Viisi vuotta sitten, Naistenklinikan väistötilojen leikkaussalissa kello 13:24 näin hennosti huutavan sinisen vauvan, joka vietiin luotani samantien pois. Samana iltana sain hänet hetkeksi syliin, näytti ja tuntui vieraalta. Mun se kuitenkin oli. Sektiolapsiin ei kiinny välittömästi samalla tavalla kuin normaalissa synnytyksessä, sillä hormonituotanto ei ehdi käynnistyä luonnollisesti synnytyksen aikana. Kummallisten tunteiden, kivun ja pahoinvoinnin täyttämä päivä muutti kuitenkin kahden ihmisen elämän täysin, ja aloitti samalla kolmannen. Pieni Micael teki meistä perheen. Tuosta päivästä on nyt tasan viisi vuotta ja vaikka kaikkea onkin matkan varrelle mahtunut, ne ovat olleet tähänastisen elämäni parhaimmat vuodet. Kuudesosan elämästäni olen ollut nyt äiti, minä, josta ei koskaan edes pitänyt tulla äitiä. En voi mitenkään kuvailla sitä rakkauden määrää, jonka viisivuotiaani on tullessaan elämäämme tuonut. Minusta todellakin piti tulla äiti.

 

 

Mikään ei saa menettämään hermoja niin pahasti kuin oma lapsi (okei mies ehkä joskus, ehkä?) eikä mikään tuo elämään niin paljon huolta kuin oma lapsi. Viisi vuotta olen yrittänyt opettaa hyviä käytöstapoja, oikeaa ja väärää, malttia, tylsyyden sietämistä ja häviämistä. Välillä tuntuu, että kaikki tuo työ on ollut ihan yhtä tyhjän kanssa, kun vielä viisivuotiaanakin kaikki on yleensä ei ja lapsella on vähintään yhtä paljon temperamanttia kuin äkkipikaisella äidillään. Mutta kun kuulen hänen puistossa kertovan lajitovereilleen, ettei näin saa tehdä koska siitä tulee paha mieli ja se on väärin, osaan taas nähdä kaikkien niiden vaiheiden ja tunne-elämän kehityksen läpi. Pelkään niin paljon, että lapsi ajautuu väärille poluille, tekee vääriä valintoja, päätyy huonoon seuraan tai ei tee oikeastaan yhtään mitään. Viidessä vuodessa kasvatuksen ja rakkauden merkityksen on tajunnut aivan eri tavalla. Tunne-elämältään lahjakkaaksi kunnianhimoiseksi herrasmieheksi ei vain synnytä. Vielä neljä-viisi vuotta sitten ajattelin vanhemmuudesta aivan eri tavalla. Että se suurin työ tehdään silloin raskaus- ja vauva-aikana ja siinä se sitten kasvavat vierellä. Mitä enemmän luen lapsen kasvusta ja kehityksestä, sitä enemmän ymmärrän, mutta sitä enemmän myös tuskastun. Yritän olla niin hyvä äiti kuin voin ja suojella lasta pahalta aikuisten maailmalta, mutta samalla tulisi myös antaa sitä siimaa ja näyttää sitä oikeaa elämää. Rajat ovat rakkautta, mutta niistäkin pitää aina välillä joustaa. Mutta miten paljon, ettei tule tavaksi? En tiedä mitään niin haastavaa elämänmittaista työtä kuin työni äitinä.

 

 

Viimeiset viisi vuotta olen elänyt hyvin pitkälti lapsen ehdoilla. Pitänyt toki huolta myös omasta vapaa-ajasta, mutta sekin on sitä äidin hyvinvointia, joka sekin heijastuu käyttäytymiseeni lapseni kanssa. Nyt me jo harrastetaan, mietitään välillä vuoden päästä alkavaa eskaria ja puhutaan vähän jopa koulustakin. Huomaan, että yhä enemmän ja enemmän minulla on aikaa itselleni. Jo nyt! Miltähän tämä tuntuu sitten kymmenen vuoden päästä? Mitä enemmän annan pienelle lapselle tilaa itsenäistyä, sitä enemmän elämää täyttävät taas työ ja ystävät. Viisi vuotta on lapselle jo pieni käännekohta. Huomenna hän on lähempänä 10-vuotissynttäreitä kuin syntymäpäiväänsä! Pikkulapsiaika on ohi, kotona onkin yhtäkkiä jo todella fiksu iso poika. En kaipaa puklurättejä, en tahmaisia käsiä en rattaita enkä pinnasänkyä. Tämä on kiva ikä. Syli on vielä maailman paras paikka, pimeä vielä tarpeeksi pelottavaa ja aamulla on kiva kömpiä mamman viereen unilampaiden kanssa. Päiväkodissa on tutut ja turvalliset kuviot, rakkaat kasvattajat ja läheiset kaverit. Olemme niin onnellisia, että olemme saaneet tarjota lapsellemme turvallisen paikan kasvaa ja kehittyä. Vaikka itse sanonkin, lapsesta näkee että hän on onnellinen. Kotona on hyvä olla, hänellä on loistavat suhteet vanhempiinsa ja erityisesti mitä ihanin suhde isäänsä. Iskä ei ehkä jaksa leikkiä ja liikkua niin paljon kuin minä, mutta se miten hän lapsensa kanssa on, on aivan ainutlaatuista. Jokapäiväiset halit, pusut ja hyvänyöntoivotukset iso- ja pikkupossuselle, yhteiset kepposet ja äidiltä salaa syödyt välipalat.. Uintireissut, moottorikelkkailut ja kartingit. Kohta alkavat jääkiekkotreenitkin. Voi rakas Micael, synnyit onnellisten tähtien alla ♥

 

 

Sen kummallisen leikkauspäivän jälkeen viisi vuotta sitten olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta tulen koskaan rakastamaan. Sinun takiasi teen mitä tahansa. Suojelen sinua kaikelta ja kohtaan sen pahan maailman yhdessä kanssasi. Niin kuin sanoin sinulle puistossa koululaisten isotellessa, sulla kävi tuuri, että sait mut sun äidiksi. Vielä enemmän tuuri kävi kuitenkin mulla ja iskällä, kun me saatiin sut meidän lapseksi. Kiitos sinne johonkin maailman parhaimmasta pojasta. Hyvää syntymäpäivää rakas 5-vuotias Micael ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Raising kids is like walking in a park.. Jurassic Park.

 

Moms. The only people who know the true meaning of 24/7.

 

The easiest way to shop with kids is not to.

 

 

It’s the freaking weekend, baby. I’m about to do 15 loads of laundry.

 

Thank you husband, for being an extra child I never wanted.

 

Being a parent is like folding a fitted sheet. No one really knows how.

 

 

I wish there was a face cream called ”before i was a mother”

 

I don’t have a ”9-5”. I have a ”when I open my eyes to when I close my eyes”

 

A worried mother does better research than FBI

 

 

The closest I get to a spa day is when steam from the dishwasher smacks me in the face.

 

Shoutout to my neighbors for pretending they don’t hear me screaming like a psychopath at my kids.

 

Cleaning with children in the house is like brushing your teeth while eating Oreos.

 

Feeling quilty about your kid watching TV? Just put the captions on. Boom! Now they’re reading.

 

Eating all by yourself sounds kind of depressing. Unless you are a parent.

 

A perfect metaphor for parenting is trying to stand up in a hammock without spilling your wine.

 

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


Joka vuosi sama juttu. Kesäloman alkaessa lapsi on kiukkuinen ja osoittaa mieltään aivan turhanpäiväisistä asioista. Kesäloman loppuessa jo ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeen saadaan ennennäkemättömiä kaupparaivareita, äiti on taas tyhmä ja sitä vihataan koko loppuelämä ja rajoja koetellaan osa-alueilla, joissa ei sitä ole koskaan ennen tarvinnut tehdä. Nyt kun Micael on jo isompi, ilmiö on helpompi tunnistaa, ennen se meni vain kaikkien niiden lukemattomien vaiheiden piikkiin.

 

 

Lapsi tarvitsee kesällä kunnon loman, kuten aikuisetkin. Eikä ihme, että tutuista rutiineista ja päivärytmistä poikkeaminen aiheuttaa lapsessa tunnereaktioita. On sopeuduttava kenties uuteen ympäristöön kesälomalla, tylsyyteen ja vanhempien jatkuvaan läsnäoloon. Ei olekaan enää samanlaisia sääntöjä ja sosiaalista ryhmäpainetta kuten päiväkodissa. Micaelin kohdalla tähän sopeutumiseen meni noin viikko ja pienemmässä mittakaavassa huomaan saman kiukuttelun ja sen tolkuttoman riehumisen ja tottelemattomuuden näkyvän myös lähtiessä lomareissulle. Ensimmäiset päivät Lapissa tai Espanjassa ovat yleensä täynnä kiukkua ja liiallista energiaa, joka laantuu toisena tai viimeistään kolmantena reissupäivänä loman riemuksi ja kultaiseksi käytökseksi.

 

Kesäloma sujuu kuitenkin pääosin aina hyvin ja lapsi nauttii vanhempiensa jatkuvasta läsnäolosta. Kiireettömyys ja yhdessäolo näkyvät hyvänä käytöksenä, mutta tottakai lapsi myös tylsistyy. Tästä julkaisen pian ihan oman postauksen, nimittäin tylsyydestä ja sen sietämisestä sekä tekemisen järjestämisestä.. Välillä tosiaan mietin, että kuin jumalattoman vaikeaa on olla äiti? Ei riitä, että selviää vauvavuodesta tai uhmaiästä, aina tulee uusia mietittäviä asioita joka ikisessä iässä ja vaiheessa. No, enemmän on kuitenkin niitä hyviä asioita. Tämä kesäloma oli siitäkin syystä ihana, että meidän mukana saaristossa reissasi rakkaat tutut lapset, joiden kanssa vietetyn kesäloman Micael muistaa varmasti vielä isonakin.

 

 

Kesäloman jälkeen päiväkotiin paluu sujui kuitenkin ihanasti. Hyvä kun lapsi malttoi heipat sanoa puiston portilla ja juoksi lomalta palanneiden kavereiden luo sadasosasekunnissa. Unirytmikin oli ihan kohdallaan ja iltapäivällä se ei malttanut lähteä kotiin. Siihen se riemu päättyikin. Kotimatkalla äiti oli taas tyhmä, äiti oli hirveä lapsen elämää rajoittava tyhmä ja tyhmin aikuinen jonka lapsi tietää. Kun lomalla vinguttiin kaupasta uutta lelua, riitti tasan yksi lause – et saa. Taas tehtiin muuta. Kun loman jälkeisen päiväkotipäivän jälkeen vingutaan uutta lelua, ei auta kuin raahata lapsi ruokaosaston läpi heitellen samalla ostoksia kärryyn meditatiivisessa tilassa en kuuntele, en kuuntele, en kuuntele.. Me ollaan tapeltu koko viikko muun muassa iPadista, Youtuben käytöstä, pyörän unohtamisesta veneelle ja koiran talutuksesta. Uhmaikää muistuttava hetkellinen tila on kuitenkin tuttu jo kolmelta viime vuodelta, joten tiedän sen menevän ohi.

 

 

Hyvä esimerkki siitä, kuinka lapsi tarvitsee tutut rutiinit ja tiukat rajat ja kuinka muutokset stressaavat. Silti, niitä täytyy olla ja lapsen on sopeuduttava. Sehän tapahtuu kiukun kautta, mutta vanhemman tehtävä on edelleen sietää ja sanoittaa lapsen tunteita ja käytöstä. Pahinta on sopeutua lapsen tahtoon, tehdä lomasta ja arjesta täysin samankaltaista sekä antaa periksi. Tähän tosin sortuu varmasti ajoittain ihan jokainen vanhempi, mutta se tekee meistä vaan inhimillisiä. Tsemppiä arjen aloitukseen ja ihanaa loppuviikkoa ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian