Olen oikeastaan alusta asti odottanut, että lapseni kasvaa niin isoksi että voimme keskustella aamukahvin äärellä, kuunnella yhdessä musiikkia automatkoilla ja kertoa toisillemme päivästämme. Rakastan vauvoja, taaperoita ja pikkulapsia mutta olen aina toivonut omani kasvavan nopeasti vähän isommaksi. Kaikki vauvatavarat lähtivät alta aikayksikön uuteen kotiin heti kun niille ei ollut enää käyttöä. Sayonara turvakaukalo, selkä vääränä raahaamistasi ei tule ikävä!

Micael sai vihdoin uuden sängyn. Kasasimme sen eilen oikein ennätysajassa, roikuin vielä iltakymmeneltä kolmen metrin korkeudessa katonrajassa solmimassa uutta canopya (onko sen oikea nimi sänkykatos, leikkikatos vai mikä?) paikoilleen. Jes, ison pojan iso sänky oli hetkessä valmiina ja viimeinenkin vauvatavaramme lähtee pian kohti uutta kotia. Stokken Sleepi oli yksi ensimmäisistä ostoksista ja vaikkei se pinnasänkynä ole toiminut aikoihin, sama runko on tällä hetkellä juniormallina keskellä olohuonettamme. Se sänky, missä vastasyntynyt kolmekiloinen nukkui ensimmäisen yönsä kahden vuorokauden ikäisenä. Ja kohta siinä nukkuu joku muu.

Pienen pojan ilme, kun huoneessa olikin yhtäkkiä iso sänky ja ihana pesämäinen leikkikatos, oli näkemisen arvoinen. ”Minä olen iso poika!” huutojen saattelemana hän hyppi uudessa sängyssään ja halusi heti mennä nukkumaan.

Ja silloin se haikeus iski. Olisittepa nähneet kuinka kyyneleet valuivat pitkin poskia,  vain yhden sängyn takia. Pinnasängyn kasaaminen oli silloin jotenkin niin konkreettinen asia, sitä ymmärsi että kohta siinä nukkuu aivan uusi ihminen. Ja nyt tuo sänky on ilman laitaakin sille ihmiselle liian pieni.

Minulle ei tule lisää lapsia eikä minulla sinänsä ole edes ikävä vauvaikää. En tule kuitenkaan koskaan heittämään pois paria vanhaa vaatetta, niitä ihan ensimmäisiä. Saati rakkaimpia leluja. Voi sitä päivää, kun Micael luopuu unileluista. On viimeistä päivää maailman ihanimmassa päiväkodissa. Pelkkä ajatuskin itkettää. Aina sanotaan, että aika kuluu lasten kanssa todella nopeasti mutta jotenkin vasta eilen siinä lastenhuoneen lattialla itkiessäni tajusin mitä se oikeasti tarkoittaa. Uskomaton haikeus valtasi mielen. Olin niin keskittynyt siihen kasvamisen odottamiseen, että taisin unohtaa nauttia vauva- ja pikkutaaperoajasta. Enkä saa niitä enää takaisin.

Tänään me keskusteltiin aamukahvin äärellä siitä, kuinka huomenna aamulla syömme aamiaista lentokentällä. Vein hänet töihin mennessäni puistoon ja ehdimme juuri kuunnella tuon lyhyen matkan aikana Micaelin suosikkibiisin. ”Äiti laita kovemmalle!” kuului takapenkiltä. Kerroin meneväni töihin ja vieväni koirat hoitoon mummille. Micael kertoi, että tänään on muskaripäivä.

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Kun ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa menivät lähinnä siihen että pelkäsin kuollakseni (turhaan) koliikkia, keskityin pienen lapsen hengissä pitämiseen sekä tanssin voitontanssia jokaisen nukahtamisen jälkeen, en ehtinyt lainkaan nauttia siitä oikeasti helposta ajasta. Kun vauva vain nukkui ja söi. Olen kirjoittanut aiemminkin, kuinka kiinnyin lapseeni vasta paljon myöhemmin. Vauvana hän ei oikein edes tuntunut omalta. Mietinkin suurimman osan vauvavuodesta, milloin äitiydestä oppii nauttimaan?

mybabyboy-3

Ensimmäinen vuosi oli vielä ihan iisi. Matkustaminen oli helppoa, Micael nukkui hyvin ja oppi paljon uusia taitoja. Kun lapsi lähti liikkeelle, ymmärsin miksi kaikki puhuivat siitä, kuinka pitäisi nauttia siitä paikallaan olemisesta niin kauan kuin sitä kestää. Oma tahto oli pian näkyvissä, mutta Micaelin ollessa vuoden, minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä olisi luvassa. 366 päivää ensimmäisen ja toisen syntymäpäivän välillä olivat ehdottomasti haastavimmat.

Rakastan vauvoja ja pikkulapsia. Ihastelen ja hoidan heitä mielelläni, mutta podin usein huonoa omaatuntoa kun en osannut nauttia esimerkiksi puolitoistavuotiaan jokaisesta hetkestä. Kärsivällisyyteni on ollut todella koetuksella uhmaraivareiden ja kitinöiden keskellä. On ollut todella ikävää huokaista helpotuksesta kun lapsi nukahtaa yöunille. Kuulostaako kenestäkään tutulta? Päiväkodin aloittaminen 1v 7kk ikäisenä toi vähän helpotusta elämään ja rauhoitti muutoin niin kovin vilkasta lasta. Kuukauden kesäloma tuntui kuitenkin kaikkea muuta kuin lomalta ja tästä syystä oli päivittäin paha mieli. Paha mieli siitä, että mielestäni olisi helpompaa viettää kesäpäivät jopa töissä kuin kotona.

mybabyboy-4

mybabyboy-5

Olen potenut valtavan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole osannut aina nauttia äitiydestä. Kuten sanoin aiemmin, mietinkin pitkään, milloin äitiydestä oppii nauttimaan? Olen tottakai aina rakastanut lastani aivan valtavasti, mutta miettinyt myös usein, että elämä olisi todella helppoa lapsettomana. Lukemattomat kerrat esimerkiksi matkustaessa olen ajatellut, että ensi kerralla lähden kyllä yksin. Olen sanonut, etten varmasti enää koskaan valita jos on tylsää. Ja ne kerrat kun olen maannut yksin tyhjän hiljaisen asunnon sohvalla ja miettinyt, että elämä olis tälläsenä aivan taivaallisen ihanaa.. Niin hiljaista.

Kuulostaa jonkun mielestä varmasti aika raadolliselta, mutta se on ihan totta. 27-vuotiaan äidin ajatuksia äitiydestä. En todellakaan lähde kaunistelemaan asiaa, haluan olla siinä täysin rehellinen. En halua, että yksikään äiti joutuu potemaan jatkossa huonoa omaatuntoa näistä samoista asioista. Toki joku voi elää siinä vaaleanpunaisessa vauva- ja pikkulapsikuplassa ja se on aivan ihana juttu. Kuitenkin luulen, että suurimmalle osalle pikkulapsiaika on todella haasteellinen. Se yllättää haastavuudellaan. Puhutaan aina vauvavuoden hankaluuksista, mutta minulle ne ovat olleet jotain ihan muuta kuin ne ensimmäiset kuukaudet. Kukaan ei koskaan kertonut mulle sitä, miksi?

Mutta tiedättekö mitä? 2-vuotissyntymäpäivän tienoilla tapahtuu jotain maagista. Oikeasti taikuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä, se on ihan normaalia lapsen kasvua ja kehitystä. Mutta siltä se tuntui. Taikaiskulta.

Malttia tulee lisää aivan hurjasti. Vaipoista luovutaan päiväaikaan, rattaat unohdetaan kokonaan. Vaatteet riisutaan itse, nykyään sisävaatteet jopa puetaankin. Itsesuojeluvaisto lisääntyy ja motoriikka kehittyy huimasti. Tärkeimpänä kuitenkin kommunikaatiotaidot. Yhtäkkiä Micael vain alkoi puhua. Tuo pieni poika, jonka ainut sana oli todella pitkään Cara, jutteli eilen illalla mumminsa kanssa puhelimessa. Kertoi kuinka oli muskarissa soittanut marakassia. Ja kuinka haluaa mennä mummin luokse leikkimään. Kotona hän kertoo aina kun on väsynyt, onko kylmä vai kuuma, mitä haluaa syödä, mitä tehdä. Kuka on kiva ja kuka ei. Pystymme keskustella aamiaispöydässä yllättävän pitkillä lauseilla. Mihin hävisivät pinnasänky, bodyt ja turvakaukalo? Harsoliinat ja ryömimisestä likaantuneet paidat. ”En ole enää vauva!” Hän sanoo itsekin.

Niin, ei hän ole. Ja nyt mä todella nautin äitiydestä. Vaikka menetän temperamenttisen lapsen uhmakohtausten kanssa hermoni edelleen varmasti vähintään kerran päivässä, rakastan nyt ihan jokaista hetkeä. Toisinaan en edes raaski antaa pientä hoitoon. Odotan ensi viikon hiihtolomaa päiväkodista jo nyt. Kesästä nyt puhumattakaan. Meille on myös pari lentomatkaakin tulossa, eikä ahdista yhtään. Viime lennot ovat sujuneet paremmin kuin osasin ikinä kuvitellakaan. Oli kyse sitten matkoista tai ihan tavallisista arkiaamun kaurapuurotaisteluista, äitiys on maailman parasta. Olen niin onnellinen, että mulla on lapsi. Ja tähän meni KAKSI vuotta.

mybabyboy-8

mybabyboy-9

mybabyboy-10

mybabyboy-11

Se huono omatunto on ihan turhaa. Ne negatiivisetkin tunteet ovat aivan normaaleja. Kukaan ei vaan koskaan oikein näytä niitä tai puhu niistä. Ei tarvitse esittää mitään onnellista lapsiperhearkea jos ei siltä aina tunnu. Uskon, että jokaiselle tulee ennemmin tai myöhemmin se vaihe, kun äitiys tuntuu ihanalta. Elämä lapsen kanssa on nyt päivä päivältä kivempaa. Ja luulen olevani ainakin itse ihmisenä sellainen, että nautin tästä vain kokoajan enemmän. Mulle ei tule enää lisää lapsia, eikä tarvitse. Mulla on maailman paras 2,5 -vuotias. Micael, joka huutaa aina ovikellon soidessa ”Ruoka tuli!” ja joka muisti sunnuntaina kertoa naapureillekin, että ”Äiti on maailman kaunein.” 

Milloin te opitte nauttimaan äitiydestä?

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Ystäväni saa kesän kynnyksellä ensimmäisen lapsensa. Lapsen isä tekee todella pitkiä työpäiviä, isovanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä. Sukulaisista koostuvaa tukiverkostoa ei ole, tai on, mutta se on hyvin kaukana. Ystävät käyvät arkisin töissä ja ovat elämäntilanteidensa takia muutenkin hyvin kiireisiä. Kuulostaako tutulta? Perhe on monelle se suurin haave. Kuvitellaan, että elämä on yhtä ruusunpunaista unelmaa kun raskaustesti näyttää kahta viivaa. Voihan se olla. En halua olla mikään pessimisti tai ilonpilaaja, mutta haluan varoitella. Aiheesta, kun äiti jää helposti yksin.

kids1

Työorientoituneelle äitiysloma voi olla tervetullut tauko hektiseen arkeen. On ihanaa olla vaan ja nauttia vauva-ajasta, etenkin jos perheen uusin jäsen sattuu olemaan helppo tapaus. Jos ei ole taas syntynyt niiden onnellisten tähtien alla, että lähellä asuvat parhaimmat ystävät ovat sattuneet synnyttämään samaan aikaan, äitiysloma voi olla kaikkea muuta kuin ihanaa vauvantuoksuista irtiottoa työelämästä.

Äidin maailma pyörii lapsen ympärillä luonnollisesti. Äitiyslomalla lapsi on vielä niin pieni, että hänet on helppo ottaa mukaan mihin tahansa. Mutta miten helppo äidin on lähteä mihin tahansa? Yleensä ensimmäisen lapsen jälkeen saa aina paljon vieraita. Toisen kohdalla perheen tilanteessa ei ole mitään uutta, vieraat jättävät tulematta. Ensimmäisenkin kohdalla alku voi olla iltapäiväkahviaikaan suorastaan ruuhkaista kunnes innostus pienestä tuhisijasta hiipuu. Luonnollista, jokainen perhe varmasti kohtaa tämän jossain muodossa. Kun alkuhuuma on laantunut ja arki tasaantunut, tulee vastaan tilanne jolloin äiti jää helposti yksin.

kids2

Päivät saattavat olla hyvinkin yksinäisiä, jos ystävät eivät ole kotiäitejä. Lapsen isä tekee mahdollisesti pitkää työpäivää, hänellä saattaa olla harrastuksia ja muita omia menoja. Milloin on äidin vuoro? Kun oma vapaa-aika lapsesta on minimissä, sen käyttö voi olla haastavaa. Lähteäkö salille? Ystävän luokse iltateelle? Shoppailuhetki vain omien ajatusten seurassa? Iltalenkille? Baariin? Vai viettääkö vapaa-ajan kotona, kun vihdoin koko perhe on koossa? Ulkopuolisen silmin näitä asioita on helpompaa priorisoida, mutta siinä vaiheessa kun viettää 24 tuntia vuorokaudesta kiinni vauvassa, pää ja ajatukset eivät toimikaan enää niin järkevästi. Varsinkin tukiverkoston puuttuessa äidistä tulee helposti suorittaja. Pärjääjä, joka selviää kyllä yksinäisistä päivistä, sosiaalisten tilanteiden puutteesta ja unettomista öistä. Jos apua joskus tarjotaan, siitä on helppo kieltäytyä. Eihän meillä mitään hätää ole. Pärjääjän kuoren alla voi kuitenkin olla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Avun pyytämisessä tai vastaanottamisessa ei ole mitään hävettävää. Mutta tiedän, ettei sitä aina ymmärrä edes tarvitsevansa. En viettänyt koskaan varsinaista äitiyslomaa, vain tein sen aikana myös töitä ja hoidin opiskeluni lähes loppuun. Toki olin paljon myös kotona ja kokopäiväisesti menin töihin vasta lapseni ollessa vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen. Luulen kuitenkin, että ilman tuota mahdollisuutta tehdä myös omia juttuja ja hoitaa niin työ- kuin sosiaalisen elämän asioita ihan yksin, olisin voinut jopa masentua. Koska olin oikeastaan aika yksin. Kenelläkään ystävistäni ei ollut lapsia. Henkireikiä olivat vuorotyötä tekevät ystävät, jotka tulivat arkipäivisin käymään. Lyhyt kävelymatka kaupungille ja innostus liikuntaa ja kotitreenejä kohtaan. Sitä ei ole kaikilla. Äitiysloma voi vaikuttaa toisten silmään iisiltä lattemammailulta, mutta mitäs kun kukaan ei jaa sitä päivän kahvihetkeä? Latte näyttää ihan kivalta siinä yhdistelmävaunujen mukitelineessä sosiaaliseen mediaan ikuistettuna, mutta miltä näyttää se äiti joka tämän kuvan sinne someen jakaa? Onko hän onnensa kukkuloilla vaaleanpunaisessa vauvakuplassa vai nauttiko hän juuri jäähtyneen lattensa yksin miettien, miten saisi loppupäivän kulumaan?

Äiti voi sanoa pukeutuvansa jo kolmatta viikkoa pelkkiin juoksutrikoisiin, koska ne ovat niin mukavat ja käytännölliset – ja tuleehan vauvan kanssa liikuttua niin paljon. Syy voi olla myös se, ettei ole yksinkertaisesti mitään tilanteita, mitä varten pukeutuisi johonkin muuhun.

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian