Kiusaaminen on ollut mielessäni viime aikoina. Somessa aihe näkyy tasaisin väliajoin ja nyt äitinä sitä miettii taas aivan eri tavalla kuin ennen. On lasten kiusaamista (jopa jo päiväkoti-ikäisestä lähtien), mutta kiusaaminen näkyy myös aikuisten keskuudessa. Niin netissä kuin työpaikoillakin. On huutava vääryys, että kiusattu on se joka joutuu tekemään muutoksia. Hän, joka ei ole tehnyt mitään väärää, joutuu vaihtamaan koulua tai jopa työpaikkaa. Kiusattu on se, joka saa usein ammattiapua vaikkei alunperin olisi sitä tarvinnut lainkaan. Kiusaamista vastaan järjestetään paljon kampanjoita ja kiusaaminen on onneksi jopa vähentynyt. Kiusattuja autetaan yhä enemmän ja nykymaailmassa terapiat ja kaikki muu psyykkinen apu ei ole enää lainkaan niin hävettävää kuin ennen. Se on todella hienoa. Mutta miksi unohdamme edelleen ne kiusaajat? 

Kaikki meistä tietävät varmasti jonkun koulukiusaajan, ehkä useammankin. Miettikää heitä hetki ja miettikää sitten, mikä sai heidät kiusaamaan? Sama juttu työpaikkakiusaajien kohdalla. On toki heitä, jotka ovat täysiä narsisteja, mutta sillekin on todennäköisesti syy. Syy, joka löytyy jo sieltä lapsuudesta. En usko, että kukaan mieleltään tasapainoinen, terve ja hyvinvoiva ihminen kiusaisi ketään. Jos itsellä on hyvä olla, ei ole tarvetta kiusata eikä asettaa itseään muiden yläpuolelle. Tämä ilmiö näkyy niin siellä päiväkodeissa kuin työpaikoillakin. Pahiten se varmasti näyttäytyy juuri koulumaailmassa. Kun kotona ei saa huomiota ja rakkautta, sitä haetaan kyseenalaisin keinoin muualta. Kiusaajalla voi olla traumaattinen lapsuus ja rikkinäinen perhe sekä surkeat taloudelliset lähtökohdat tai hän voi olla hyvinkin varakkaasta ja ulospäin täydelliseltä näyttävästä perheestä. Ehkä vanhemmat ovat niin keskittyneitä uraansa ja omaan hyvinvointiinsa, että lapsi unohtuu siinä sivussa. ”Onhan se jo koulussa ja sillä on kavereita..” 

Hyvin usein kiusaajan motiivina kiusaamiselle on myös kateus. Terve ja rakastettu lapsi pystyy olemaan myös terveellä tavalla kateellinen. Siihen vaikuttavat hyvin paljon vanhempien esimerkki ja kasvatus. Lasta tulisi tukea ja kannustaa, että hän pystyy saavuttamaan vaikka mitä itsekin ja ettei aina tarvitse olla kuitenkaan paras. Silti hän on hyvä juuri sellaisena lapsena kuin on, omalle perheelleen se kaikkein rakkain ja paras. Aikuistenkin maailmassa kateus on toisinaan todella julmaa. Ystäväni valehteli työpaikallaan jopa poissaoloistaan, kun ei pystynyt kiusaavalle kollegalle kertoa että on lähdössä upealle luksuslomalle. Nettikiusaamisesta nyt puhumattakaan. Omaa kateutta, kiukkua ja muuten vain pahaa päivää on helppo purkaa varsinkin nimettömänä. Kasvotusten vaietaan kyllä, mutta somessa räksytetään senkin edestä. Se on säälittävää.

Kiusaaja on se, joka tarvitsee apua. Hänellä on paha olla ja mitä luultavammin kiusaava lapsi hakee kiusaamisellaan huomiota, hyväksyntää ja haluaa itsensä muiden yläpuolelle. Aikuinenkin. Siksi olisi tärkeää puuttua pienimmissäkin kiusaamistapauksissa  kiusaajan käytökseen. Pohtia missä on vika ja mikä saa kiusaamaan? Psyykkistä apua tarvitsee ihan ensimmäisenä se kiusaaja. Mieluummin ennen kuin hän ehtii kiusata yhtään ketään. En käsitä miten vielä nykyäänkin suljetaan silmät tältä ongelmalta? Lapsia tehdään kyllä ja nykyään niitä oikein patistetaankin tekemään, mutta heidän hyvinvoinnistaan tulee huolehtia (omasta mielestäni) läpi elämän. Liian moni lapsi jää huomiotta, syystä tai toisesta, ”hyvissäkin” perheissä. Miksi kukaan ylipäätään edes tekee lapsia jos heille ei ole aikaa? Vanhemmat, muistakaa rakastaa ja antaa lapselle teidän aikaanne. Olkaa aidosti kiinnostuneita, jättäkää hetkeksi ne työt ja omat henkilökohtaiset ongelmat sivuun. Niin pienet kuin isotkin lapset tarvitsevat tunteen, että joku välittää ja hyväksyy juuri sellaisena kuin on.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Niin ja terkkuja aurinkoisesta Barcelonasta! Lensimme tänne myöhään eilen illalla ja olin suorastaan hämmästynyt kuinka pirteänä heräsinkään tänään. Koska tulimme tänne ystäväpariskunnan häiden takia, Micael jäi Suomeen tätinsä luokse. Olikin outoa pitkästä aikaa matkustaa matkustaa yksin, sillä kaikki tämän vuoden reissut olen tehnyt hänen kanssaan. Loma ilman lasta tulee kuitenkin tarpeeseen, vaikka olenkin kovasti nauttinut kolmevuotiaan seurasta ja tuon ikäisen äitinä olemisesta paljon enemmän kuin silloin ihan pikkulapsiaikoina. Aikuisten seura ja se tietty huolettomuus ovat tarpeellisia jokaiselle vanhemmalle. Tiedättehän, kun tarvitsee huolehtia vain itsestään. Toisinaan aivan ihanaa!

Olin ensimmäisen kerran lomalla ilman lasta Micaelin ollessa vajaan vuoden ikäinen. Olin viisi päivää New Yorkissa ja irtiotto vauva-arjesta teki todella hyvää varmasti molemmille. Micaelilla on niin ihanat hoitopaikat joko äitini tai tätinsä luona, että hoitoon jättäminen on ollut aina helppoa. Myöhemmin olen tehnyt muutamat Lapin sekä Rivieran reissut aikuisten kesken ja todennut, että lentämisestä oppii tosiaan nauttimaan oikeasti vasta sitten, kun on lentänyt pienen lapsen kanssa. Nykyään se on onneksi jo mukavaa ja miellyttävää kaikille, mutta pienemmän kanssa.. Aikamoista stressiä. Nautin kyllä täysillä eilisistä lentomatkoista, lensimme Barcelonaan siis Dusseldorfin kautta sillä säästimme siinä lähes tonnin (?!) suoran menolennon ollessa aivan törkeän hintainen. Suosittelen kyllä varaamaan lennot aina ajoissa. Ilman lasta ja hyvien ystävien seurassa lento pompulla meni kuitenkin tosi kivuttomasti ja illalla pääsin sukeltamaan tänne Barcelonan W-hotellin pehmeisiin lakanoihin. Tänään ollaan treenattu heti aamusta ja nautittu auringosta hotellin upeilla allasalueilla. Kohta sitten ihmettelemään kaupunkia..

Mutta ai että, tää liikkumisen vapaus on aika mieletöntä vaikka Micaelia onkin nyt jo ikävä. Voin mennä koska tahansa spahan, salille, uimaan yksin tai lähteä shoppailemaan kaupungille ilman että kukaan kitisee pitkää kävelymatkaa tai tylsyyttä. Toivon jokaiselle äidille ja isälle mahdollisuutta pieneen irtiottoon ihan vaikka hotelliviikonlopun merkeissä. Ja vaikka kuka sanoisi mitä, pieni lapsi on aina rasite parisuhteelle. Siksi olisikin tärkeää järjestää niin omaa aikaa yksin kuin sitä yhteistä parisuhdeaikaakin. Pieni loma ilman lasta auttaa jaksamaan kummasti siinä arjessa. Vaikka ajattelenkin jatkuvasti, että vitsi miten Micael tykkäisi olla täällä.. Oletteko te päässeet lomailemaan aikuisten kesken vai miten huolehditte siitä oman ajan ottamisesta? Tai raaskitteko ylipäätään laittaa lapsia hoitoon?

PS. Jos Barcelona-jutut ja tarkempi kurkistus meidän reissuun kiinnostaa, seuraa mua Instassa (@mirvannamaria) – postailen paljon ig-storyn puolelle kuvia ja videoita Barcelonasta ja hääviikonlopun kulusta!

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Olenko ainut, kenellä oli uhmaiästä aivan erilainen käsitys kuin mitä se on oikeasti onkaan? Vaikka koen uhmaiän toisinaan paljon hankalammaksi ja raivostuttavammaksi kuin vauva-ajan, olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää sitä ja sen tarkoitusta vähän paremmin. Uhmaikä on jokaisella lapsella tietysti omanlainen, mutta yhdistävät tekijät ovat juuri ne, jotka saavat monet vanhemmat toisinaan suoranaiseen epätoivoon. Raivokohtaukset ja se, kuinka kaikesta pitää olla eri mieltä. Luin uhmaiästä paljon opiskellessani lastensairaanhoitajaksi (erikoistuin siis sairaanhoitajaopinnoissani lapsen ja nuoren hoitotyöhön), mutta kaiken sen kirjatiedon jälkeen ollessani itse kolmevuotiaan vanhempi, en voi kuin huvittua siitä, kuinka luulin tietäneeni mitä se uhmaikä on.

Vaikka postaus on kirjoitettu äitinä ja erityisesti tsemppinä muiden uhmaikäisten vanhemmille, olisin ehkä toivonut lukevani jotain tälläistä jo ennen kuin minulla oli lapsi. Mä kuvittelin, että kun vauvavuodesta selviää, kaikki on helppoa. Ehkä siksi kohtasinkin ne suurimmat vastoinkäymiset juuri vauva-ajan jälkeen, kun en osannut odottaa enää mitään hankaluuksia.

Uhmaikä nähdään aina kovin negatiivisena, enkä ihmettele, eivät ne päivittäiset kiukkukohtaukset ole todellakaan mitään mukavia. Viimeksi eilen raahasin huutavaa kolmevuotiasta ulos kaupasta. Kyllä, raahasin. Hassua miten joskus kuvittelin miettiväni mitä muut ajattelevat kaupassa saaduista raivokohtauksista. Nykyään tuollainen ei tule edes mieleeni. Joka ikinen aamu käymme taistelun siitä, miksi tietty vaate on puettava päälle. Uhmaikäisiä on erilaisia, mutta ainakin tällä omallani on uhmansa lisäksi varsin vahva temperamentti. Tiedän kyllä kummalta hän on sen perinyt, toisaalta ymmärrän pientä tulisielua paremmin kun olen itse samanlainen. Kerta kieltämistä ei todellakaan riitä uhmaikäiselle ja toisinaan juuri se kieltäminen saa aikaan varsinaisen kapinan ja tämä kielletty asia tehdään tietysti useampaan kertaan. Ja mikä hulluinta, yleensä muiden seurassa lapsi on pieni enkeli. Kotona taas se pieni piru.

Uhmaikä on aivan valtavan tärkeä kehitysvaihe. Uhma näyttäytyy eri tavoin eri lapsilla, mutta pääasia että sitä on havaittavissa. Lapsi irtautuu vanhemmistaan, hakee luottamusta ja rakkautta juuri niillä rajoilla, jotka vanhemmat asettavat. Uhmaikäistä tulisi kuitenkin myös ymmärtää, lapsi ei kykene vielä säätelemään tunteitaan ja pahimman kiukun hetkellä hän ei kykene ajattelemaan oikeastaan yhtään mitään muuta kuin sitä suuren suurta vääryyttä, jonka hän on juuri mielestään kokenut.

No, miten siitä uhmaiästä sitten selvitään? Aivan ensimmäinen kullanarvoinen neuvoni – jos haluat jonkun asian olevan ehdottomasti ei, pidä siitä kiinni alusta asti aina. Kaikkea koetellaan, mutta ne ehdottomat jutut on ainakin meillä jätetty rauhaan. Kun se kiukkukohtaus sitten iskee, älä lähde mukaan lapsen kiukkuun, äläkä varsinkaan huuda. Helpommin sanottu kuin tehty, itse tunnustan ainakin useamman kerran kiljuneeni lähes samoilla desibeleilla kuin pieni pirunikin. Se ei kuitenkaan toimi, päinvastoin. Parhaiten toimii rauhallisuus. Rauhalliset eleet ja rauhallinen ääni. Pyrin selittämään lapsen tunteita hänelle itselleen ja kerron samalla miksi tulee toimia tietyllä tavalla siinä tilanteessa, vaikka se ei lasta miellyttäisikään. Lisäksi kannattaa aina pyrkiä ymmärtämään, miksi lapsi kiukuttelee. Se on osa uhmaikää, kasvua ja kehitystä. Uhmalla on merkitys ja vanhempina meidän tulee auttaa lasta kasvamaan tuon vaiheen yli. Sietämään kiukkua, pettymyksiä ja autettava huomaamaan oman tahdon merkitys. Kaikkea ei voi lapselta kieltää, vaan hänen täytyy saada myös nähdä, että hänen oma tahtonsa voi myös toisinaan muuttaa asioita. Näiden asioiden ymmärtäminen on ollut ainakin minulle tärkein selviytymiskeino. Liian lepsu ei kuitenkaan saa olla, se kostautuu myöhemmin.

Pieninä vinkkeinä voisin mainita myös vaihtoehdot. Jos aamupala ei maistu, anna vaihtoehtoja. Lapsista on ihana valita! Samoin vaatteet on paljon helpompi pukea päälle kun lapsi saa valita vaikka kahden eri paidan väliltä. Lasta voi opettaa myös ymmärtämään, millaisiin asioihin hän voi omalla tahdollaan vaikuttaa. Tietyt asiat ovat kuitenkin vain aikuisen päätettävissä ja lapsi alkaa ymmärtää senkin vähitellen. Neuvottelu kiukkukohtauksen aikana on myös aivan turhaa. Silloin lasta kannattaa rauhoitella sekä selittää miksi häntä niin kovasti nyt harmittaa. Rauhallisella äänellä ja viedä tilanteesta pois. Kunhan kiukku on laantunut, lapsi on taas kykeneväinen keskusteluun. Lasta ei myöskään koskaan saa haukkua eikä hänen tunteitaan pidä vähätellä. Hän on vielä kovin pieni ja kiukuttelee kuitenkin niille kaikkein rakkaimmilleen. Se uhmakiukku kun kannattaa nähdä luottamuksen osoituksena.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian