Haha, kun kirjoitin tuon otsikon alkoi soimaan päässä vain se biisi, ”mul on pahoja tapoja, pahin oot sä..” mutta tarkoitukseni oli siis listata juuri sellainen my bad habits tyyppinen juttu eli kauheita paljastuksia omista pahoista tavoistani. Sädekehiä kiillotellaan blogimaailmassa kilpaa ja nykyään tuntuu että jos et ole täydellisyyden huipentuma ympäristötekojen ja ravitsemustieteen asiantuntijana, et saisi kirjoittaa yhtään mitään ilman kritiikkiä. Haluan ainakin tätä omaa blogiani viedä kokoajan inhimillisempään suuntaan enkä esittää mitään pyhimystä, en todellakaan ole sellainen. Mitä enemmän ajattelen näitä juttuja, sitä enemmän pahoja tapoja löydän itsestäni. Listasin niitä tähän alle, kuulostaako tutulta?

 

Jätän auton todella usein sakkopaikalle, esimerkiksi kaupan oven eteen. Koska mähän käyn vaan ihan nopeasti siellä..

Poltan edelleen jos juon enemmän kuin pari lasia alkoholia. Lopetin sen itseasiassa vähäksi aikaa, mutta koska krapulat eivät olleet yhtään sen lievempiä, ajattelin että ihan sama. 

Haukun mielessäni liikenteessä autoilijoita, vaikka he tekisivät ihan inhimillisiä virheitä. Enhän itsekään tahallani aja väärin tai unohda vilkkua.

Lennän varmasti liikaa ja voisin joskus vaikka jättää jonkun matkan tekemättä, mutta olen liian mukavuudenhaluinen ja rakastan matkustamista.

Lajittelen muoviroskat vain silloin, kun jaksan ja se tavallinen roskis on ei ole täynnä. Biojäteastiaa mulle ei tule varmaan ikinä. 

Annan turhan helposti periksi lapselle silloin, kun mulla on paljon tekemistä ja kiire. ”No tän kerran..” Ei pitäisi ikinä, siitä kärsii vain itse.

Ajan liikaa autolla, koska mukavuudenhalu ja ajoittainen laiskuus voittavat julkiset.

Teen huijaussiivousta itseäni (ja vieraita) varten. Pyykin lajittelu on ihan sanonko mistä, joten tungen ne yleensä saunaan tai isoon petivaatekoriin.

Totun helposti. Oli se sitten pari juhlaviikonloppua putkeen tai vastaavasti yltiösporttinen kuukausi – se meinaa jäädä päälle. 

Vaadin liikaa itseltäni edelleen. Vaikka ajattelen että olen päässyt suorituskeskeisyydestäni, aina se sieltä tulee jotenkin esiin. On oltava paras, on oltava täydellinen, on oltava kaikin puolin hyvä ihminen. 

Ja sitten taas se toinen puoli minusta, ihan sama elämä on tässä ja nyt! Ja vedetään aivan överiksi homma kuin homma.

Päätän aina silloin tällöin säästää tavallista enemmän rahaa, ja kas, löydän heti jonkun hirveän hyvän tuhlauskohteen koska en muka voi elää ilman tuotetta X. Turha shoppailu siis.

Jätän aina kaikki epämiellyttävät jutut ihan viime tippaan. Laskujen maksamiset ja tylsät työjutut ihan erityisesti.

Kun juodaan viiniä ja lähdetään ulos, en välitä tippaakaan kohtuudesta saati riittävistä yöunista. Ja aina joskus, hyvin, hyvin, harvoin, nukun meikit naamassa. Pahinta!

Olen suuri aikaoptimisti ja kuvittelen ehtiväni joka paikkaan ajoissa. Yleensä en todellakaan ehdi sillä arvioin ajankäyttöni aivan väärin.

Mitkä on sun pahoja tapoja?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Heräsin kesken unen outoon oloon. Pyysivätkö koirat ulos? Nousin sängystä pimeässä makuuhuoneessa ja tuntui että asunnossa on joku. Ihan ensimmäinen tunne oli erikoinen, ei pelota yhtään. Koirat nukkuivat omissa pedeissään, herätin ne kuitenkin ja vein  takapihalle ulkoilemaan. Jos ne vaikka vinkuivatkin sinne ulos poikkeuksellisesti keskellä yötä, mutta en heti herännytkään ja jatkoin vain unia tyttöjen tehdessä samoin. Koirat tassuttelivat kaikessa rauhassa pihalla, itse olin kylpytakissani ovella ja herättelin itseäni varmistaakseni, etten näe unta. Kun olin aivan varma että olen hereillä enkä näe unta, tiesin että tässä on jotain outoa. Minulla oli edelleen kokoajan olo, että asunnossa on joku, joka ei siellä asu, mutta ei lainkaan pelottavalla tavalla. Olen usein tuntenut kuolleen isäni läsnäolon, mutta nyt se saattoi olla joku muukin läheinen. Koirilla ei ollut mikään kiire sisälle, seisoin kylmissäni ovella ja tuijotin olohuoneen seinään kiinnitettyä Bang&Olufsenin musiikkilaitteiden näyttöä. Pimeään näyttöön syttyi täysin valkoinen, kirkas valo, jollaista siinä ei ole koskaan ole. Ihmeissäni keskellä yötä tuijotin tuota valkoista näyttöä, joka vahvisti ajatukseni siitä, että täällä on nyt joku. Yhtäkkiä eteisessä välähti kirkas valo ja tunne siitä, että täällä oli joku, katosi siinä hetkessä. Joku lähti. Koirat tulivat takaisin sisään, vein kylpytakin naulakkoon ja jatkoin aivan normaalisti unia.

Kuka meillä kävi? Se oli ensimmäinen ajatukseni aamulla. Minulla on paljon vastaavia kokemuksia, samoin perheenjäsenilläni. Viimeisin sattui isoäidilleni. Hänkin kertoi heränneensä syntymäpäiväyönään pudonneeseen tauluun, jolla oli selvästi merkitys. Syntymäpäiväterveiset isoisältä, olihan taulu häneltä. Mummollakin oli ollut tuo samanlainen olo, ettei häntä pelota ollenkaan. Uskon henkiin ja elämän jatkumiseen, kaikkiin merkkeihin jostain toisesta todellisuudesta. En oikeastaan osaa edes tarkemmin selittää mihin, mutta minulla on vahva usko siitä, että tässä maailmassa on paljon muutakin kuin se, mitä nyt näemme. Monet pitävät näitä aivan täytenä huuhaana, mutta uskon että teissäkin on varmasti lajitovereitani, jotka ymmärtävät mistä puhun. Toisaalta toivoisin myös jonkun realistin kertovan epäilyksensä, mistä tuo ylläoleva ilmiö johtui, jos ei kerran henkimaailman vierailusta? Käy jättämässä kommenttia millaisia yliluonnollisia kokemuksia sulla on ollut, lukisin niitä mielelläni. Mulla on näitä tosiaan paljon, kirjoittelen niistä muistakin sitten myöhemmin.

Did you know that when people appear in your dreams, it’s because that person wants to see you?

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Oon maailman onnellisin sisko, saan mun pikkuveljen takaisin Helsinkiin viiden vuoden tauon jälkeen ja vielä alle kilometrin päähän mun kodista. Kaiken lisäksi mukana muuttaa vielä maailman ihanimman pikkuveljen maailman ihanin tyttöystävä. Lastenhoitoa ja koiranhoitoa, lenkkikaverit ja iltakyläilyä – yasss! Perhe on mulle kaikki kaikessa, vielä kun äidin saisi tänne meidän hoodeille olisin aivan super super super onnellinen ♥

Miksi blogeissa toivotaan laukkuesittelyjä? Yksi toivotuimmista postauksista kautta aikojen on ollut laukkuesittely. Siis että esittelisin kaikki mun laukut. Tää on vähän hassua, miksi? Tai siis ketä kiinnostaa mitä laukkuja mulla on ja miten monta? Ennemmin esittelisin sitten vaikka kokonaisia asuja ja miten yhdistää laukku X näin ja näin. Mutta että esitellä kaikki laukut? Kuulostaa oudolta.

En siedä yhtään jatkuvaa valittamista ja kiukuttelua, jos joku on niin negatiivinen ihminen että kaikki on kokoajan huonosti tai valittaa sitten vain valittamisen ilosta, kannattaa tehdä itselleen jotain ennen kuin saa entistäkin ikävämmän maineen. Nykyään esimerkiksi lakkaan seuraamasta samantien kaikkien valittajien Instagram-tilejä. Jokaisessa päivässä on hyviä ja huonoja hetkiä, mutta jos kaikki on huonosti jatkuvasti, täytyy ehkä miettiä onko vika asenteessa? Valittajille suosittelen muuten usein kiitollisuuspäiväkirjaa. Se tuo elämään helposti vähän erilaista perspektiiviä ja turha kitinä jää vähemmälle.

Lapset ja koirat ovat parasta maailmassa. Toisinaan myös ärsyttävintä maailmassa (siis kaikenlainen kitinä ja räksyttäminen), haha. He tuovat päiviini sellaista oikeaa, vilpitöntä iloa. Siitä asti kun olen muuttanut pois kotoa mulla on ollut koiria, joten olen heti joutunut ottamaan vastuuta muistakin kuin itsestäni. Välillä se on ärsyttänyt, mutta se mitä vastuun kantaminen on itselleni ja persoonalleni tehnyt, on kullanarvoista. Ajattelin tätä tänään siksi, kun Micaelin päiväkodin kasvatuskeskustelussa puhuimme paljon vanhempien vaikutuksesta lapseen ja kun itse kuulin oikeastaan pelkkiä kehuja lapsestani ja omasta kasvatuksestani kun olen lähes aina kritisoinut itseäni äitinä niin paljon, tuli aivan sairaan hyvä mieli. Että mä olen sittenkin onnistunut. Vaikka olenkin päiväkodin lasten vanhemmista kaikkein nuorin ja niin erilainen kuin muut.

Aamut ja maanantait ovat parhaita. Se kliseinen new week, new opportunities.. Se on totta. Ja aikaisissa, rauhallisissa aamuissa on taikaa. Ennen olin iltakukkuja, inhosin aamuja ja sunnuntaita siksi, koska seuraava päivä oli vihaamani maanantai. Nyt se on suosikkipäiväni ja aamu on ehdottomasti päivän paras hetki. Vaikka tänään on väsyttänyt eikä juhlaviikonlopun jälkeen ole koskaan yhtä lailla skarppina kuin normaalisti, olen silti ollut fiiliksissä uudesta viikosta.

Pitäiskö suunnitella etukäteen? Siis tää ilmiö meal prepping.. Ajattelin ensin, että sitähän tekevät vain fitnesskisaajat, mutta nykyään meal preppausta on näkynyt niin ystävieni kuin perhebloggaajienkin somekanavissa. Olen itse todella järjestelmällinen, siisti ja omaan hyvän organisointikyvyn. Mutta suunnitelmallisuus.. Oh well. Oli kyse töistä tai viikon aterioista, suunnitelmallisuus ei todellakaan ole vahvuuteni. En todellakaan osaa päättää sunnuntaina, mitä haluan ensi viikolla syödä. Elämää kuitenkin varmasti helpottaisi paljon se, jos tekisi ruokia etukäteen valmiiksi tai kävisi edes kaupassa niin, ettei siellä tarvitsisi juosta joka ikinen päivä. Mutta aina tulee jotain, sairastuminen, kyläily tai se tietylle päivälle ajateltu ruoka ei vaan todellakaan maistu juuri silloin kun sen pitäisi. Suunnitteletteko te tällaisia juttuja etukäteen? Kaikki toimivan arjen life hackit saa jakaa nyt!

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian