Kuusi vuotta yhdessä. Aikamoinen seikkailu. Parisuhde, johon on mahtunut paljon. Niin paljon, että olisi toisinaan vähempikin riittänyt. Paljon rakkautta ja suunnatonta onnea, mutta myös surua ja suuria menetyksiä. Aikamoisia ylä- ja alamäkiä. Silti me ollaan tässä. Mun paras ystävä, mun tuki ja turva, mun toinen puolikas, joka teki musta kokonaisen. Mikään ihmissuhde ei ehkä koskaan voi kasvattaa minua niin paljon kuin tämä. Muutit maailmani, ajatukseni, arvoni. Sinun kanssasi löysin itseni. Kukaan koskaan ei ole tehnyt minusta niin onnellista kuin sinä – mutta etten lähtisi nyt kaunistelemaan asioita liikaa – en tiedä, onko kukaan saanut mua myöskään suuttumaan niin kuin sinä. Yhdessä me ollaan käyty läpi isoja asioita, eikä se matka ole kai koskaan valmis.

 

Kuuden vuoden aikana olen oppinut ja ymmärtänyt niin paljon. En osaa kuvitella enää elämää ilman sinua, mutta senkin olet opettanut, että pärjään aina, myös ilman sinua. Sulla on maailman hauskin huumorintaju, oot mun rakas aamuihminen, niin innovatiivinen ja suuruudenhullu sekä sulla on järjettömän ihailtava työmoraali. Niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä, oot mun sielunkumppani. Ja mikä parasta, niin ihana ja rakastava isä yhteiselle lapsellemme. Kiitos joka ikisestä yhteisestä päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta. Niissä kaikissa on ollut aina jotain hyvää. Anteeksi niin monesta turhasta riidasta, äkkipikaisesta luonteesta ja kaikista virheistäni. Ottaisin vielä ainakin kuusikymmentä vuotta kanssasi lisää, kiitos  ♥

 

 

Love is meant to be an adventure.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Olen varmasti sanonut ja kirjoittanut jo miljoona kertaa, kuinka minulla on maailman ihanin pikkuveli. Meillä on ikäeroa vain vuosi ja kahdeksan kuukautta, joten suhteemme on aina ollut todella läheinen. Lapsuudessa ja nuoruudessa sen takia myös riitaisa. Viime viikolla äiti lähetti mulle meidän yhteiskuvia ja mun suosikkiposeeraus näyttikin olevan pikkuveljen kuristaminen, haha. Suurimman osan ajasta kuitenkin olimme ihan sovussa, vai kultaako aika muistot? No, eivätkö pikkuveljet olekin aina vähän tyhmiä? Lapsuudessamme äiti ja isä veivät meitä hienoihin juhliin ja erilaisiin arvokkaisiin tilaisuuksiin. Minä olin se, joka reippaasti esitteli itsensä lisäksi myös selän takana piileskelevän pikkuveljen (joka AINA kuiskasi ”Mirva, sano mun nimi”) niille kunniamerkkejä kantaville herroille, joille me sitten naureskeltiin kahdestaan kabinetissa, jossa pakoiltiin aikuisten tylsiä kestejä. Näin aikuisiällä, vaikka itse olen meistä vanhempi ja minulla on jo oma lapsi, olen tuntenut itseni kuitenkin ennemminkin pikkusiskoksi ja veljeni pikemminkin viisaaksi isoveljeksi. Harva se päivä kysyn neuvoa ja apua erilaisissa asioissa. Koulussa olin aina parempi (olin, ihan turha kiistellä) ja muistan monet kerrat miettineeni, että toi ei kyllä varmaan pääse edes lukioon. Mutta pääsihän se. Ja muutaman välivuoden jälkeen jatkoi vielä vähän pidemmällekin.

 

 

Tänään juhlitaan valmistujaisia. Mun koulunkäyntiä inhonneesta pikkuveljestä tuli nimittäin kauppatieteiden maisteri. Siinä vaiheessa kun pikkuveli avasi yliopiston ovet ja itse kannoin vastasyntynyttä lasta kotiin, mietin, että nyt on kyllä elämä vienyt kummalliseen suuntaan. Mutta sinne se vei, minne pitikin. Tiistaina juhlittiin viisivuotiasta Micaelia, tänään juhlitaan uutta ekonomia. Hyviä esimerkkejä siitä, että elämässä voi päästä ihan mihin tahansa. Niitä ovia vaan täytyy avata, nähdä ja kokea. Kuten joka päivä, tänäänkin saan olla valtavan ylpeä (pieni) isosisko, kun tuo 30 senttiä pidempi pikkuveli saa juhlistaa yhden oven sulkeutumista ja uusien avaamista. Elokuu ja koko kesä onkin hyvä päättää skoolaten uudelle alulle. Vitsi, kuinka onnellinen mä olen mun ihanasta perheestä. Meitä on vähän, mutta laatu korvaa määrän. Plussaa pikkuveljelle muuten myös täydellisestä naismausta. Tänään on sinun päiväsi, sylin täydeltä onnea rakas Markus! ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian