Minä en ollut se, joka pelkäsi pudottavansa vauvansa tai joka heräsi pieneenkin inahdukseen keskellä sikeintäkin unta. En ole sännännyt katsomaan pitkään nukkuvaa lasta ja säikähtänyt, hengittääkö se. Vauva-aikana mietin kyllä usein, miten paljon vaaratilanteita sitä huomaakaan olevan ihan tavallisessa arjessa, mutta en koskaan pelännyt mitään sen kummempaa. Olen aina ollut kaikin päin aika huoleton.

Vasta hiljattain mieleeni on tullut mitä ihmeellisempiä pelkoja. En ole koskaan pelännyt esimerkiksi kuolemaa niin paljon kuin nyt. Säikyn nykyään myös iltalenkillä vähemmästäkin ja onkin hirveää joutua kurkkimaan olan yli, seuraako se mies vielä. Ajattelen päivittäin auto-onnettomuuksia, vahdin kuin haukka jalkakäytävällä kävelevää lasta ja sydän on syrjällään jo siitä, kun pienet märät jalat kävelevät kivilattialla. Eilen tutkailin tulevan Karibian reissun hotelleja ja totesin lastenhoitopalvelusta, että sitä ei ainakaan tarvita. Samalla muistin, kuinka maattiin joskus pari tuntia spassa Balilla niin, että lastenhoitaja oli sillä aikaa huoneessamme vahtimassa nukkuvaa Micaelia tai kuinka syötiin Singaporessa dinneriä pitkän kaavan mukaan Marina Bay Sandsin katolla, kun lapsi leikki hoitajan kanssa omalla hotellillamme. Nykyään jätän hänet kynsin hampain hoitoon, mutta silloinkin vain heille, joiden tiedän kaitsevan tuota pientä kuin omaansa. Tämä ei todellakaan ole tyypillistä minulle, vai olenko nyt jotenkin kasvanut äidiksi ja varsin huolehtivaiseksi sellaiseksi? Eikä pelkoni liity vain esimerkiksi onnettomuuksiin, joita lapselle voisi sattua. Mietin hyvin usein, milloin juuri meitä kohtaa joku valtava suuri suru, josta saa päivittäin lukea lehdistä. Yritän olla jatkuvasti todella kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä ja juuri niistä monille itsestäänselvistä asioista. Jos ne vaikka jonain päivänä meiltä viedään.

En tiedä johtuuko se siitä, että ympärillä tapahtuu niin paljon pahaa ihan jatkuvasti? On niin kovin surullista lukea päivästä toiseen lehdistä, kuinka ihan tavallista perhettä on kohdannut milloin mikäkin tragedia, joka ei todellakaan ole ollut itseaiheutettua. Sairaanhoitajaopintojen myötä aloin pelätä kokoajan enemmän ja enemmän erilaisia sairauksia ja nyt, kun en ole enää niin nuori, että voisin kuitata kaiken sillä ”sitten joskus aikuisena” -heitolla, sitä alkaa miettiä enemmän ja enemmän terveellisiä elämäntapoja ja kaiken pahan vaikutusta omaan terveyteen ja hyvinvointiin. Pelkään myös aivan valtavasti sitä, että lapseni jäisi yksin ilman minua tai isäänsä. Vaikka hänen tulevaisuutensa olisikin muutoin turvattu, vanhempia ei korvaa mikään. Saati sitten lapsen menettämistä, sitä pelkään enemmän kuin mitään. Muutenkin tuntuu, etten kestäisi enää pettymyksiä ja suurta surua. Kun aiemmin olen ollut jotenkin valmis kohtaamaan vaikka mitä, nyt on tuntunut, etten pystyisi käsitellä enää enempää yhdellä kertaa. Läheisiänikin ovat kohdanneet toisinaan hyvin suuret surut tässä viime vuosien aikana ja empaattisena ihmisenä suren heidänkin puolestaan. Ehkä kaikkea negatiivista on vain liikaa ja siksi pelko sen määrän kasvamisesta tuntuu jotenkin todella ahdistavalta.

Onko teillä ollut samoja fiiliksiä ja miten niistä pääsee eroon?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

 

 

 


Olen jo pitkään pyöritellyt aihetta päässäni, mutta en oikein keksinyt miten voisin siitä kirjoittaa. Kunnes järjestelin eteisen lipastoa ja aivan sattumalta paperikasasta löytyi lähete raskaudenkeskeytykseen, AB1, joka oli päivätty täsmalleen neljä vuotta sitten. Abortti. Sanana suorastaan hirveä, tavallaan jopa ällötti kirjoittaa se tuohon otsikkoonkin. Mutta sitten tajusin, että monelle niinkin inhottavasta asiasta on puhuttava vieläkin avoimemmin ja vieläkin rohkeammin, ihan sen oikealla nimellä. Abortti on turhaan edelleen tabu. Niin, raskaudenkeskeytys, abortti, keskeytys, mikä tahansa. Tuota neljä vuotta sitten päivättyä lähetettäni en lopulta koskaan käyttänyt, mutta en suinkaan siksi, että pitäisin aborttia jotenkin vääränä tai ylipäätään pahana asiana. Saati nyt murhana. Kunnioitan kyllä jokaisen ihmisen ajatuksia, uskontoa ja näkökulmia, mutta jos joku tulee sanomaan minulle, että abortti on sama asia kuin se, että tappaisin nyt oman 3-vuotiaan poikani, melkein toivoisin kyseistä tilannetta hänen eteensä. Maailma ei todellakaan ole niin mustavalkoinen. Olen aivan ehdoton abortin kannattaja, enkä tuomitse KETÄÄN raskaudenkeskeytyksen päätyvää.

Tiesitkö tätä abortista? On toki omaa hölmöyttä ja huolimattomuutta jos toistuvasti tulee raskaaksi puutteellisen ehkäisyn vuoksi, mutta suurin osa tapauksista ei olekaan sellaisia. Ehkäisytietoutta, ja varsinkin ehkäisytietoutta heti raskauden jälkeen, tulisi jakaa paljon nykyistä enemmän, sillä ihmisillä ei selvästikään ole käsitystä, miten helppoa raskaaksitulo loppujen lopuksi on silloin, kun kroppa toimii normaalisti. Mutta se siitä saarnasta, vahinkoja sattuu. Suomessa raskausvahinkoja noin 10 000 vuodessa. Naistentautien poliklinikan aborttijonossa seisoo se keltainen lappu kourassa hyvin eri ikäisiä naisia. Naisia aina nuorista teinitytöistä sinne vaihdevuosien rajaa hipuaviin keski-ikäisiin rouviin. Heitä kaikkia yhdistää se vahinko, ei-toivottu raskaus, joka halutaan syystä tai toisesta keskeyttää. Lisäksi ovat tietysti he, jotka päätyvät keskeytykseen esimerkiksi vaikean kehityshäiriön takia tai oman huonon vointinsa vuoksi, vaikka raskaus olisikin ollut alunperin suunniteltu ja toivottukin.

Abortti on onneksi Suomessa mahdollista, mutta tie raskauden toteamisesta keskeytykseen voi olla pitkä. Positiivisen testin jälkeen voi mennä jopa viikkoja, että keskeytykseen pääsee. Suomessa raskaudenkeskeytys vaatii kahden lääkärin luvan ja raskaus on lisäksi todettava ultraäänellä. Raskausviikosta 9 eteenpäin keskeytys on lisäksi tehtävä sairaalassa osastolla, sitä ennen se onnistuu kotonakin sairaalasta saatavilla lääkkeillä, joka on yleisin keskeytysmenetelmä. Kaavintaa käytetään ensisijaisena keskeytysmenetelmänä enää harvoin. Olen käynyt itse tuon pitkän prosessin läpi (jota nopeutin tosin yksityisellä puolella, julkisella se kestää vieläkin kauemmin), ja totesinkin, että se on henkisesti todella raskasta. Koska sairaaloiden resurssit ovat rajalliset, keskeytys voi venyä niin pitkälle, että se joudutaan tekemään osastolla. Tällöin myös alkio on voinut jo kehittyä sikiöksi ja se on myös suurempi, jolloin keskeytys on luonnollisesti kivuliaampi ja kestää pidempään. Koko raskaudenkeskeytysprosessi on loppujen lopuksi todella pitkä ja muutenkin vaikeassa tilanteessa siitä on tehty tarpeettoman raskas. Kun siihen lisää toisten paheksunnan, kokemus voi jättää ikuisen jäljen psyykkeeseen.

Suurin osa abortin tehneistä tuntee helpotusta. Toisille se voi olla traumatisoivakin kokemus, mutta mielestäni sitä ei pidä pelätä turhaan. Moni myös yllättyy sen ”helppoudesta”, varsinkin jos on lukenut vain netin kauhukertomuksia. Abortti ei ole murha, vaan se voi pelastaan jopa elämän. Ehkä useammankin. Voi kuulostaa jonkun mielestä hirveältä, mutta ainakin itse uskon, että elämäni olisi mennyt pilalle jos olisin saanut lapsen vastoin tahtoani elämäntilanteessa, jossa en ole tällä hetkellä.  Se olisi voinut olla helvetti, joka olisi voinut sitoa minut ihmisiin, joiden kanssa en tänä päivänä ole välttämättä missään tekemisissä. Saati tapaukset, joissa lapsen isää ei edes tiedetä, voivat olla todella hankalia. Liian nuorenakaan ei kannata ryhtyä äidiksi, vaikka toiset selviävät siitäkin hienosti. Toisaalta joku voi olla parhaimmassa iässä lapsen saamisen kannalta, elämä voi olla kaikin päin mallillaan, mutta lapsi ei vain välttämättä sovi siihen. En silloinkaan tuomitse aborttia, eikä mielestäni kenenkään pitäisi. On todella julmaa tuomita joku sen perusteella, että hän keskeyttää ei-toivotun raskauden. Raskas prosessi saa entistä raskaamman käänteen, kun ymmärrystä ja tukea ei välttämättä tulekaan. Kaikesta ei tietenkään pidä olla samaa mieltä ja näkökantoja on tuhansia erilaisia. Kuitenkin aina pitäisi yrittää ymmärtää.

Jokainen ihminen tietää milloin on valmis ja milloin abortti on oikea ratkaisu. Näistä asioista pitäisi puhua paljon enemmän nyt, kun lähestytään 2020-lukua. Siksi halusin kirjoittaa tästä ja siksi haluaisin, että te jakaisitte ajatuksianne ja ehkä myös kokemuksianne aiheesta. Nimettömänä kommentointi on edelleen mahdollista. Olisi myös mielenkiintoista kuulla syistä, jos olette itse päätyneet aborttiin – miksi ajoitus oli väärä ja miten sait käsiteltyä asian?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


On kuulkaa helppo puhua säännöllisen liikkumisen ja vaikka niiden superkätevien kotitreenien helppoudesta silloin, kun on mahdollisuus keskellä päivää jumpata yksin kotona tai lähteä aamulla kävellen joogasalille, palata hymy kasvoilla takaisin raikkaassa ulkoilmassa ja napata samalla vihersmoothiet ja matcha latet siitä luomulähikahvilasta mukaan. Juu tiedän, olen itsekin näitä hehkuttanut ja toistellut blogissani harva se viikko, kuinka sitä liikuntaa nyt vain saa mahtumaan sinne ja tänne kun oikein priorisoi ja järjestää. Tosiasiassa pienen lapsen äitinä liikunnan harrastaminen on työläämpää kuin koskaan. Joskus jopa mahdotonta, silti olisi pakko tehdä jotain. Mutta mistä äiti saa aikaa liikunnalle? Aloitetaanpa oma tarinani alusta..

Raskausaikana pelkäsin lihomista aivan kuollakseni. En tietenkään laihduttanut, mutta muutin koko ruokavalioni todella puhtaaksi ja terveelliseksi sekä liikuin aina sinne raskausviikoille 36 asti. 6 viikkoa ennen synnytystä pystyin juosta viimeisen lenkkini. Raskauskiloja tuli viisi. Jälkitarkastuksessa painoin 8 kiloa vähemmän kuin ennen raskautta. Oli tottakai helppo sanoa, etteivät kaikki liho raskausaikana. Asiahan ei mene lainkaan niin, mutta olenpahan esimerkki siitä, etteivät kaikki todellakaan välttämättä liho. Itse vaikutin asiaan ainoastaan liikunnalla ja terveellisellä ruokavaliolla, perusjuttuja jotka jäivät elämääni pysyvästi. No, vauvavuosi oli treenaamisen ja liikunnan kulta-aikaa. Kokonaisia öitä nukkuva vauva antoi tietenkin äidin kerätä voimia uuteen päivään, kotona ollessa terveellinen ruoka oli jokapäiväistä herkkua ja vaunulenkkejä tehtiin kilometritolkulla päivittäin. Kävelin kaikkialle, koirat pääsivät pitkille lenkeille monta kertaa päivässä ja olo oli varsin kevyt jatkuvasti. Kotitreenejä pystyi tehdä helposti päiväuniaikana, lapsen uni oli niin sikeää että musiikkia kuunteli helposti koko treenin ajan vaikka seinän toisella puolella nukkui pieni ihmisen alku. Energiaa riitti vaikka mihin. Vauvavuosiko hankala? Not.

Mutta lapset kasvavat. Eivät nuku enää päiväunia. Menevät päiväkotiin ja sinä itse menet todennäköisesti töihin. Ensin on helppoa käydä vaikka nukkumaanmenoajan jälkeen juoksemassa, mutta pian koittaa päivä, jolloin menet nukkumaan ihan samaan aikaan lapsesi kanssa (ellet halua herätä viimeistään viideltä aamulla), hyvästi iltalenkit. Kun päiväkotipäivän jälkeen yhteisiä tunteja lapsen kanssa on vain muutama hassu, tuntuu hirveältä lähteä salille, jossa vierähtäisi entiseen totuttuun tapaan helposti matkoineen parikin tuntia. Kotitreenit ovat mahdottomia – välineet eivät mahdu mihinkään, lapsi pudottaa käsipainot varpailleen, repii kahvakuulia ja joogatessa kiipeää päällesi. Koira nuolee varpaita, änkee samalle patjalle ja meteli avokeittiön ja eteisen sisältävässä valtavassa olohuoneessa on korvia huumaava. Kun taloyhtiön hallitus ilmoittaa yhtiökokouksessa, että alakertaan ei tule kuntosalia muiden alueen talojen tavoin, kiroaa sitä samantien koko hallituksen alimpaan helvettiin.

Kun liikunta on ehkä ainoa keino selvitä hektisestä lapsiarjesta täysijärkisenä, sitä on pakko mahduttaa johonkin. Minun ainakin, se on asia josta en vaan voi tinkiä. Kompromisseja on kuitenkin pakko tehdä, mutta liikunnasta ei tarvitse luopua kokonaan. Joten, vastaus kysymykseen.. Mistä äiti saa aikaa liikunnalle? Treenin kesto on se, josta olen joutunut tinkimään. Vaikka kuinka viihtyisin salilla pitkään ja miten rakastankaan 1,5 tunnin hot joogaani, niille ei ole aikaa. Ehkä viikonloppuisin, mutta silloinkaan en haluaisi olla tunteja pois lapseni luota, kun meillä on kerrankin yhteistä aikaa ja haluan käyttää sitä muuhunkin kuten ystävieni tapaamiseen kaikessa ”rauhassa”. Ratkaisu on nopeat HIIT-tyyppiset treenit. Samoin sellainen tietynlainen ex tempore-asenne on omaksuttava liikuntaakin kohtaan. Kun tilaisuus tulee (lapsi esimerkiksi nukahtaa odottamatta päiväunille tai katsoo hyvin keskittyneenä telkkaria tai iPadia), voi vaan kaivaa kotona maton ja painot kaapista ja aloittaa pikatreenin. Aiemmin suunnittelin aina viikon treenit etukäteen, nyt olen oppinut että lapsen kanssa elämä on aina yllätyksiä täynnä joten omissa liikkeissään on oltava vähintään yhtä nopea. Salilla yritän käydä aina työpäivän ja päiväkodista hakemisen välissä jos se suinkin on mahdollista. Myös ne hetket arjessa, jolloin lapseni isä on hänen kanssaan, yritän pyhittää liikunnalle. Ystävien näkemisestä entiseen malliin on ollut pakko tinkiä, en tosin kyllä olisi läheskään yhtä hyvä ystävä, jos en voisi hyvin. Lapsen kanssa liikkuminen on kuitenkin yllättävän helppoa, jos vähän käyttää mielikuvitusta. Pulkkamäessä voi tehdä ylämäkitreeniä, leikkipuisto on täynnä erilaisia mahdollisuuksia vaikka minkälaiseen lihaskuntotreeniin. Jalkapallo menee juoksusta ja luistelemaan pääsee aikuinenkin – on vain lähdettävä ulos.

Kaikkein tärkeintä on, että sitä aikaa järjestää vaikka väkisin jostain. Lopputuloksena on hyvinvoiva ja ennenkaikkea hyväntuulinen äiti. Sitä kautta koko perhe.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian