Eilen illalla laitoin poikani nukkumaan, lauloin hiirenhiljaa unilaulua (voi helv.. mummi kun menit opettamaan tämän tavan!) katsellen merellä myrskyävää ukkoskuuroa. Salamoiden kylmässä valossa peittelin lapsen sänkyynsä ja hipsin suihkuun. Kuorin ihoa rauhoittavalla vitamiinikuorinnalla ja mietin siinä itsekseni, että on mulla raskas ilta, kun vitutuksen aiheena oli lähinnä siitä kolmen neliön merinäköalalla varustetusta lasisuihkukaapista puuttuva koukku mihin saisi uikkarin roikkumaan pesun jälkeen.

babytravel-3

Siinä mä tajusin kesken hyväntuoksuisen vitamiinikuorinnan, että olen kahdestaan lapseni kanssa yötä viidakon keskellä villassa noin kymmenentuhannen kilometrin päässä kotoa. Okei, puitteet nyt eivät ole kovinkaan alkeelliset ja henkilökuntaa on vuorokauden ympäri ihan napin painalluksen päässä, mutta.. Ymmärsin yhtäkkiä olevani ihan hirveässä vastuussa. Juuri nyt kukaan muu ei huolehdi tuosta lapsesta. Terassilla on uima-allas, johon hän voisi hetkenä minä hyvänsä hukkua jos en olisi vahtimassa silmät selässä(kin) kellukkeiden käyttö, saati altaaseen menemistä ylipäätään. Mitä jos jotain sattuu? Iski yhtäkkiä aivan järjetön paniikki. Ukkonen, villan sortuminen rinteeltä alas, se uima-allas.. Denguekuume, ru0kamyrkytys? Ja vastuu meidän kahden pärjäämisestä on kokonaan minun.

Tsekkasin nopeasti missä passit ovat. Niillä, Amexilla ja puhelimella pääsee aika pitkälle. Lääkkeitä saa joka kulmalta. Äitikin olisi ihan parin näppäinpainalluksen päässä tavoitettavissa, juurihan viestittelimme whatsappillakin. Minä, kovin rento ja aika huoleton tyyppi.

babytravel-2

Kun akuutein paniikki tästä yhtäkkisestä vastuusta (vastuusta, jota on kestänyt jo kaksi ja puoli vuotta) hellitti, tajusin että eihän tässä tilanteessa ole mitään poikkeavaa. Aivan samalla tavallahan minä olen vastuussa tuosta pienestä vilkkaasta pojasta kotona. Vaikka läheisiä ihmisiä on ympärillä, eivät he ole seinän takana ja aina saatavilla. Äidin vastuu on valtava. En tiedä, johtuuko se siitä että äidiksi kasvamiseni ei ollut ihan se perinteisin tarina, vai onko tämä yhteistä kaikille äideille?

babytravel-4

Se vastuu on niin iso, ettei sitä ehkä uskalla edes ajatella. Sitä ei ajattele. Ennen kuin yhtäkkiä havahtuu höyryävän suihkun ja eteeristen öljyjen keskellä siihen, että sitä on ihan oikeasti vastuussa ihmishengestä. Muustakin kuin omastaan. Eikä pelkästään siitä hengestä. Terveydestä, hyvinvoinnista, tyytyväisyydestä, perustarpeiden täyttymisestä. Voi luoja. Miksen ole koskaan aiemmin ajatellut tätä? Micaelin ollessa pienempi jokainen päivä oli selviytymistaistelua (oikeasti hän oli maailman helpoin lapsi, mua vaan pelotti milloin se kaikki yhtäkkiä muuttuu), mutta en koskaan ajatellut sitä vastuuta. Ajattelevatko muut äidit? Kävin nukkumaan hyvin sekavien ja ahdistavien ajatusten ympäröimänä. Putoaakohan se lapsi nyt tosta sängystä? Oliko sillä maha oikeasti kipeä?

babytravel

Aamulla herätessäni ihmettelin silkinpehmeää ihoani. Ainiin, se kuorinta. Suihkukaapin lattialla oli uikkari pesemättä. Vilkas kaksi ja puolivuotias huikkasi terassin ovelta ”äiti uimaan!”. Pistin kellukkeet käsiin, aurinkolasit nenälle ja siinä me uitiin huolettomina ennen aamiaista. Kiljuttiin riemusta golfautossa ja pärjättiin koko aamu tosi hyvin ihan kaksin. En edes muistanut sitä vastuuta.

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Pikkulapsiaikaan hukkuu helposti. Vauvaikää pidetään usein raskaimpana aikana ja 1-vuotissynttäreiden jälkeen juhlitaan siitä selviytymistä. Tästähän se elämä taas alkaa..

jungle-5

Ei se välttämättä ala. Ainakin itse koin 1-1,5 vuoden iän kaikkein vaikeimpana. Sitä seuraa uhmaikä, välissä on todennäköisesti taas palattu työelämään ja varsinaiset ruuhkavuodet voivat alkaa. Inhoan sanaa ruuhkavuodet, mutta en nyt keksi sille mitään fiksumpaakaan ilmausta. Jokainen vanhempi kokee tietysti yksilöllisesti omat hankalimmat vaiheensa. Lapset osaavat nimittäin todellakin olla hankalia.

Kun elämä pyörii lapsen hyvinvoinnin ympärillä, sitä helposti unohtaa itsensä. Suurin osa vanhemmista tietysti asettaa lapsen hyvinvoinnin omansa edelle, tottakai. Mutta liian uhrautuvasta äidistä ei ole lapselle mitään hyötyä, päinvastoin. Kun omat voimavarat ovat täysin lopussa, lapsi vain kärsii tilanteesta.

jungle-3

jungle-6

En ole keksinyt ilmiölle mitään selitystä. Miksi joku leikkaa sen lyhyen vaimotukan naimisiinmenon jälkeen? Koska ei tarvitse miellyttää enää ketään hankalasti hoidettavilla pitkillä hiuksilla? Huom, en missään nimessä tarkoita etteikö lyhyt tukka voisi olla seksikäs ja miellyttävä, mutta tajuatte varmaan mitä haen tällä takaa. Tai esimerkiksi aina pitkähiuksisena vahvassa meikissä viihtynyt nainen pätkäisee tukkansa koska lapsi tarttuu siihen eikä jaksa enää taiteilla samanlaista meikkikerrosta kasvoilleen, koska ei tarvitse. Eikö silloin olla alunperin viihdytty tietyn näköisenä vähän vääristä syistä eli miellyttääkseen muita? Sama juttu treenaamisen lopettamisen kanssa äitiyden takia. Ymmärrän, ettei sille ole aikaa tai energiaa läheskään samalla tavalla kuin ennen lasta, mutta lapsi asetetaan syyksi ehkä vähän turhan usein.

Äitiys ei ole mikään syy unohtaa itseään. Olet se sama ihminen kuin ennen sitä. Lapsen sanotaan muuttavan suhtautumista omaan ulkonäköön. On hyvä, jos se tekee vähemmän kriittiseksi ja lisää itsevarmuutta. Mutta sitä olisi hyvä olla jo ennen sitä lasta. Ei se meikkaava ja treenaava mutsi ole yhtään sen huonompi äiti. Saattaa olla jopa vähän parempi, jos hän voi hyvin, huolehtii itsestään ja on tyytyväinen peilikuvaansa.

jungle-2

jungle-4

jungle

En mä viitsi lähteä mihinkään kun näytän tältä eikä mulla ole enää edes sopivankokoisia vaatteita. Aika yleinen lause monen äidin suusta. Jos ajattelet näin, unohda se. Olet upea, äitiys pukee jokaista naista ja vaatteita saa aina uusia. Kaiva vanhat meikit kylppärin kaapista ja piristä väsynyttä äiti-ilmettä. Hanki lastenhoitoapua (tai pahimmissa tapauksissa apua itsellesi) ja ala hoitaa taas niitä sosiaalisia suhteita. Ei kukaan ole unohtanut sinua vaikka olet äiti, korkeintaan sinä itse.

Jos teksti osui juuri sinuun, ota se tsemppauksena. Unohdit ehkä itsesi hetkeksi, mutta tiedätkö.. Se on ihan okei. Tervetuloa takaisin. 

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian