Karkasin oikeaksi syntymäpäiväkseni Pariisiin, jotta välttyisin järjestämästä isoja juhlia. En ole koskaan tykännyt olla kaiken huomion keskipisteenä ja vaikka juhlia rakastankin, ne ovat aina hauskempia kun ovat toisten juhlia, eivätkä omia. Koska synttärit ovat kuitenkin hyvä syy pitää hauskaa tyttöjen kanssa, päätimme tänään juhlia huimaa kolmenkymmenen vuoden ikää ja sitä edeltäneitä huimia vuosia rakkaiden tyttökavereideni kanssa. Otettiin St. Georgesta huone niin päästiin yhdessä treenaamaan sekä alakerran ihanaan spahan, ei tarvii siivota, saa meikata ja höpöttää yhdessä ennen kuin lähdetään syömään mun lemppariravintolaan ja lopulta Helsingin yöhön. Perus tyttöjen ilta, samppanjaa ja macaronseja sekä tyttöjen juttuja. Ihanaa! ♥

Lue: Taas yksi hyvä syy juoda alkoholia, parin minuutin matka Teatterista nukkumaan jatkoille, parempia kuvia kuin kotioloissa, liikaa Fireballia ja aivan sairasta huumoria. Tarvittaessa myös (krapula)hotelliaamiainen sänkyyn kannettuna. Party like it’s my birthday!

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Elämä on ollut helpompaa. Olen voinut fyysisesti niin hyvin, henkisesti paremmin kuin vuosiin. Alkuvuosi 2019 on ollut kaikin puolin hyvä. Eräänä marraskuisena aamuna kuvasin kahvikuppi kädessä pimeää olohuonetta. Silloin oli jo olo, että nyt tästä ei oo kuin suunta ylöspäin. Koko vuosi 2018 oli todella raskas kaikin tavoin, muutosten ja kasvun vuosi joka veti nöyräksi ja avasi silmät monellekin asialle. On silti hassua, että negatiivisista asioista on niin paljon helpompaa kirjoittaa ja puhua kuin niistä hyvistä. Se, että on ollut melko rankkaa, saa pelkäämään seuraavia epäonnistumisia. Ei uskalla edes oikein sanoa ääneen, että tässähän on mennyt ihan kivasti. Olen vihdoin oma terve itseni ja elämä lapsen kanssa on nykyään aivan erilaista kuin ennen. Se on ihanaa. Koska se varovainen pieni pessimisti sisälläni yrittää sanoa, että älä nyt sano, kohta tulee taas jotain. Joskus kun olin oikein kipeä ja ajattelin kuolevani (olen esimerkiksi pyöritellyt mielessäni kaikki mahdolliset verisairaudet), minua lohduttivat ne hyvät päivät ja hyvän olon hetket. Aina kun tuli yksi, takerruin siihen. Että ehkä näitä tulee vielä lisää. Olen tehnyt tätä samaa ennenkin sairastaessani lievemmin. Poskiontelontulehdus, joka ei meinannut millään parantua, oli hetken oireeton. Tajusin, että enhän mä nyt olekaan ihan koko aikaa kipeä. Samoin viisaudenhampaan tulehtuessa, mietin aina että olihan siinä yksi täysin normaali päivä jo välissä, tää ei voi jatkua ikuisesti. No, eihän mulla kuitenkaan mikään syöpä tai muu vakava sairaus ole/ollut, mutta kiitos loppuvuoden paniikki- ja ahdistuskohtausten, ajattelin toisinaan niin. Nyt se kuulostaa omasta mielestänikin ihan hullulta ja hirveältä liioittelulta, mutta ei silloin. Ei ollenkaan. Se mitä olen oppinut, on ettei kenenkään oloa, terveydentilaa, hyvinvointia tai ongelmia tulisi koskaan vähätellä. Ne koetaan niin yksilöllisesti. Toinen taistelee sitkeänä sen syöpädiagnoosin kanssa loppuun asti, joku romahtaa muutaman viikon antibioottikierteestä. Ei voi verrata, mutta toki se antaa perspektiiviä. Itsellenikin välillä kun paniikki on yrittänyt ottaa valtaa.

Koska elämä voi muuttua yhdessä sekunnissa, haluan muistaa ne hyvät hetket. Haluan kirjoittaa niistä, haluan kuvata niitä. Eilen aamulla join kahvia ja luin kirjaa hetken aikaa yksin kotona. Vaikka oli varhainen aamu, aurinko tulvi sisään. Näytti ja tuntui ihan keväältä. Elämäni raskain syksy ja talvi on nyt takana. Tänään lauantain harmaus muistutti taas sitä marraskuuta ja lehden lukemiseen tarvitsi jopa vähän valoa. Jotain on kuitenkin muuttunut, nimittäin mielessä. Odotan kesää, odotan kaikkia ihania juttuja tapahtuvaksi. En jatkuvasti mieti, että koska tämä loppuu, koska tulee seuraava takaisku tai suuri suru. Asioita, jotka olivat syksyllä vielä ihan jokapäiväisiä mietteitä. Yritän päästä eroon ajatuksesta, ettei uskalla sanoa ääneen, että asiat ovat juuri nyt todella hyvin. Jos koskaan ei pysähdy nauttimaan edes siitä yhdestä hyvästä päivästä, edes siitä yhdestä onnentunteesta, elämä menee hukkaan. Näköjään sitä pystyy kadottamaan tämän asenteen, mutta kappas, tuo synkkä syksy ja talvi toivatkin sen taas luokseni. Inhoan muuten sellaista positiivisuuteen pakottamista, mä en ainakaan hymyile jos ei hymyilytä. Mutta itse on tehtävä paljon töitä päästäkseen irti negatiivisuudesta, johon helposti jää ja juurtuu kiinni. Täällä kun on tarkoitus olla onnellinen.

Tulipa nyt kirjoiteltua pitkästi, mutta vähän edes fiiliksiä välillä. Sain itseasiassa tähän asenteeseeni liittyen ihan valtavasti voimaa eräältä marraskuussa tapaamaltani ihmiseltä, joka tuli ihan vahingossa eteeni juuri oikeaan aikaan. Tällaisia sattumia on ollut nyt enemmänkin. Eksyin vahingossa kivikauppaan, jota olin ajatellut aiemmin. Sille oli juuri silloin tarve. Yliluonnollisista kokemuksista kirjoitan ensi viikolla, mutta yksi aivan ihana asia täytyy mainita jo nyt. Syntymäpäivänäni olin hetken aikaa yksin hotellihuoneessa. Ikkunalaudalle lensi lintu, joka katseli sisään, nokkasi ikkunalasia niin että huomaisin hänet, katsoi minua ja lensi pois. Iskä se toi synttärionnittelut jostain tuolta ylhäältä ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Kun 24-vuotiaana saa tietää olevansa raskaana opiskellessaan ja asuessaan yksin, on se aikamoinen shokki itse kullekin. Toiset haluavat nuorena äidiksi, toiset eivät ikinä. Kuuluin tietysti jälkimmäiseen joukkoon ja olin juuri se parikymppinen Teatterissa viikonloppunsa viettävä tyttö, jonka elämänarvot olivat aivan muualla kuin pitkissä ihmissuhteissa saati sitten lapsissa. Kiitän itseäni ja jotain korkeampaa voimaa päivittäin siitä, että muutin mieleni ja päätin sittenkin ryhtyä äidiksi. Ei mun ystäväpiirissä ollut lapsia kenelläkään ja olin kaikin tavoin aivan pihalla, vaikka itse raskaudesta ja lapsista tiesinkin paljon, kiitos opintojen ja oman mielenkiinnon. Siitä, miten lapsi oikeasti muuttaa elämää, mulla ei ollut käsitystäkään. Siis ensimmäisenä ajattelin tietenkin, että nyt mä lihon ihan muodottomaksi, mun kroppa ei palaudu ikinä, enkä enää koskaan pääse mihinkään. Että kotona ollaan jumissa vähintään siihen asti kun se menee kouluun ja osaa olla yksin kotona.

Oikeastaan kaikki ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi. Raskaus laihdutti mua ja sektion jälkeen juoksin pian jo samoja lenkkejä kuin aina ennenkin. Lapseni syntyi tosiaan siis leikkauksella ja toivuin sektiosta nopeammin kuin viisaudenhampaidan leikkauksesta. En tiedä olenko päässyt helpolla, mutta koko vauva- ja pikkulapsiaika oli paljon helpompaa kuin osasin kuvitella. Aika saattaa ehkä vähän kullata joitain muistoja tai syynä oli se hirveä selviytymismode, mutta ainakin sain aina nukkua kunnon yöunet, käydä ulkona alusta asti, tavata kavereita ja käydä koulun loppuun jo ennen kuin lapsi aloitti edes päiväkodin. Pahin ikä oli ehdottomasti ikävuodet 1 ja 2, nyt mulla on kesällä 5 vuotta täyttävä kaveri jonka kanssa me voidaan jutella, laulaa Stigin biisejä ja ostaa iskältä salaa herkkuja kaupasta. Voin viedä koirat ulos huoletta niin että lapsi osaa olla kiltisti kotona sen aikaa ja tuo pieni ihminen alkaa muutenkin itsenäistyä ihan valtavasti. Välillä se kiukuttelee kuinka äiti pilaa kaikki sen jutut ja on tylsä aikuinen, joskus se sitten kiipeää syliin ja änkee aamulla kainaloon. Minä olen meistä se, joka herättää ja häiritsee yöunia.

Sain vastuulleni kokonaisen ihmisen. Silti välillä työpäivän aikana saatan jopa unohtaa, että mulla on lapsi (kuulostaa kauhealta näin mutta ehkä ymmärrätte pointin) ja voin tehdä todella paljon asioita ilman, että ajattelen kokoajan olevani äiti. Näen vain positiivisena asiana sen, etten voi osallistua ihan kaikkiin kissanristiäisiin joita vastaan tulee, tai oikeastaan sen että mulla on oikea syy kieltäytyä kun en halua mennä johonkin. Lapsi toi elämääni tarkoituksen, kasvatti enemmän kuin yksikään eletty vuosi ja muutti suhtautumistani oikeastaan ihan kaikkeen. Ulkonäkösyiden sijaan liikun siksi, että voisin paremmin ja eläisin pidempään. Haluan että lapsellani on äiti vielä kymmenien vuosien päästäkin ja haluan, että mulla on seuraa sitten, kun hiukset ovat harmaat ja askel vähän painavampi kuin nyt. Olen niin paljon parempi ihminen nyt kun olen äiti. Kliseistä, mutta niin totta. Lapseni on aina osa minua, mutta hänellä on myös rakastava isä ja muita tärkeitä aikuisia ympärillä. Sanoisin, että on jopa epänormaalia olla jatkuvasti kiinni lapsessa jos on kuitenkin muita huolehtivia aikuisia ympärillä. Ja meillä on kotona ollut jo monta vuotta kynttilöitä pöydillä, valkoinen sohva ja lasipöytä. Ei kaikkien tarvitse muuttua tyypilliseksi lapsiperheeksi jos se ei tunnu hyvältä. Lapsi ei rajoita elämää, se tuo siihen aivan uusia ulottuvuuksia. Tunteita ja rakkautta, joista ei tiedä mitään ennen kuin ne kokee itse. Ja se vaikein aika on lopulta niin lyhyt, että se on ohi ennen kuin huomaatkaan. Nyt on vain maailman siistein asia, että on skidejä.

Lasten hankkimista pelätään ja lykätään ihan turhaan. Mitä nuorempana sen tekee, sitä helpompaa se lopulta on jos vain taloudellinen tilanne on kunnossa. Ymmärrän lasten hankkimisen lykkäämistä yli kolmekymppiseksi hyvin sillä, että halutaan vakaa rahatilanne pohjalle. Lapseen kun menee nimittäin ihan valtavasti sitä fyrkkaa. Mun äititarina ei ole ihan siitä perinteisimmästä päästä, enkä esimerkiksi halua enää lisää lapsia vaikka sitä multa kokoajan eri puolilta kysytäänkin. En pidä siitä, että pikkulapsiarki leimataan sellaiseksi perhehelvetiksi, jossa ei ehdi harjata hiuksia tai harrastaa. Saa siitä varmasti sellaistakin, mutta jokainen voi valita tapansa olla äiti tai isä. Pieni itsekkyys on aika tervetullutta vanhemmuudessakin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian