tulla, niin sitten vasta ensi talvena. Nämä taisivat olla kauden viimeiset hiihdot. Vähän kuin venekauden lopetus syksyllä. Haikeaa, mutta jotenkin sitä jo odottaa seuraavaa kertaa. Tämä talvi on ollut ehkä tähänastisen elämäni paras.


Viikonloppuna ravintolassa viereisessä pöydässä istui lapsi, joka oli oman poikani ikäinen (3,5-vuotias). Lapsi oli edelleen vaipoissa, mikä tuntui itselleni kovin vieraalta, kun oma ei ole käyttänyt vaippaa yli vuoteen edes öisin. Muistutin kuitenkin itseäni, että lapset ovat todella yksilöllisiä ja tämä vieressä istuva suloinen pikkuinen kuitenkin esimerkiksi puhui todella selkeästi ja oli muutenkin aivan ikäisellään tasolla. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, ettei lapsi saanut tehdä oikein mitään itse. Äiti valitsi hänelle ruoan pöydästä ja jopa syötti. What?! Lapsi halusi syödä itse, mutta äiti ei antanut – ”tulee sotkua, vaatteet on kohta täynnä muruja” ja muuta vastaavaa.. Oh well. Hei sinä vanhempi, anna lapsen tehdä itse.

Oma toimintatapani ei varmasti ole aina se kaikille paras tapa, mutta voi hyvänen aika – olisin kyllä hermoromahduksen partaalla jos edelleen pitäisi syöttää tai käyttää vaippoja. Lapseni on toisinaan vähän liiankin omatoiminen, mutta olkoon. Omassa kasvatuksessani painotan paljon sellaista ”tee se itse”-toimintatapaa, pyydän lasta pakkaamaan repun itse, pukemaan haalarin itse, pesemään kädet ja vetämään vessan, itse. Inhoan sotkua ja tästä syystä itsekin teen tiettyjä asioita lapsen puolesta, kuten kannan astiat pöydästä tiskikoneeseen, sillä korkea tiskipöytä, syvä allas ja lautaselle jäänyt ruoka..You know. Lapsi tarvitsee tottakai hirveästi tukea ja tsemppausta omaan tekemiseen, mutta osaa kyllä vaikka mitä, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Ei tietenkään saa vaatia liikoja ja aina pitää muistaa, että lapsi on vasta lapsi. Kehitys on yksilöllistä, mutta missä vaiheessa sitä sitten huomaa, että lapsi on valmis tekemään asioita itse? Aluksi mietin tätä todella usein ja googlailinkin harva se viikko (voi kyllä, vauvapalstat) mitä sen ikäisen muka pitäisi osata. Myöhemmin sitä muuttui kuitenkin rennommaksi mutsiksi ja aloin pian vain kokeilla itse. Kun lapsi rimpuili pois rattaista, jätin rattaat pois ja katsoin tuleeko elämästä ilman niitä mitään. Rattaat taitavat edelleen olla yhdellä varastolla, johon ne kerran jäivät kun eivät mahtuneet autoon. Hyvin on pärjätty. Kun lapsi kiipesi pois syöttötuolista, myin syöttötuolin eikä sitä kaivattu kertaakaan. Vaipat jäivät ihan huomaamatta nekin, eikä sen jälkeen ole ollut lainkaan lakanapyykkiä. Aika oli siis oikea. Toki, jos elämä olisi ollut hankalampaa ilman rattaita, syöttötuolia tai vaippoja, olisin ottanut ne takaisin käyttöön. Lapsi on saanut myös syödä ja juoda itse kaikesta alun sotkusta huolimatta aina, joten hän on myös oppinut kovin siistiksi ruokailijaksi.

Uskon, että lapsi nauttii myös itse tekemisestä ja onnistumisen tunteista. ”Mamma mä puin itse haalarin” sanotaan niin reippaasti ja ylpeänä, ja silloin täytyy toki kehua. Tottakai toisinaan kiireessä puen lapsen itse ja autan hankalissa kengissä, tai hanskoissa. Aikamoista tasapainoilua, mikä on lapselle sopivaa ja mikä ei, mutta voihan sitä kokeilla. Ne pienetkin onnistumisen tunteet ovat hurjan tärkeitä noille pikkuisille.

PS. Pidätkö blogistani? Voit äänestää sitä ehdolle Inspiration Blog Awardseissa tästä linkistä – lämmin kiitos jo etukäteen ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

 


Olen kirjoitellut tästä aiheesta aiemminkin, mutta taas lapsen kanssa reissusta palanneena pyörittelin näitä ajatuksia mielessäni. Toiset eivät voi ymmärtää, miksi lapsen kanssa halutaan matkustaa, toiset varaavat kaikki lomansa lasten ehdoilla. Ainakin itse kuulun siihen joukkoon, joka haluaa mennä lomalle mieluummin lapsen kanssa. Usein, kun kerron lähteväni johonkin lomalle, minulta kysytään tuleeko Micael mukaan. Todella harvassa ovat sellaiset reissut, joihin lähden ilman lasta. Kaipaan häntä aina kuitenkin niin paljon, etten nauti lomasta läheskään samalla tavalla. Syksyllä tein pari lyhyempää matkaa aikuisten kesken ja ikävä oli sydäntä riipaisevaa. Mietin kokoajan, miten paljon lapsi nauttisikaan tästä ja tästä.. Lapsen kanssa matkustaminen on tietenkin erilaista, mutta sitähän se koko elämä lapsen kanssa on. Aivan erilaista kuin aiemmin.

Lapsen kanssa voi tietysti matkustaa periaatteessa mihin tahansa, lapsesta ja omasta kärsivällisyydestä riippuen. Minulle oli aluksi vähän hankalaa hyväksyä, että lomakohdetta ei ehkä pääse tutkimaan niin läpikotaisin kuin aiemmin, sillä pieni lapsi rajoittaa ihan jo liikkumistakin. Kun matkustimme Balille 1v 4kk ikäisen vilkkaan pojan kanssa, sain kuulla paljon matkavinkkejä. Kiivetkää tulivuorelle auringon noustessa, veneretki Gilille, bisseä säkkituoleissa rannalla ihaillen samalla auringonlaskua, visiitti riisipelloille ja ehdottomasti surffauskurssille.. Olin Balilla melkein kaksi viikkoa, enkä tehnyt näistä yhtään mitään. Koska pieni lapsi. En koe silti jääneeni mistään paitsi, meillä oli aivan ihana loma.

Varsinkin lapsettomana sitä halusi tehdä mahdollisimman paljon, nähdä eri paikkoja ja hotellin uima-altaalla vietetty päivä tuntui suorastaan ajan haaskaukselta. Silloin ajattelin lapsen kanssa matkustamisen olevan suorastaan hirveää, sillä lapsi asettaa lomalle niin paljon rajoituksia.

Mutta lapsen kanssa matkustaminen on aivan ihanaa. Nyt 3,5-vuotias poikani oikein odottaa reissuun lähtöä (on muuten hyvä kiristyskeino myös kiukkukohtauksissa, ”soitetaan Finnairille ja perutaan sun lento..”) ja kertoo siitä innoissaan kavereilleen, samoin hän kertoo myös usein kotona kuinka kaverit ovat olleet milloin missäkin maailmalla. Kun lapsi on reissannut kuukauden ikäisestä lähtien, hän osaa jo käyttäytyä lentokoneessa, eikä lentomatkan alku ole enää niin suurta seikkailua ja sitä kautta riehumista. Tämän ikäiselle voi jäädä jo jokin pieni muistijälki matkustamisesta ja vaikkei jäisikään, se, että lapsi hetkellisesti on aivan onnensa kukkuloilla, on sen arvoista. Lapset myös nauttivat vanhempien stressittömyydestä ja kiireettömästä yhdessäolosta, sekä myös siitä lämmöstä, uimisesta ja hiekkaleikeistä. Lasten kanssa reissaaminen on paljon muutakin kuin sitä ”lastenhoitoa ulkomailla”.

En katso lainkaan kieroon lasten kanssa kauas matkustavia perheitä. Toisten mielestä lapsiperheiden pitäisi matkustaa vain lyhyen lentomatkan päähän lapsiystävällisiin kohteisiin. Vaikka toivon toki matkakohteideni olevan mahdollisimman lapsiystävällisiä ja selvitän tätäkin asiaa etukäteen, ei se sulje oikeastaan mitään pois. No okei, ehkä jonkun Intian nyt jättäisin väliin, mutta lähes kaikkialle lapsen kanssa voi matkustaa, riippuen lapsesta. Oman supervilkkaan ja juoksentelevan pojan kanssa en lähtisi vielä kaupunkilomalle, mutta monet pikkuiset niissäkin kohteissa viihtyvät. Pitkät lentomatkat eivät ole ongelma, kunhan niihin valmistautuu hyvin. Me ollaan lennetty pitkiä mannertenvälisiä lentoja kaikkina vuorokaudenaikoina ja kaikki lennoilla olleet lapset ovat käyttäytyneet todella hyvin.

Nämä ovat ainakin itselleni syitä matkustaa lapsen kanssa. Mitä mieltä te olette? Lapset hoitoon vai ehdottomasti mukaan reissuun?

PS. Pidätkö blogistani? Voit äänestää sitä ehdolle Inspiration Blog Awardseissa tästä linkistä – lämmin kiitos jo etukäteen ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian