Oon maailman onnellisin sisko, saan mun pikkuveljen takaisin Helsinkiin viiden vuoden tauon jälkeen ja vielä alle kilometrin päähän mun kodista. Kaiken lisäksi mukana muuttaa vielä maailman ihanimman pikkuveljen maailman ihanin tyttöystävä. Lastenhoitoa ja koiranhoitoa, lenkkikaverit ja iltakyläilyä – yasss! Perhe on mulle kaikki kaikessa, vielä kun äidin saisi tänne meidän hoodeille olisin aivan super super super onnellinen ♥

Miksi blogeissa toivotaan laukkuesittelyjä? Yksi toivotuimmista postauksista kautta aikojen on ollut laukkuesittely. Siis että esittelisin kaikki mun laukut. Tää on vähän hassua, miksi? Tai siis ketä kiinnostaa mitä laukkuja mulla on ja miten monta? Ennemmin esittelisin sitten vaikka kokonaisia asuja ja miten yhdistää laukku X näin ja näin. Mutta että esitellä kaikki laukut? Kuulostaa oudolta.

En siedä yhtään jatkuvaa valittamista ja kiukuttelua, jos joku on niin negatiivinen ihminen että kaikki on kokoajan huonosti tai valittaa sitten vain valittamisen ilosta, kannattaa tehdä itselleen jotain ennen kuin saa entistäkin ikävämmän maineen. Nykyään esimerkiksi lakkaan seuraamasta samantien kaikkien valittajien Instagram-tilejä. Jokaisessa päivässä on hyviä ja huonoja hetkiä, mutta jos kaikki on huonosti jatkuvasti, täytyy ehkä miettiä onko vika asenteessa? Valittajille suosittelen muuten usein kiitollisuuspäiväkirjaa. Se tuo elämään helposti vähän erilaista perspektiiviä ja turha kitinä jää vähemmälle.

Lapset ja koirat ovat parasta maailmassa. Toisinaan myös ärsyttävintä maailmassa (siis kaikenlainen kitinä ja räksyttäminen), haha. He tuovat päiviini sellaista oikeaa, vilpitöntä iloa. Siitä asti kun olen muuttanut pois kotoa mulla on ollut koiria, joten olen heti joutunut ottamaan vastuuta muistakin kuin itsestäni. Välillä se on ärsyttänyt, mutta se mitä vastuun kantaminen on itselleni ja persoonalleni tehnyt, on kullanarvoista. Ajattelin tätä tänään siksi, kun Micaelin päiväkodin kasvatuskeskustelussa puhuimme paljon vanhempien vaikutuksesta lapseen ja kun itse kuulin oikeastaan pelkkiä kehuja lapsestani ja omasta kasvatuksestani kun olen lähes aina kritisoinut itseäni äitinä niin paljon, tuli aivan sairaan hyvä mieli. Että mä olen sittenkin onnistunut. Vaikka olenkin päiväkodin lasten vanhemmista kaikkein nuorin ja niin erilainen kuin muut.

Aamut ja maanantait ovat parhaita. Se kliseinen new week, new opportunities.. Se on totta. Ja aikaisissa, rauhallisissa aamuissa on taikaa. Ennen olin iltakukkuja, inhosin aamuja ja sunnuntaita siksi, koska seuraava päivä oli vihaamani maanantai. Nyt se on suosikkipäiväni ja aamu on ehdottomasti päivän paras hetki. Vaikka tänään on väsyttänyt eikä juhlaviikonlopun jälkeen ole koskaan yhtä lailla skarppina kuin normaalisti, olen silti ollut fiiliksissä uudesta viikosta.

Pitäiskö suunnitella etukäteen? Siis tää ilmiö meal prepping.. Ajattelin ensin, että sitähän tekevät vain fitnesskisaajat, mutta nykyään meal preppausta on näkynyt niin ystävieni kuin perhebloggaajienkin somekanavissa. Olen itse todella järjestelmällinen, siisti ja omaan hyvän organisointikyvyn. Mutta suunnitelmallisuus.. Oh well. Oli kyse töistä tai viikon aterioista, suunnitelmallisuus ei todellakaan ole vahvuuteni. En todellakaan osaa päättää sunnuntaina, mitä haluan ensi viikolla syödä. Elämää kuitenkin varmasti helpottaisi paljon se, jos tekisi ruokia etukäteen valmiiksi tai kävisi edes kaupassa niin, ettei siellä tarvitsisi juosta joka ikinen päivä. Mutta aina tulee jotain, sairastuminen, kyläily tai se tietylle päivälle ajateltu ruoka ei vaan todellakaan maistu juuri silloin kun sen pitäisi. Suunnitteletteko te tällaisia juttuja etukäteen? Kaikki toimivan arjen life hackit saa jakaa nyt!

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Karkasin oikeaksi syntymäpäiväkseni Pariisiin, jotta välttyisin järjestämästä isoja juhlia. En ole koskaan tykännyt olla kaiken huomion keskipisteenä ja vaikka juhlia rakastankin, ne ovat aina hauskempia kun ovat toisten juhlia, eivätkä omia. Koska synttärit ovat kuitenkin hyvä syy pitää hauskaa tyttöjen kanssa, päätimme tänään juhlia huimaa kolmenkymmenen vuoden ikää ja sitä edeltäneitä huimia vuosia rakkaiden tyttökavereideni kanssa. Otettiin St. Georgesta huone niin päästiin yhdessä treenaamaan sekä alakerran ihanaan spahan, ei tarvii siivota, saa meikata ja höpöttää yhdessä ennen kuin lähdetään syömään mun lemppariravintolaan ja lopulta Helsingin yöhön. Perus tyttöjen ilta, samppanjaa ja macaronseja sekä tyttöjen juttuja. Ihanaa! ♥

Lue: Taas yksi hyvä syy juoda alkoholia, parin minuutin matka Teatterista nukkumaan jatkoille, parempia kuvia kuin kotioloissa, liikaa Fireballia ja aivan sairasta huumoria. Tarvittaessa myös (krapula)hotelliaamiainen sänkyyn kannettuna. Party like it’s my birthday!

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Elämä on ollut helpompaa. Olen voinut fyysisesti niin hyvin, henkisesti paremmin kuin vuosiin. Alkuvuosi 2019 on ollut kaikin puolin hyvä. Eräänä marraskuisena aamuna kuvasin kahvikuppi kädessä pimeää olohuonetta. Silloin oli jo olo, että nyt tästä ei oo kuin suunta ylöspäin. Koko vuosi 2018 oli todella raskas kaikin tavoin, muutosten ja kasvun vuosi joka veti nöyräksi ja avasi silmät monellekin asialle. On silti hassua, että negatiivisista asioista on niin paljon helpompaa kirjoittaa ja puhua kuin niistä hyvistä. Se, että on ollut melko rankkaa, saa pelkäämään seuraavia epäonnistumisia. Ei uskalla edes oikein sanoa ääneen, että tässähän on mennyt ihan kivasti. Olen vihdoin oma terve itseni ja elämä lapsen kanssa on nykyään aivan erilaista kuin ennen. Se on ihanaa. Koska se varovainen pieni pessimisti sisälläni yrittää sanoa, että älä nyt sano, kohta tulee taas jotain. Joskus kun olin oikein kipeä ja ajattelin kuolevani (olen esimerkiksi pyöritellyt mielessäni kaikki mahdolliset verisairaudet), minua lohduttivat ne hyvät päivät ja hyvän olon hetket. Aina kun tuli yksi, takerruin siihen. Että ehkä näitä tulee vielä lisää. Olen tehnyt tätä samaa ennenkin sairastaessani lievemmin. Poskiontelontulehdus, joka ei meinannut millään parantua, oli hetken oireeton. Tajusin, että enhän mä nyt olekaan ihan koko aikaa kipeä. Samoin viisaudenhampaan tulehtuessa, mietin aina että olihan siinä yksi täysin normaali päivä jo välissä, tää ei voi jatkua ikuisesti. No, eihän mulla kuitenkaan mikään syöpä tai muu vakava sairaus ole/ollut, mutta kiitos loppuvuoden paniikki- ja ahdistuskohtausten, ajattelin toisinaan niin. Nyt se kuulostaa omasta mielestänikin ihan hullulta ja hirveältä liioittelulta, mutta ei silloin. Ei ollenkaan. Se mitä olen oppinut, on ettei kenenkään oloa, terveydentilaa, hyvinvointia tai ongelmia tulisi koskaan vähätellä. Ne koetaan niin yksilöllisesti. Toinen taistelee sitkeänä sen syöpädiagnoosin kanssa loppuun asti, joku romahtaa muutaman viikon antibioottikierteestä. Ei voi verrata, mutta toki se antaa perspektiiviä. Itsellenikin välillä kun paniikki on yrittänyt ottaa valtaa.

Koska elämä voi muuttua yhdessä sekunnissa, haluan muistaa ne hyvät hetket. Haluan kirjoittaa niistä, haluan kuvata niitä. Eilen aamulla join kahvia ja luin kirjaa hetken aikaa yksin kotona. Vaikka oli varhainen aamu, aurinko tulvi sisään. Näytti ja tuntui ihan keväältä. Elämäni raskain syksy ja talvi on nyt takana. Tänään lauantain harmaus muistutti taas sitä marraskuuta ja lehden lukemiseen tarvitsi jopa vähän valoa. Jotain on kuitenkin muuttunut, nimittäin mielessä. Odotan kesää, odotan kaikkia ihania juttuja tapahtuvaksi. En jatkuvasti mieti, että koska tämä loppuu, koska tulee seuraava takaisku tai suuri suru. Asioita, jotka olivat syksyllä vielä ihan jokapäiväisiä mietteitä. Yritän päästä eroon ajatuksesta, ettei uskalla sanoa ääneen, että asiat ovat juuri nyt todella hyvin. Jos koskaan ei pysähdy nauttimaan edes siitä yhdestä hyvästä päivästä, edes siitä yhdestä onnentunteesta, elämä menee hukkaan. Näköjään sitä pystyy kadottamaan tämän asenteen, mutta kappas, tuo synkkä syksy ja talvi toivatkin sen taas luokseni. Inhoan muuten sellaista positiivisuuteen pakottamista, mä en ainakaan hymyile jos ei hymyilytä. Mutta itse on tehtävä paljon töitä päästäkseen irti negatiivisuudesta, johon helposti jää ja juurtuu kiinni. Täällä kun on tarkoitus olla onnellinen.

Tulipa nyt kirjoiteltua pitkästi, mutta vähän edes fiiliksiä välillä. Sain itseasiassa tähän asenteeseeni liittyen ihan valtavasti voimaa eräältä marraskuussa tapaamaltani ihmiseltä, joka tuli ihan vahingossa eteeni juuri oikeaan aikaan. Tällaisia sattumia on ollut nyt enemmänkin. Eksyin vahingossa kivikauppaan, jota olin ajatellut aiemmin. Sille oli juuri silloin tarve. Yliluonnollisista kokemuksista kirjoitan ensi viikolla, mutta yksi aivan ihana asia täytyy mainita jo nyt. Syntymäpäivänäni olin hetken aikaa yksin hotellihuoneessa. Ikkunalaudalle lensi lintu, joka katseli sisään, nokkasi ikkunalasia niin että huomaisin hänet, katsoi minua ja lensi pois. Iskä se toi synttärionnittelut jostain tuolta ylhäältä ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian